Leif G W Persson : Pinokkion nenä

Ruotsalaisproffan uusin, yhdeksäs suometettu teos lyö vanhat lukijat ällikällä. Selvitys, mikä tämä paljonpuhuttu ällikkä on, jääköön toiseen kertaan.

Aiemmissa kirjoissa groteskina sivuhahmona näyttäytynyt Evert Bäckström onkin nyt keskushenkilö ja vaativan murhajutun tutkinnanjohtaja. Evertin tuntevat muistavat tämän mieltymyksen juomaan, ruokaan, arvoesineisiin ja naisiin. Sekä lain kirjaimen sangen joustavan tulkinnan, omaksi eduksi. Iltalehtien syväkurkku, homofoopikko, rasisti ja mielestään viimeinen oikea poliisi on myös sopivia määritteitä. Joskus mielessäni menevät sekaisin desantti J Bäckman ja komisario Bäckström, samanlaisesta arvomaailmasta ja rinnakkaistodellisuudessa elämisestä johtuen, kunnes muistan desantti Bäckmanin olevan todellinen henkilö. Valitettavasti.

Massiivisen opuksen alku tuntuu kummalliselta tyhjäkäynniltä. Hupsuuntunut leskirouva ilmiannetaan eläinsuojelurikoksesta. Hovin lähellä liikkuva, taidekonsultoiva aatelisherra piestään huutokauppaluettelolla, melkein kunkun kesälinnan pihassa. Huippukonnien tähtijuristi löydetään komeasta kodistaan murhattuna. Varmuuden vuoksi, kahteen kertaan, kuten patologi ensin toteaa. Poliisilaitoksella ei kieroa asianajajaa surulla muistella, mutta tutkiahan se pitää, Evertin johdolla.

Melkoisen jaarittelun ja samojen asioiden toiston, ensin todistajalta yhdelle poliisille, sitten taas koko tutkintaryhmälle, syyttäjälle, poliisihallitukselle ja taas uudelleen Säpolle (meillä Supo) , jälkeen päästään lopulta käsitykseen huomattavan taulukokoelman kauppaamisen olleen syynä surmaan. Mistä kokoelma on peräisin, vaivaa tutkijoita koko kirjan ajan. Alkupää tsaarinajan Venäjällä on selvä, mutta elinkaari tukholmalaisjuristin välitettäväksi ei ole aukoton. Ainakaan poliisille. Toki asianosaiset tietävät, vaan eivät kerro kun ei osata kysyä.

Rinnalla kulkee kertomus silminnäkijätodistajasta, taksikuskista joka yrittää sekä hyötyä vihjepalkkiosta että säilyä hengissä. Tietennii mukana on skandidekkarin pahat pojat, moottoripyöräjengi ja islamistimamuliiga.

Huomattavan suuren sivumäärän Persson käyttää Evertin työpäivän kuvaamiseen. Se toistuu ja toistuu maneerisesti tuomatta mitään uutta niin sanottuun juoneen. Massiivisen aamiaisen jälkeen Evert pistäytyy poliisilaitoksella vetämässä tutkintaryhmän palaverin. Kettuiltuaan kylliksi kollegoille onkin aika lounastaa. Ruokaryyppyjen jälkeen kotiin muutaman tunnin päiväunille, jonka jälkeen hoitamaan omia bisneksiä ja päivän nainti ennen jonkun tarjoamaa päivällistä pitkän kaavan mukaan. Jossain välissä tietenkin luottotoimittajan päivitys missä mennään. Jotta tutkijatoverit saa lehdestä lukea olennaisen.

Ehkä parasta on Bäckströmin kaksoiskieli. Ääneen sanottu korrekti kommentti ja samantien kerrottu todellinen ajatus, jossa aatelishomppeli ja vanha lehmä ovat kauniimman pään ilmaisuja. Tämäkin terä tylstyy liikaa toistettuna. Toki Persson on hyvä kirjoittaja, joka luo kärjistettyjä, mutta uskottavia hahmoja Ruotsin monikerroksisessa luokkayhteiskunnassa liikkuvista ihmisistä. Kriittisesti, mutta henkilöistään lämmöllä kirjoittaen. Se on yksi syy miksi jaksoin sivulle 560. Siellä lopulta kaikki kääntyy ympäri vielä kerran.

Työtätekevän kansanosan ( niitäkin kuulemma vielä on ) ei kannata vähäistä vapaa-aikaansa tähän kirjaan haaskata. Perssonfanit saavat uuden elämyksen, kun kirjoittaja pistää läskiksi koko skandinaavisen yhteiskunnallisen dekkarin perimän ja eläkeläisille sekä muille joutilaille tämä on oivaa hupia rillaamisen ja uinnin välisenä lyhyenä vapaahetkenä.