Selviytymiskeinoja?

Hei!
Olen pahoillani puolestasi.Keskenmenon kokeminen voi olla varsin järkyttävä ja surullinen kokemus.
Tiesitkö keskenmenon kokeneiden omasta keskustelupalstasta (enkelisivut)?Voisit liittyä niihin.Suru ja kipu keskenmenon jälkeen ovat kovat, toki riippuen ihmisestä.Olethan jo ehtinyt luoda kuvaa vauvasta, sinulla on ehkä ollut jotain odotuksia ja ne ovat nyt pyyhkäisty pois...Itse koin keskenmenon ja uudelleen raskaana olevana olen toki iloinen tästä vauvasta, mutta pelko ja huoli varjostavat iloa.Pelkään uutta keskenmenoa ja sitä, että jotain voi tapahtua.Toivon, että kaikki menisi hyvin.
Suru pitää surra, olisi hyvä jos siitä pystyisi puhumaan (varsinkin kumppanin kanssa), itselläni kirjoittaminen auttoi.Toki myös ammattiapua on saatavilla, jos tarvetta on.Ensimmäinen kuukausi oli minulle vaikeinta, mutta jotenkin vain sitten hyväksyin tapahtuneen ja odotimme jonkin aikaa, ennenkuin aloimme yrittää uutta raskautta.(Itselläni suututti läheisten ja terveydenhuoltohenkilöstön kommentit:'No, yritätte uudelleen, kyllä se siitä!'Olinhan juuri odottanut juuri tätä vauvaa, joka sitten kuoli.)Voimia sinulle/teille kovasti!

Minulla on ollut monta keskenmenoa, ensimmäinen km. oli kun olin 17v. ja vaikka olin nuori , niin se oli kova paikka, mutta yritimmme heti uutta ja kolmen kk:den päästä olin taas raskaana ja raskaus sujui hyvin.(ensimmäinen oli tuulimuna ) ja niin olivat kaikki seuraavat 3 ,lukuunottamatta tätä viimeistä jolloin odotin kaksospoikia ja tässä tapauksessa raskaus jouduttiin keskeyttämään rv.21..
Olin kuin toisella planeetalla ,jotenkin sitä ihminen siinä tilassa oli kaiken ulkopuolella( osatekijänä oli myös lääkitys..ehkä). Halusimme siunata pojat hautaan ja niin teimme(sinun tapauksessa ei sitä tietenkään voi tehdä), mutta voit niin mielessäsi tehdä.
Nyt meillä on paikka missä käydä, aluksi olin tosi masentunut ja kiukkuinen Jumalalle tapahtuneesta, mutta ajan myötä asiat jotenkin vaan jatkoivat kulkuaan,(tässä ei kuitenkaan ole kuin kaksi vaihtoehto joko menet eteenpäin tai jäät siihen) , jokaisella on oma aikansa.
Minä ja aluksi myös mieheni kävimme juttelemassa tapahtuneesta asiatuntijan luona, mutta siinä samalla tein itse myös työta asian eteen( nimittäin kun huomasin vaipuvani synkkyyteen,hoin mielessänä itselleni[voi kuulostaa hullulta]että asialle ei enään voi mitään ,sun on pakko jatkaa elämääsi eteenpäin ja patistin itseäni huomaamaan mitä ympärilläni tapahtuu, tämä kuitenkin tepsi kohdallani ja eräs lääkäri sanoi meille tapahtuneen jälkeen, että jos vielä uskallat yrittää se on kuin laastari haavan päälle. Tämän
tragerian jälkeen meille on syntynyt kaksi tyttöä(lapsia on yhteensä viisi)että kyllä elämä vaan kummasti jatkuu, vaikka sitä aluksi ihmettelikin miten kaikki menee työhön ja yleensä toimii, kun itse olit aivan tästä kaikesta ulkona...mutta AIKA se parantaa sinunkin kohdallasi tämän lapsen menetyksen ja rohkeutta uuden yrittämiseen!!!!

Kiitos teille molemmille rohkaisevista sanoistanne. Ehkä nämä heikot jäät muuttuvat vähitellen kantavammiksi.