Tiedote rukoiluttamisesta

Miksi kouluissa täytyisi pitää koululaisjumalanpalveluksia? Koululaiset voivat ottaa jumalanpalveluksiin osaa kouluajan ulkopuolella niin paljon kuin lystäävät ja läksyjenteolta ehtivät. Uskonnonharjoitus ei kuulu (tai sen ei pitäisi kuulua) kunnallisiin kouluihin.

Kunnan edustajia ei tule koskaan kutsua minnekään. Ei pidä unohtaa tapaus Voutilaista.

Lapsiryhmän rauhoittamiseen käy mikä tahansa loru. Lorun uskonnollinen sisältö ei ole mikään välttämättömyys jotta lapsiryhmä rauhoittuisi. Aurinko aurinko lettuja paistaa toimii yhtä tehokkaasti kuin siunaa Jeesus ruokamme.

Tässä uudet ohjeet ovat nyt selvästi aikaisempia OPHn ohjeita paremmat:
”Koulujen on tilaisuuksien aikana mahdollisuuksien mukaan järjestettävä vaihtoehtoista ja mielekästä toimintaa (perustuslakivaliokunta 2/2014 vp). Vaihtoehtoisen toiminnan tulee olla, uskonnollista sisältöä lukuun ottamatta, luonteeltaan ja tavoitteiltaan mahdollisimman samankaltaista kuin siinä tilaisuudessa, jonka tilalla muuta toimintaa järjestetään. Koulun tulee huolehtia myös siitä, ettei uskonnollisiin tilaisuuksiin osallistumisesta tai osallistumatta jättämisestä aiheudu oppilaalle leimautumista tai muita haitallisia seuraamuksia.”
”Koulun on myös huolehdittava siitä, että tieto koulun uskonnollisista tilaisuuksista ja toimituksista sekä niille vaihtoehtoisesta toiminnasta sekä niiden sisällöstä saavuttaa huoltajat ja oppilaat riittävän ajoissa.”

Nämä eivät kuitenkaan realisoidu kouluissa itsestään. Vastuu asiasta on koulutuksen järjestäjällä eli (yleensä) kunnalla.

Siis: ”Voi järjestää” ei tarkoita velvoitetta järjestää

Ohjeessa olisi perusteltua ja tarpeellista todeta, että koulu voi myös olla järjestämättä uskonnollisia tilaisuuksia. Uskonnonharjoituksen tai uskonnollisten toimitusten järjestäminen ei kuulu koulun lakisääteisiin tehtäviin. Opetussuunnitelman valtakunnallisissa perusteissa todetaan selvästi, että opetus on ”uskonnollisesti tunnustuksetonta ja poliittisesti sitoutumatonta”.

Lisäksi apulaisoikeuskansleri on päätöksessään maaliskuussa 2014 todennut, että ”kouluissa nykyisessä muodossaan järjestettävät uskonnolliset tilaisuudet ovat ongelmallisia julkisen vallan neutraalisuuden sekä yhdenvertaisuuden edistämisvelvollisuuden näkökulmasta” ja katsonut perustelluksi sen, ”että kouluissa ei lainkaan järjestettäisi opettajien tai muun koulun henkilökunnan taikka seurakunnan työntekijän johtamia tilaisuuksia, joissa on tietyn vakaumuksen mukaista sisältöä”.

Myös Perustuslakivaliokunta on huhtikuussa 2014 todennut, että ”sellaiset uskonnon harjoittamiseksi katsottavat tilaisuudet (esim. sisällöltään uskonnolliset päivänavaukset ja ohjatut ruokarukoukset), joita mahdollisesti järjestetään osana koulun normaalia päivittäistä toimintaa, voivat sen sijaan muodostua etenkin julkisen vallan neutraalisuuden vaatimuksen ja indoktrinaatiokiellon näkökulmasta ongelmallisiksi”.

Perustuslakivaliokunnan kannanotto ei mitätöi apulaisoikeuskanslerin em. päätöksen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen EIT:n ratkaisuihin nojaavaa ihmisoikeusnäkökulmaa: ”EIT:n tulkintakäytännössä negatiiviseen uskonnonvapauteen on katsottu kuuluvan yksilön oikeus olla tuomatta esiin omaa vakaumustaan. EIT on muun muassa todennut, että EIS:n 9 artiklan vapaus tunnustaa tai olla tunnustamatta uskoa perusti yksilölle oikeuden siihen, ettei hänen tarvinnut paljastaa uskoaan tai uskonnollisia vakaumuksiaan eikä käyttäytyä sellaisella tavalla, että siitä voitiin päätellä, oliko hänellä sellaisia vakaumuksia. Siten artikla koski myös henkilöä, joka ei ollut uskossa ja tähän vapauteen puututtiin, jos valtio sai aikaan tilanteen, jossa henkilö joutui suoraan tai välillisesti paljastamaan sen, että hän ei ollut uskossa (Grzelak -tapaus 15.6.2010 ja esim. Sinan Isik v. Turkki -tuomio 2010, erit. kohdat 41–53).”

Kun koululla on koululainsäädännön ja opetussuunnitelman mukaan hyvät perusteet olla järjestämättä tunnustuksellisia uskonnollisia tilaisuuksia, siitä olisi tarpeellista ja perusteltua mainita asiaa koskevissa ohjeissa.

Kahden rinnakkaisen ohjelman – uskonnollisen ja uskonnottoman – järjestämisen sijaan koulu voisi säästöjen kohteeksi joutuneilla henkilöresursseillaan keskittyä koulun yhteisten juhlien ja teematapahtumien järjestämiseen. Fiksuimmat rehtorit tämän hiffaavatkin jo tässä vaiheessa.

Jep, ei ole koulun asia järjestää pään hakkaamista seinään. Pään hakkaamiselle seinään ei tarvitse olla vaihtoehtoista ohjelmaa. Koulu voi yksinkertaisesti olla järjestämättä pään hakkaamista seinään. Ne, jotka haluavat hakata päätään seinään, voivat tehdä sitä omalla ajallaan.

Kun kysymys on lapsista ja lasten syrjimättömyydestä, leimautumattomuudesta ja muista huonoista seurauksista huolta kantavista vanhemmista, julkisen vallan toiminnan neutraalisuuden rikkominen ei pelkästään tuota syrjintää ja uskonnollista indoktrinaatiota vaan siihen liittyy myös suoranaisa painostusta osallistua uskonnolliseen toimintaan. Tämä ihmisoikeusongelma kärjistyisi erityisesti päivittäisissä ”uskonnollisissa toimituksissa” kuten henkilökunnan ohjaamissa ruokarukouksissa.

Ohje herättää kysymyksen, mitä tarkoittaa käytännössä, jos koulu sisällyttäisi koulun toimintaan ohjattuja ruokarukouksia. Tarkoittaisiko se, että koulun henkilökunta johtaa ja ohjaa lasten ryhmässä ääneen lausuttavia ruokarukouksia. Ja tarkoittaisiko se, että lapsia aletaan ryhmitellä koulun ruokalassa sen mukaan, ketkä osallistuvat ääneen lausuttuihin ruokarukouksiin ja ketkä eivät.

Päivittäin toistuva, ruokailuun liittyvä henkilökunnan ohjaama uskonnollinen toimitus rikkoisi vakavasti yksilön ja perheen oikeutta olla käytöksellään paljastamatta uskoaan tai uskonnollista tai muuta vakaumustaan. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisujen mukaan julkisen vallan ei tule aiheuttaa tilannetta, jossa henkilö joutuu suoraan tai välillisesti käyttäytymisellään paljastamaan, onko hänellä uskonnollinen vakaumus tai että ei ole uskossa. Tätä apulaisoikeuskanslerin maaliskuussa 2014 esittämää, hyvin perusteltua (Grzelak -tapaus 15.6.2010 ja esim. Sinan Isik v. Turkki -tuomio 2010, erit. kohdat 41–53) Euroopan ihmisoikeussopimukseen perustuvaa kantaa Perustuslakivaliokunta ei ole kumonnut eikä sopimukseen sitoutuneena voikaan kumota.

Varsinkin vähemmistöasemassa olevan lapsen tai nuoren kohdalla jatkuva vasten tahtoa tapahtuva päivittäinen uskonnon tai uskonnottomuuden esille tuominen samoin kuin myös vasten tahtoa tapahtuva enemmistön ohjattuun uskonnolliseen toimitukseen mukautuminen muodostaisivat kumpainenkin merkittävän henkistä hyvinvointia heikentävän stressitekijän, joka voi vaarantaa lapsen ja nuoren hyvän kehityksen. Sen vuoksi Opetushallituksen tältä osin uusi ja yllättävä ohjeen sisältö tulee pikaisesti korjata. Siihen on olemassa jo oikeudellisia eväitä.

Eduskunnan apulaisoikeusasiamies on vuonna 2010 tekemässään päätöksessä todennut seuraavaa: ”Selvityksen mukaan Suonenjoen kouluissa on siirrytty opettajajohtoisesta päivittäistä yhteisrukouksesta tilanteeseen, jossa jokaisella on mahdollisuus rauhoittumisen hetkellä itsekseen, vakaumuksensa mukaisesti lukea ruokarukous tai muuten hiljentyä haluamallaan tavalla. Tätä toimintamallia voidaan mielestäni pitää perusteltuna niin positiivisen kuin negatiivisenkin uskonnonvapauden yhtäaikaisen toteutumisen kannalta. Kouluissa on yhä enemmän eri uskontoja ja vakaumuksia edustavia oppilaita, joiden uskonnonvapauden turvaaminen vaatii käytännön kompromisseja ja sellaisten menettelytapojen luomista, jotka ovat perusteltuja myös hienotunteisuuden ja oppilaiden sosiaalisten suhteiden tukemisen näkökulmasta.”

On valitettavaa, että Opetushallitus on nyt uudessa ohjeessa sivuuttanut myös tämän näkökohdan ja realistisen toimintamallin. Se ei estäisi ketään oppilasta tai opettajaa mielessään rukoilemasta ennen lounasta, mutta ei painostaisi ketään rukoilemaan. Se myös vastaisi paremmin suomalaista tapakulttuuria, sillä työpaikoillakaan esimiehen johtamat ääneen lausuttavat ruokarukoilut lounastauolla eivät kuulu suomalaiseen käytäntöön. Ohjattu ruokarukous ei ole erityisen tavanomaista myöskään kodeissa. Koulun ei tule olla uskonnollisempi kuin ympäröivä suomalainen yhteiskunta ja tapakulttuuri.

Perustuslain 11 § 2 momentin mukaan ”Uskonnon ja omantunnon vapauteen sisältyy oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus ja oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen.” Opetushallituksen ohjeessa kommentoidaan sitä toteamalla ainoastaan, että tarkoituksena ei ole estää muiden positiivista uskonnon harjoittamisen vapautta. Kyse on ensi sijassa yksilön vapaudesta, oppilaan omaehtoisesta toiminnasta, ei siitä, että auktoriteettiasemassa oleva pedagoginen henkilö kehottaa oppilasta rukoilemaan, vieläpä ääneen - niin kuin monissa kouluissa on varsinkin joskus aikaisemmin ollut tapana.