Onko teillä ihmiset kokemusta tilanteesta, jossa itsetuhoiset ajatukset toimivat keinona siirtyä eteenpäin ja taittaa pahin ahdistuksen huippu? Minulla on ollut itsetuhoisia ajatuksia vaihtelevissa määrin jo vuosikausia. Pahimmillaan suunnitelmat ovat olleet toteutusta vailla valmiita, mutta useimmiten vain melankolisia "mä tapan itteni ni pääsen tästäkin paskasta" -tyyppistä märehdintää.
Joskus olen kuitenkin kokenut, että pahimman ahdistuksen hetkellä itsemurhan mahdollisuus tuntuu hyvin helpottavalta, tavallaan armolliselta. Toivottomuushan on masennuksessa yleinen oire. Tuska siitä, ettei tiedä mitä tulevaisuudessa on odotettavissa ja pelko siitä että kaikki romahtaa lopullisesti. Silloin minua lohduttaa ajatus siitä, että voin halutessani päättää kaiken. Että jos tuntuu etten todellakaan jaksa, niin ei ole pakko. Minulla on kaksi hyvin varmaa, nopeaa ja tehokasta itsemurhakeinoa, joissa ei juuri ole epäonnistumisen mahdollisuutta.
Viime aikoina olen kuullut joiltakin kohtalotovereilta samanlaisia kertomuksia. Että itsetuhoiset ajatukset voivat jossain tilanteessa olla selviytymiskeino eivätkä oire. Psykiatria ei varmaan mielellään tunnusta tällaista tilannetta, koska hoitosuositusten mukaan itsetuhoisiin ajatuksiin pitää aina puuttua ja niihin tulee suhtautua vakavasti. Ja totta kai näihin asioihin pitääkin ottaa kiinni, mutta olisiko kuitenkin joissakin tilanteissa mahdollista nähdä nämä ajatukset jonkinlaisena voimavarana ja välietappina kohti paranemista?
Itselläni menee nyt hyvin enkä ole ajatellut itsemurhaa enää aikoihin. Jossain syvemmällä tulen kuitenkin aina vaalimaan ajatusta siitä, että minulla on olemassa vaihtoehto. Synkkinä hetkinä se palaa lohduttamaan kuin vanha ystävä, joka sanoo: "En vaadi sinua mukaani, mutta olen täällä jos tarvitset minua."
Joskus olen kuitenkin kokenut, että pahimman ahdistuksen hetkellä itsemurhan mahdollisuus tuntuu hyvin helpottavalta, tavallaan armolliselta. Toivottomuushan on masennuksessa yleinen oire. Tuska siitä, ettei tiedä mitä tulevaisuudessa on odotettavissa ja pelko siitä että kaikki romahtaa lopullisesti. Silloin minua lohduttaa ajatus siitä, että voin halutessani päättää kaiken. Että jos tuntuu etten todellakaan jaksa, niin ei ole pakko. Minulla on kaksi hyvin varmaa, nopeaa ja tehokasta itsemurhakeinoa, joissa ei juuri ole epäonnistumisen mahdollisuutta.
Viime aikoina olen kuullut joiltakin kohtalotovereilta samanlaisia kertomuksia. Että itsetuhoiset ajatukset voivat jossain tilanteessa olla selviytymiskeino eivätkä oire. Psykiatria ei varmaan mielellään tunnusta tällaista tilannetta, koska hoitosuositusten mukaan itsetuhoisiin ajatuksiin pitää aina puuttua ja niihin tulee suhtautua vakavasti. Ja totta kai näihin asioihin pitääkin ottaa kiinni, mutta olisiko kuitenkin joissakin tilanteissa mahdollista nähdä nämä ajatukset jonkinlaisena voimavarana ja välietappina kohti paranemista?
Itselläni menee nyt hyvin enkä ole ajatellut itsemurhaa enää aikoihin. Jossain syvemmällä tulen kuitenkin aina vaalimaan ajatusta siitä, että minulla on olemassa vaihtoehto. Synkkinä hetkinä se palaa lohduttamaan kuin vanha ystävä, joka sanoo: "En vaadi sinua mukaani, mutta olen täällä jos tarvitset minua."
Vastaukset 5
Vanhimmat
Hei, Hyvä että päätit kirjoittaa tilanteestasi tänne. Joskus jo pelkkä ajatusten kirjoittaminen voi helpottaa oloa. Toivottomalta tuntuvan elämäntilanteen pohtiminen yksin on kuitenkin raskasta. Tällaisessa tilanteessa ulkopuolinen tuki on tärkeä voimavara. Asioista keskusteleminen auttaa jäsentämään omia ajatuksia ja tarjoaa uusia näkökulmia, mikä usein helpottaa jaksamista. Jos haluat keskustella tilanteestasi puhelimitse, voit aina soittaa Valtakunnalliseen kriisipuhelimeen. Puhelun voi soittaa nimettömänä ja se maksaa operaattorin veloittaman puhelumaksun verran. Valtakunnallisen kriisipuhelimen numero on 010 195 202. Puhelin päivystää arkisin klo 9-07, viikonloppuisin ja arkipyhinä 15-07. Jos taas haluat jutella kasvotusten, ympäri Suomea toimii kriisikeskuksia, joihin voit varata ajan ja tulla keskustelemaan paikan päälle. Kriisikeskusten yhteystiedot löytyvät osoitteesta: http://www.mielenterveysseura.fi/sos-kriisikeskus/kriisikeskusverkosto/alueelliset_kriisikeskukset. Käynnit eivät maksa mitään. Jos haluat mieluummin kertoa ajatuksistasi ja tuntemuksistasi lisää kirjoittamalla, voit ottaa meihin yhteyttä Tukinetin kautta (www.tukinet.net). Tukinetissä pääset keskustelemaan kahden kesken tukihenkilön kanssa. Tukinet -live päivystää joka arkipäivä 15-19. Tukinetissä on myös foorumeita, joista on mahdollista löytää vertaistukea ihmisiltä, jotka ymmärtävät tilannettasi oman kokemuksensa kautta. Kiireellisessä tilanteessa voit ottaa yhteyttä paikkakuntasi psykiatriseen päivystykseen. Lähimmän psykiatrinen poliklinikan yhteystiedot löydät etsimällä netistä hakusanalla "psykiatrinen päivystys paikkakuntasi" tai "psykiatrinen poliklinikka paikkakuntasi".
Vuoroveto-kriisikeskus / Helene
Hei, ymmärrän näkökulmasi. Itsetuhoiset ajatukset olivat oma lohtuni pitkään. Selvisin niiden avulla esim. lukiosta. Kävelin koulun käytävillä ja mietin, onneksi - kaiken tämän jälkeen - voin kuitenkin tappaa itseni. Olin valtavan ahdistunut, masentunut ja yksin.
10 vuotta myöhemmin itsetuhoiset ajatukset eivät ole olleet jatkuvasti mielessä ja katson vielä mielenkiinnolla tulevaisuuteen. Joskus pidän hieman ihmeellisenä, että olen vielä hengissä. Ei pidä unohtaa menneitä ja sitä, miten ikävästä tilanteesta on tähän hetkeen ponnistettu.
Itsemurhan lohdullisuus liittyy nykyään enemmän vanhuuteen tai tilanteeseen, jossa saattaisin olla sairaana lähes täysin muiden armoilla.
Unohdin vielä kirjoittaa tuosta itsetuhoisuudesta selviytymiskeinona. Osittain se oli sitä itsellänikin. Vaikka itse kuoleman kuvitteleminen antoi lohtua, auttoi se näkemään asioita toisin. Jos olen valmis kuolemaan, mitä menetettävää minulla enää on? Miksen siis vain ottaisi rauhallisesti, katsoisi mitä elämä tuo tullessaan.
Jälkeenpäin, kun en enää koe olevani edes masentunut, olen tehnyt "harjoituksia", joissa kuvittelen olevani kuolleena kuopassa, minkä jälkeen onkin ihan mukavaa olla elossa :D Mietin muutenkin usein kuolemaa, se saa minut vain arvostamaan tämänhetkistä elämääni.
Mutta ihmisen elämä ei pääty kuolemaan. Olemme täällä vain fyysisessä kotelossa.
Tästä kaikesta selviää kun tietää ettei ole pakko selvitä. Kuolema mahdollisena ratkaisuna tuo itelle kovasti lohtua.