Katsoin juuri haastattelun väkivallan/kaltoinkohtelun keskellä kasvaneista lapsista (nyttemminjo aikuisista) ja tunnistin jotakin itsessäni: On vaikea luottaa siihen, että onni ja hyvä olo on pysyvää vaan valmistautuu siihen, että pian kaikki menee kuitenkin pieleen, jotain kamalaa tapahtuu etc... On vaikea luottaa ihmisten hyvyyteen, koska uskon että kohta se paljastuu joksikin muuksi. On helpompi valita seuralaisekseen paha ja valmistautua kohtaamaan se. Kun lapsesta asti elämä on ollut selviytymistä. Selviytyminen on pian kaikki mitä teet.
Nämä ihmiset kuitenkin olivat onnistuneet rakentamaan itselleen elämän, ehkä jopa onnellisen sellaisen. Viimepäivinä olen itsekkin herännyt ajatukseen että tahdon olla onnellinen ja tuntea rauhaa sisimmässäni uhan ja levottomuuden tunteiden sijaan. Lapsena pirstoutunut rauha ja turvallisuus ja yhtäkkiä elämän nurjat kasvot tulevat esiin. Toisaalta sitä on kasvanut pelottomaksi.. harvoin säikähtää mitään, hyväksynyt pahuuden osaksi elämää.
Elämä on dualismia, mutta kumpi puoli niistä on oikea? Kuin kaksipäinen nukke, jonka takaraivo on mätä ja irvistää ja toinen kaunis ja hymyilevä. Mihin uskoa, kumpi kantaa?
Nämä ihmiset kuitenkin olivat onnistuneet rakentamaan itselleen elämän, ehkä jopa onnellisen sellaisen. Viimepäivinä olen itsekkin herännyt ajatukseen että tahdon olla onnellinen ja tuntea rauhaa sisimmässäni uhan ja levottomuuden tunteiden sijaan. Lapsena pirstoutunut rauha ja turvallisuus ja yhtäkkiä elämän nurjat kasvot tulevat esiin. Toisaalta sitä on kasvanut pelottomaksi.. harvoin säikähtää mitään, hyväksynyt pahuuden osaksi elämää.
Elämä on dualismia, mutta kumpi puoli niistä on oikea? Kuin kaksipäinen nukke, jonka takaraivo on mätä ja irvistää ja toinen kaunis ja hymyilevä. Mihin uskoa, kumpi kantaa?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.