Ylpeys on kuolemansynti ja siihen syyllistyy niin yksilöt kuin yhteiskuntakin. Kaikki luulee, että ne on vaan oman onnensa seppiä ja vaan se, että yksilö osaa, on tae onnellisuuteen. Ei se niin ole.
Tarina;
Olen ollut tässä tyttären kissavahtina muutaman päivän ja vielä täytyisi muutama olla. Asustelen tyttären asunnossa. Minun asunto muuten kunnes kuolo korjaa. Asun täällä ihan vaihtelun vuoksi ja päivittäin ajelen kotiin omaa kattia morjestamaan. Tyttärellä on seinänaapurina alta kolmekymppinen likkalapsi ja aina olen tullut hyvin juttuun tytön kanssa. Aina jutellaan, kerrotaan töistämme ja menemisistämme ja semmoisista. Niin tänäänkin. Kerroin kuinka mummoa saa joka päivä käydä katsomassa kun yksinään asuu, hänellä on altzheimer ja vaarikin kuoli. Saa mummoa käyttää hautuumaalla, kaupassa ja jutella ja pitää seuraa. Mummo kyllä on iskussa kun kahvipöydässä istuu ja juttelee ja kertoo, että nyt avarakatsanto otat muovipussin ja käyt keräämässä pottua, sipulia ja persiljaa omalta maalta. Ei vaan muista, että eilen jo kerättiin. No, tänään kun kerroin mummosta niin likka äimistyi; "onko sulla mummo vielä hengissä?"
Minä olen 45 vuotias. Mulla on mummo vielä hengissä mutta ilmeisesti en seinänaapurin kanssa koskaan pääse lähempään kanssakäymiseen. Olen liian vanha. Ja liian ylpeä kun edes kuvittelen moisia.
Mutta niinhän se on yhteiskunnankin laita; yhteisöllisyys on nakattu vanhentuneena roskakoriin. Kaikki on oman onnensa seppiä. Kaikki tietää ja osaa niin paljon. Mut näin se ei ole. Minun neljänkymmenenviiden - kohta kuuden - vuoden kokemuksella voin sanoa ettei tämä mene parempaan suuntaan. Päinvastoin. Mutta mitä tehdä? Turvautua professori Nordströmmiin ja viagraan? Valistukseen ja uskoon siihen, että ihminen loppupelissä tajuaisi mitä inhimmillisyys on?
Pohdintaa vaan. Ei kannata ottaa hernettä nenään. Tarkoitus ei ole haastaa riitaa.
Tarina;
Olen ollut tässä tyttären kissavahtina muutaman päivän ja vielä täytyisi muutama olla. Asustelen tyttären asunnossa. Minun asunto muuten kunnes kuolo korjaa. Asun täällä ihan vaihtelun vuoksi ja päivittäin ajelen kotiin omaa kattia morjestamaan. Tyttärellä on seinänaapurina alta kolmekymppinen likkalapsi ja aina olen tullut hyvin juttuun tytön kanssa. Aina jutellaan, kerrotaan töistämme ja menemisistämme ja semmoisista. Niin tänäänkin. Kerroin kuinka mummoa saa joka päivä käydä katsomassa kun yksinään asuu, hänellä on altzheimer ja vaarikin kuoli. Saa mummoa käyttää hautuumaalla, kaupassa ja jutella ja pitää seuraa. Mummo kyllä on iskussa kun kahvipöydässä istuu ja juttelee ja kertoo, että nyt avarakatsanto otat muovipussin ja käyt keräämässä pottua, sipulia ja persiljaa omalta maalta. Ei vaan muista, että eilen jo kerättiin. No, tänään kun kerroin mummosta niin likka äimistyi; "onko sulla mummo vielä hengissä?"
Minä olen 45 vuotias. Mulla on mummo vielä hengissä mutta ilmeisesti en seinänaapurin kanssa koskaan pääse lähempään kanssakäymiseen. Olen liian vanha. Ja liian ylpeä kun edes kuvittelen moisia.
Mutta niinhän se on yhteiskunnankin laita; yhteisöllisyys on nakattu vanhentuneena roskakoriin. Kaikki on oman onnensa seppiä. Kaikki tietää ja osaa niin paljon. Mut näin se ei ole. Minun neljänkymmenenviiden - kohta kuuden - vuoden kokemuksella voin sanoa ettei tämä mene parempaan suuntaan. Päinvastoin. Mutta mitä tehdä? Turvautua professori Nordströmmiin ja viagraan? Valistukseen ja uskoon siihen, että ihminen loppupelissä tajuaisi mitä inhimmillisyys on?
Pohdintaa vaan. Ei kannata ottaa hernettä nenään. Tarkoitus ei ole haastaa riitaa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
hieman reilun 70 vuoden kokemuksella vopin sanoa ihan ilman mitään feikkiä, koko ajan on menty parempaan. Nyt olemme kuitenkin saavuttaneet yhden lakipisteen kun sodan jälkeinen lähes jatkuva nousu on taittunut ja alkanut kääntyä laskuksi. Nyt eivät vanhat opit enää päde monessakaan talouden asiassa joten kaikki pitää vähitellen miettiä uusiksi.
Mitä nopeampia olemme sovittamaan talouden rakenteemme kasvun loppumiseen sen helpommalla pääsemme, nyt jo olemme keränneet olevalla systeemillä ja ennusteilla aika huisin valtion velan joka on vaikka irvistellen maksettava ja mehän sen itse maksamme, me työläiset ja eläkeläiset sillä muita maksajia ei ole olemassa. maksu menee suoraan tilistä veroina tai välillisesti eri tuotteissa ja palveluksissa hintaan yhdistettynä.
Siihen ei auta edes Viagra! eikä herne nenässä! eikä suhde naapurin sievään neitoseen! saatikka mummot jotka olen menettänyt jo vuosikymmeniä sitten.