Elämänseuralaisena masennus ja ihmispelko, ei oikein hyvät kumppanit elämän missään vaiheessa. Olen nyt yli 50-v mies ja kuntoutus eläkkeellä vuodesta 2011 lähtien. 22-v eka itsemurhan yritys ja 2009 toinen sekä 3:s 2011. Minua on hoidettu turussa sekä ukissa psyk-hoitolaitoksissa, sain vahvat lääkkeet ja terapiahoidot mutta silti kotona turvasatamassanikin saan masennuskohtauksia sekä pahoinvointikohtauksia ihmisten kohtaamisista tai kauppareisuistakin aukiolojen hiljaisempaan aikaan. Minulla on kaksi mailmaa joissa taiteilen jotenkin eteenpäin, siis on lääkemaailma jossa yritän elää toisten ihmisten mukana ja oma sulkeutunut erakkomaailmani johon kuuluu yksinäisyys haavemaailmoineen paremmasta maailmasta, sen kaiken kuitenkin mieleni torpedoi ja upottaa kuolemaan sekä katkeroituneeseen vihaani ihmisiä kohtaan.
Olen yrittänyt selittää itselleni että minussa on vikaa ja nuo muut ovat normaaleja mutta huonolla menestyksellä.
Elän päivän, tunnit jopa usein minuutitkin kerrallaan elämääni eteenpäin.
Tässä maailmani niinkuin pullossa tuotuna eteesi jos löysit jotain samaa itsestäsi niin kerrothan minullekin miten sinä selviät elämää eteenpäin.
Kiitos jo etukäteen.
Olen yrittänyt selittää itselleni että minussa on vikaa ja nuo muut ovat normaaleja mutta huonolla menestyksellä.
Elän päivän, tunnit jopa usein minuutitkin kerrallaan elämääni eteenpäin.
Tässä maailmani niinkuin pullossa tuotuna eteesi jos löysit jotain samaa itsestäsi niin kerrothan minullekin miten sinä selviät elämää eteenpäin.
Kiitos jo etukäteen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Päivän ja hetken lapsina meidän itsekunkin tulisi elää. Ei kukaan tiedä, mikä päivä tai tunti on se viimeinen maan päällä. ja jokainen meistä on erilainen ja ongelmiakin on. Se normaaliuskin on hyvin venyvä käsite. Sinulla on paikka täällä keskellämme.
kiitos kun vastasit, tuo paikka keskellämme on rohkaiseva ajatus:)
Mullakin on krooninen masennus ja kuntsarilla vuodesta 2012. Mulla on tainut käydä tuuri kun lukee sun juttua. Oli mullakin kausi kun kaikki hajosi ja turhauduin kun lääkkeet ei auta. Mietinkin tosissani sähköhoitoa viimeisenä mahdollisuutena täysin kestämättömään olooni. Mulla tilanne vain hieman eri kun on lapsia ja puolikkaita lapsia ja puoliso ja ystäviä, sukulaisia ja ihmisiä jotka välittää musta. Ilman niitä vajoaisin lopullisesti. Silti se vaikea masennus tulee muutaman kerran vuodesta. Kaikki tajuaa että olen sairas ja jaksaa odottaa. Lapsetkin sen tajuaa että äiti/äitipuoli nyt vaan makaa sängyssä päivästä toiseen ja ei puhu. Lapset ne myös repii ylös kun näkevät pilkahduksenkin parempaan päin. Tytärpuoli saa minut yleensä nauramaan sen ensimmäisen kerran. Terapeutti on aina tekstiviestin päässä ja soittelee kuulumisia silloinkin kun olen sairaalassa. Ikävää että sairautesi on estänyt sinua saamasta elämääsi rakkaiden ihmisten turvaverkkoa. Se ei ole oikein. Sinä et ole huono eikä sinussa ole mitään vikaa. Sinulla on vain sairaus joka on pahempi kuin syöpä koska siihen ei voi kuolla. Kituu vain loputtomiin. Tiedän että näin ei saisi sanoa mutta minulle se on totta. Tiedän että itseään ei voi rakastaa käskystä, mutta sinä olet rakastettava kunhan annat sille mahdollisuuden.
Kiitos huomioimisestani:)
Sulla on ihania lapsia, puolikkaitakin;)...elämän kiinnekohtia selvästikin ja ystävät ovat kultaakin kalliimmat.
Vaikea masennus tulee kerran vuodessa; niin minullakin itsetuhoisuus myös kaiken muun mukana.
Olen myös passiivis-agressiivinen, olen siis iso mies 189cm 108kg pelkkää lihasta läskiäkin on tossa navan kohdalla:)katkeroituminen aiheuttaa vihan kulminoitumista johonkin ihmiseen yli 110 prosenttia ja huutaminen, raivoaminen, uhoaminen vievät minut aina lopuksi laitoshoitoon.
Olen huomannut laitoksissa vertaistuen tärkeyden ja sen läsnäolon parantavan vaikutuksen tärkeyden myös, siksi laitoksissa tunnen olevani ystävien keskuudessa ja ns. vapaalla hirttoköydessä mutta elämä on aika sitkeä juttu ja se nyt saa jatkua ,.
Oikein hyvää kesän ja elämän jatkoa sinulle:)
T: Japi
Taitaa olla jokin sairauden sivuoire tuo agressiivisuus. Minäkään en naiseksi ole pieni (175cm) ja kun olen täynnä raivoa niin tulen silmille. Puoliso sen yleensä vastaan ottaa. Pärjää minulle kun on lihaksiaan treenannut 27 vuotta. Hullulla on hullun voimat. Joskus on tullut mustelmat viikoiksi kun on joutunut taltuttamaan. Muuten olen todella passiivinen ja rauhallinen. Kotona pyritään hoitamaan asiat siihen asti että on pakko luovuttaa ja pistää osastokeikalle. Omasta halusta sinne kyllä menen. Ei olisi pakko, mutta pitää ajatella muidenkin jaksamista. Mutta Hyvää kesää sinullekin sairaudesta huolimatta :)