Olen ollut masentunut jo pitkän aikaa. Minulla ei ole töitä, rahaa, tyttöystävää, terveyteni on alkanut heikkenemään. Tulevaisuus näyttää toivottomalta, kun työtä ei vaan mistään tunnu löytyvän. Hakemuksia olen lähettänyt tässä 9 kk mittaan lähes 150 ja soitellut aina yrityksiin kun se on ollut mahdollista. Nyt en jaksa enää eteenpäin.
Kävin viime vuonna terveydenhuollon vastaanotolla ja lääkäri epäili minulla olevan masennusta. Minulla diagnosointiinkin tuolloin lievä masennus. Minut ohjattiin kognitiiviseen psykoterapiaan, mutta en saanut siitä kyllä mitään apua. Käskettiin vain jatkamaan reippasti eteenpäin.
Nyt tuntuu että tilanne on jo paljon pahempi. Mutta en kehtaa kysyä mistään apua. En halua mitään toisten ihmisten säälimistä ja voivottelua. Olen mies ja minun pitäisi vain jaksaa mennä eteenpäin. Avun hakeminen on heikkoutta ja osoitus siitä, että en kykene huolehtimaan itsestäni.
Lähtölaskenta täältä maailmasta poistumiseen on jo alkanut. Olen jo miettinyt mikä olisi helpoin tapa päättää oma elämä. Kalliolta tippuminen tai itsensä ampuminen tuntuvat tällä hetkellä parhaimmilta vaihtoehdoilta. Tiedän, että varsinkin ensimmäinen vaihtoehto on hyvin kivulias. Mutta on se silti kivuttomampi kuin tämä jokapäiväinen kärsimysnäytelmä, jolle ei näy loppua.
Kävin viime vuonna terveydenhuollon vastaanotolla ja lääkäri epäili minulla olevan masennusta. Minulla diagnosointiinkin tuolloin lievä masennus. Minut ohjattiin kognitiiviseen psykoterapiaan, mutta en saanut siitä kyllä mitään apua. Käskettiin vain jatkamaan reippasti eteenpäin.
Nyt tuntuu että tilanne on jo paljon pahempi. Mutta en kehtaa kysyä mistään apua. En halua mitään toisten ihmisten säälimistä ja voivottelua. Olen mies ja minun pitäisi vain jaksaa mennä eteenpäin. Avun hakeminen on heikkoutta ja osoitus siitä, että en kykene huolehtimaan itsestäni.
Lähtölaskenta täältä maailmasta poistumiseen on jo alkanut. Olen jo miettinyt mikä olisi helpoin tapa päättää oma elämä. Kalliolta tippuminen tai itsensä ampuminen tuntuvat tällä hetkellä parhaimmilta vaihtoehdoilta. Tiedän, että varsinkin ensimmäinen vaihtoehto on hyvin kivulias. Mutta on se silti kivuttomampi kuin tämä jokapäiväinen kärsimysnäytelmä, jolle ei näy loppua.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Mä sain sairaslomaa niin loppu myllyjä vastaan taistelu. Ei sitä tarvi tietenkää sääliä hankkia vaan rakentaa omat uransa kuten parhaaksi näkee. Jos voimia ei nyt ole opintoihin tai harrastuksiin niin ole omissa oloissasi, kirjoita päiväkirjaa/blogia, nauti luonnosta ja kuuntele youtubesta yoga/relaxing music:ia
Ei se elämä sen ihmeellisempää ole. Tullut huomattua ettei se maan päällinen vaurauskaan tuo onnea tai kumppani vierellä (molemmat on ollut)
Parhaimman tunteen olen saanut omissa oloissani ja hiljaisuudessa.
Itsekin olen vähän kuin umpikujassa elämäni kanssa. Koskaan en myöskään ole seurustellut eikä kavereita ole. Tavallaan myös oma valinta en vain jaksa pitää heihin yhteyttä, liian monta kertaa joutunut pettymään. Erilaisia itsemurha keinojakin on tullut mietittyä, mutta en usko että koskaan uskallan edes yrittää jo perheeni takia. Voin kuvitella kuinka etenkin äitini syyttäisi itseään lopun elämäänsä. Tai jos en edes kuolisi vaan jäisin kitumaan vaikeasti vammaisena lopun elämäni. Vielä kuitenkin on pientä toivoa että elämä lähtisi parempaan suuntaan... Mielestäni se on juuri heikoutta jos päätät luovuttaa ja rohkeutta kun asetat nyt oman hyvinvointisi etusijalle muiden voivotteluista tai puheista välittämättä! Et häviä mitään jos nyt vielä haet apua.
Jaksamisia!
Se on asenteesta kiinni. Sairaus on sairaus. Mielen sairaus ei sen kummempi. Ei minua ole kukaan säälinyt missään vaiheessa. Ei ole säälineet lääkärit, ei hoitajat ei kukaan. En sitten tiedä onko miehet jotenkin enemmän reppanoita ja itsesäälissä rypijöitä tän sairauden kanssa kuin naiset. Suurenteletkohan nyt asiaa? Sun masennus ei nyt ole mitään outoa eikä ainutlaatuista nykypäivänä. Minua ei säälitty silloinkaan kun pääsin eläkkeelle. Miksi pitäisi? En ole säälittävä.
Olet saanut jo hyviä vastauksia, mutta minäkin nyt jotain..
Mitä oli se kognitiivinen terapia? Missä kävit, miksiköhän se ei tuntunut auttavan?
Kehoitus "jatkaa vaan reippaasti" terapiaa ei välttämättä ole oikea silloin, jos yhteistyö ei toimi tai terapiamuoto on väärä.
Avun hakeminen omasta mielestäni ei ole heikkoutta. Se on sitä, että ihmistä ei ole tarkoitettukaan selviytymään kaikesta yksin. Ihminen kasvaa vain toisten kanssa (vanhemmat,sisarukset) ja vaikeuksissa hyötyy toisten avusta. Ihminen on sosiaalinen eläin.
Yksinkin voi selviytyä, mutta ei ole pakko!! Miski olisi. Mitä kunniaa saa siitä, että hammasta purren kärsii ja katkeroituu?
Olen ehkä tässä tiukan kuuloinen, mutta olen itse käynyt tuota tietä läpi...
Kognitiivisessa terapiassa käytiin läpi niitä kokemiani ikäviä asioita ja traumoja. Tuntui siltä, että en saanut oikein kaikkia asioita kerrottua. Asiat eivät varsinaisesti päässeet edes alkuun kun terapia oli jo ohi.
Julkisella puolella tarjotaan näitä hoitajalla käyntejä noin pari viikkoa. Täysin eri asia käydä Kelan tukemana 3 vuotta. Tosin pitää olla psykiatriin hoitosuhde 6kk jos muistan oikein. Ja kela korvaa niin että maksettavaksi jää noin 200€/kk. Suosittelen. Pääset keskustelemaan asioista ja huomaat että saat välimatkaa tunteisiin ja ongelmiin ja pikku hiljaa ne eivät enää tunnu niin vaikeilta. Itse opin myös kuuntelemaan itseäni. Jos ahdistaa. Mikä asia ahdistaa. Miksi ahdistaa. Sen kun oppii niin ahdistuskin lievenee. Itseäni auttoi tietämys siitä että minulla on oikeus tuntea näin. Minulle on sattunut ikäviä asioita. Enkä enää vain elänyt että joo joo kaikki on aina ollut hyvin. Pitää vaan kestää koska maailma on täynnä ihmisiä joilla on ollut vielä kamalampaa.
Kyllä tuo minusta on aika säälittävää, kun pitää omaan masennukseen lähteä muualta apua hakemaan. Kyllä sen verran pitäisi itsestä osata huolehtia ettei ajaudu tuollaiseen alakuloiseen tilaan. Suomalaiset ovat sentään selvinneet talvi- ja jatkosodista, jotka olivat ihan eri mittaluokan asioita nykypäivän hyvinvointiyhteiskuntaan verrattuna. Ja nyt nuori menee sairastumaan masennukseen kun ei saa töitä eikä ole rahaa tai tyttöystävää. Voi voi, onpa isot ongelmat!
Mutta näin on vain tosiaan päässyt käymään, että suru on tullut puseroon. Tunnen itseni jotenkin epäonnistuneeksi. En oikein kehtaa puhua tästä kenellekkään. Parempi vain murehtia asioita itsekseen. Vanhempiini en ole ollut nyt pariin viikkoon yhteydessä. Kyllähän hekin varmaan ihmettelevät kun en heidän puheluihinsa vastaa. Mutta ihan sama, ei kiinnosta.
Luin tekstini uudestaan ja se vaikutti paikoitellen aika röyhkeältä. Anteeksi, ei ollut tarkoitus ärsyttää. Jotenkin tämä suru vain vaikuttaa mielialoihin. On vaikeaa jatkaa eteenpäin, kun tulevaisuus näyttää niin synkältä.
Muistutan sinua, että kaikki eivät selvinneet Suomen sodista. Tästähän on palkinnon saanut tiedekirjakin (murtuneet mielet) kirjoitettu. Olen sen ikäinen, että sekä enoni, että äitini (lottana) on ollut sotimassa eikä kumpikaan selvinnyt..eno teki myöhemmin itsemurhan ja äidistä näki hänen lopun ikänsä, että sota jätti pahan jäljen, joka siirtyi seuraavaankin sukupolveen. Olisivatpa hakeutuneet terapiaan kumpikin (paitsi, ettei niitä silloin älytty tarjota eikä niitä ollut)!!
On suomalaisten oma myytti, että "ennen oli kaikki niin hyvin, ei ruikutettu ja kaikki jaksoi kaikkea". Se ei ole totta. Samanlaisia inhimillisiä ihmisiä silloinkin oltiin. Miehet ryyppäsi suruunsa ja naiset itkeskeli ruokakomeroissa..
Älä ylipäätään vertaa ihmisiä toisiin tyyliin "muilla on rankempaa". Sinulla on oikeus omiin tunteisiisi, reaktioihisi ja myös kärsimykseesi. Ei elämä mitään kilpailua ole, että vain tietyillä taustoilla ja ongelmilla on ansainnut empatiaa ja ymmärrystä (tai hoitoa).
Ihmismieli on siten rakentunut, että se voi masentua. Sitä voidaan hoitaa ja on harmi, jos sinä jätä sen kortin katsomatta.
Terapiasi loppui kesken. Kävitkö kunnallisessa vai yksityisellä? Yksityiseen psykoterapiaan saa Kelalta tukea, jos työ- tai/ja opiskelukyky on alentunut tai vaarassa alentua. Oletko ollut tällaisessa terapiassa?
Anteeksi vaan mutta sota-ajat ovat jo olleet ja menneet. Eikä ne kuulu sinun elämääsi tässä ja nyt. Älä syyllistä itseäsi. Ei tarvitse päteä eikä jaksaa. Sinulla on oikeus omiin tuntemuksiisi ilman että ruoskit itseäsi parempii suorituksiin koska on ollu sotakin. Kaikki kunnia heille. Poikia kasvatetaan turhan paljon kovan miehen rooliin. Ei saa itkeä, ei saa näyttää tunteita, luovuttaminen on heikkoutta. Maksatko sinä mielummin oman terveytesi. Sinussa on valtava määrä potentiaalia kunhan pääset eroon kovan miehen roolistasi. Et ole luuseri etkä luovuttaja. Nyt pitää taistella ihan sen oman elämän ja terveyden puolesta sillä sitä ei kukaan muu tee kuin sinä itse.
oletko käynyt koskaan kilpirauhaskokeissa? kilpirauhasen vajaatoiminta voi myös aiheuttaa masennusta. joskus lääkäri vain määrää masennuslääkkeitä ja kilpirauhasen vajaatoiminta jää huomaamatta.
Psykoterapia kesti minulla 3 vuotta. Ensi olin skeptinen. Mutta se todellakin auttoi. Psyyken kuntoutus vaatii ponnisteluja kuten fyysinenkin harjoittelu. Alkuun ahdistaa. Hyviä tuloksia on saatu terapiaan yhdistettynä lääkitys. Itselläni ei ollut. Nyt haen uudestaan terapiaa. Kaikille ei tietystikään auta. Minulla kesti kauan tajuta että oikeesti tarvitsen apua ja olin hävennyt avun hakemista. Se ei todellakaan ole heikkoutta tai luovuttamisen merkki. Haetaanhan sitä apua fyysisiinkin vaivoihin. Mieli tarvitsee myös toisinaan apua. Et ole todellakaan ainut. Itse olen aloittamassa kokeilemaan mäkikuismaa. Otapa selvää siitä. Ja aivan ehdottomasti kannattaa syödä esim lysin omega fortea 2 päivässä. Se aloitetaan lähes kaikille osastohoitoon joutuneille. Itse huomaan vaikutuksen heti jos lopetan. Olo on energisempi kun syön sitä. Kaikille kaikki ei sovi. Onhan kilpirauhaskokeet otettu MYÖS lisäkilpirauhashormooni? Jos ei niin niitä vaatimaan. Sinä selviät kyllä.