Diagnoosia hyväksymässä

Ei mitään väliä. Normi ihminen on ajoittain happy, toisinaan vihainen, hiljainen, rauhallinen, äkkipikainen, surullinen...

Miksi pitäisi edes pohtia tuollaista? Kaikki ovat yhtä sekoja kuin sinä, mutta vain jotkut heistä pohdiskelee tuollaista.

Pääkoppa on sökö.

Oletko sököttänyt aivosi psyykenlääkkeillä?

Täsmälleen samat diagnoosit kuin sulla ap. Kuule ap. Ei se diagnoosi miksikään sua muuta. Niitten kanssa voi elää. Muista olla armollinen itsellesi vaikka vaativalle se on haasteellista.

Omaa persoonaa rupee pohtimaan, ku on käytöksellään ärsyttäny/loukannu muita ja ku joku tulee avoimesti sanomaan, ettei hän enää tunne mua. Pistäähän se mietteliääksi. Taitaa mennä sekoilut kaksisuuntaisuuden piikkiin eikä psyykenlääkkeet oo päätä pehmittäneet. Tekiskö lääkitys kuitenki elämästä helpompaa? Ja diagnoosithan nyt vaa on diagnooseja, eihän ne ketään määrittele, mut ehkä ne auttaa ymmärtämään itteensä paremmin. Kun on itseään kohtaan vaativa, niin on erittäin vaikeaa hyväksyä moisia diagnooseja ittestään.

Kummastelua tässä kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä riittää. En ole koskaan mennyt vaivan takia lääkäriin, koska jätkän on aina pitänyt tehdä duuninsa ja puurtaa niin kauan kuin vähänkin jaksaa.
Ennen eläkeikää tuli kuitenkin paha työmatkaloukkaantuminen. Se keskeytti nekin duunit.

Ei noissa raksahommissa pärjää heikolla fyysisellä kunnolla, eikä psyykkiselläkään, koska ristivittuilua on siedettävä mennen tullen.
Työeläkkeeni yltää keskimääräiselle tasolle, mutta ryypiskelyyn ei ole varaa senkään vertaa mitä työssä ollessa.
Mistä tiedän, että tämä on bibolaarisuutta. Meidän suvussa yleistä. Veljellä on masentuneisuutta ja lievää sekakäyttöä, vai siitäkö lie johtuvaa.
Aivan tyhjästä depressiokierre voi yhä kehittyä. Tänäänkin aika mukavasti kuten nyt yksineläjällä voi olla. Ostin 2 pulloo koskista pahan hetken varalta.
Nyt v-käyrä nousee kun mieliala ja vitutus nousee. Niin tarkkaan tiedän tilanteeni, että jos nyt kietaisen umpikännin päälle, se voisi olla lopulliseen retkahtamiseen alku.
Tästä on kokemuksia kun töihinkin pääsin vain katkaisuhoidon kautta.
Tämä hemmetin musta mielen maisema. Tuntuu, että huomenaamu on ahdistava. Jos on, en jää petiin herättyäni moneksikaan minuutiksi. Se on tuhoisaa. Toimintaa pitää heti olla.
Laittaan murkinaa, jotain pikku puuhaa. Onneksi sitä on. Pimahtaisin virikkeettömässä kerrostaloasunnossa. Kokeilin, jopa sydämen rytmihäiriöitä. Ostin heikkokuntoisen mökin.
Puuhaa riittää, mutta oma rauha maksaa kyllä kaiken vaivan ja v-käyrän vuoristorataefektin. Maanisessa vaiheessa olen päivän kuin onnelassa, mutta tiedän, miten pieni oma tai toisten tekemä muuttaa suuntaa äkisti kuin ufo taivaalla.

Kaksisuuntainen psyykoottisin piirtein ja persoonallisuushäiriötä. Vaikea hyväksyä osaksi itteään, vielä kun maniassa on täysin sairauden tunnoton ja "terve". Voimavarat menee ittesä kasassa pitämiseen ja arjsta selviytymiseen. Ahdistaa ja välttelen sosiaalisia tilanteita. En pääse kotoa ulos. Maniassa olen yltiösosiaalinen, pahimmillaan teen ylilyöntejä ja olen euforiassa tai riehakas ja onnellinen ja iloinen. Panettaa koko ajan. Jatkuvasti lupaan itselleni, että saisin arjen pysymään kasassa ja että osaisin elää tasaista arkea...

Kirjoitin tämän joskus päiväkirjaani, kun vielä opettelin hyväksymään mielisairauteni:

Sitten kun.. Sitten kun olen sitä ja tätä. Sitten kun saavutan sitä ja tätä. Sitten kun on tämä ja tuo... Sitten on kaikki hyvin? niinkö? Jos pitäisi turhaa tulevaisuuspainotteisia ajatelmia ja jatkaa tätä sitten kun -elämää, niin sanoisimpa, että sitten kun olen terve, enkä mielisiras olisi elämäni onnellisempaa ja tasapainoisempaa. Voisin nauttia elämästä. Mutta eikö elämästä tulisi nauttia paskoinakin hetkinä? No mitä hittoa? Kuinka se kroonisessa serotoniinin puutoksessa tapahtuu? Se se ole mahdollista. Ota tai jätä.
Taidan opetella vaan elämään mielisairauteni kanssa. Askel yksi: hyväksy. Askel kaksi: opettele elämään sen tiedon kanssa. Askel kolme: saavuta onni mielisairauesta huolimatta. So simple!
Nauti sen suomista paskuuden hetkistä ja irrallisuuden tunteista. Mielettömistä kokemuksista olla ulkopuolinen ja erilainen. Tajuntaa laajentavista peloista joita sosiaaliset tilanteet voi aiheuttaa ja pohjattomasta inhosta jota itsensä tiedostaminen voi aiheuttaa. Saatanallisista morkkiksista joita tulee. hyvässä ja pahassa. Niin pahat lukkiutumiset että vuorikaan ei niitä liikuttaisi. ynnä muuta hajottavaa.
Mutta onhan sitten vielä maniavaiheet!
Ainakin on eloa! Elämän rytmiin heittäytymistä. Intoa ja naurua. Hetkessä elämistä, lennokkuutta. Huoletonta euforiaa! En kyl vaihtais elämääni muuhun. kyl tän kans voi kuitenkin elää :) vaikeuttaa vaan asioita usein.
Ei pidä yrittää muuttaa asioita pitää vaan koittaa sopeutua niihin..

Yksi yhdistävä tekijä tuntemillani bipoilla, kaikki ruokkivat pahoinvointiaan itse, kaivelemalla itseään koko ajan, kääntymällä sisäänpäin. Itsen joka värähdykseen pitää takertua ja reagoida, kaikki on minäminäminää. Minun tekemiseni, minun matkani, minun oivallukseni. Itsen ohjaaminen nollissa, mennään täysin kulloistenkin tunteiden armoilla, ilman että kyseenalaistettaisiin niitä tunteita ja haluja ollenkaan. On hyvä että itseään tutkii, mutta jos ottaa itsensä liian vakavasti ja minä itse on oman maailman ainoa mielenkiinnon ja tutkailun kohde, jos sallii itselleen tällasen käytöksen, sehän voi riittää sairastuttamaan kenet tahansa...Moni bipo-diagnoosi asennevamman ja tunneälyn puuttumisen, selkärangattomuuden seurausta. Oikeita tapauksiakin tokkiinsa on.

Huoh.
Aina kun joku sekoilee, on diagnoosina heti kaksisuuntainen.
Mitäpä jos et piiloutuisi sairautesi taakse vaan hyväksyisit tekemäsi virheet avoimesti? Puhu vaikka ystävillesi töppäilyistäsi.

Kummasti on kaksisuuntaisia viime vuosina "lötynyt", tästä kyseenalainen kunnia lääketeollisuuden voitelemille psykiatreille.

Omalla kohdallani en edes täytä dg kriteereitä ja silti minulle vuosia sitten annettiin bipo II dg.

Olen aikoinaan syönyt kiusaamistapuksen jälkeen useampaa masennuslääkettä samaan aikaan, lopetin ne 7kk syönnin jälkeen (ei ollut varaa ostaa lääkkeitä ja olin lihonnut 25kg) Ilmeisemminkin ajauduin vierotuspysykoosiin kuin mihinkään oikeaan tautiin. En nähnyt tai kuullut omiani vaan olin äärettömän väsynyt, ahdistunut, pelokas ja nyt jälkeenpäin ymmärtäen pääni oli aivan varmasti näiden kemikaalien vuoksi sekaisin.

Itse näihin oloihin apua hakiessani minulle annettiin bipo II dg oletuksella koska masennuslääkkeet eivät ole auttaneet on minun oltava bipolaari. Aloitettiin neuroleptit joiden käytön aikana ajaudin todellakin niin kauas todellisuudesta ja muutuin oikeasti hulluksi. Olin tahmea ja hidas, ajatukset katosivat, mielessä ennätysmäinen ahdistus, kuolemantoiveet, väsymys joka ei kadonnut nukkumalla ja unta riitti 22 tuntia vrk:ssa, muistini hävisi, tunteet kuolivat jne

Kun 3 kk lääkkeiden syömisen jälkeen uskaltauduin kysymään psykiatrian polilla voivatko hassut oloni, kuolemantoiveeni ym lääkityksen aikana ilmaantuneet oireet olla lääkkeiden aiheuttamia oireita tämä kielettiin jyrkästi. Minä olin kuulema sairastunut kiusaamisen vuoksi, en lääkkeiden. Lääkkeet oikeasti parantavat minut ja eläisin niiden avulla jopa parempaa elämää kuin koskaan aikaisemmin.

Vaikka minut oli lamautettu imbesillin tasolle Seroquel Prolong 800 - 1,2gmg, Deprakine Depot 1,5g sekä Risperdal 3mg lääkkeillä, en voinut hyväksyä tuota ontuvaa selitystä .. minulle aivan terveelle ihmiselle olisi ykskaks itsellään kiusaamisen seurauksena tullut henkinen sairaus johon olisi syötävä loppuikäni aivoja lamauttavia lääkkeitä.

Olin elänyt 43 vuotta ilman ensimmäistäkään masennusjaksoa, ilman mitään yhteyksiä psyk.puolen palveluihin. Oikeudentajuuni ei mennyt tuolloin eikä mene vielä tänä päivänäkään se että miten sairauden piirteet on voitu kasata aivan normaaleista elämän asioista..

Minä en ole koskaan pettänyt puolisoani, en ole koskaan ollut seksuaalinen (saatan olla vaikka 5 vuotta ilman seksiä ja sen jälkeen voi ajatella että no joo, ehkä sitä nyt joskus voisi miettiä) minulla ei ole velkaa, ei luottokortteja, en ole koskaan ollut humalassa, minulla on ammatti, olen aikoinaan valmistunut kiitettävin arvosanoin arvostettuun ammattiin, minulla ei ole keskenjääneitä projekteja, olen vienyt aina kaiken aloittamani loppuun.

Minä olen vähän uninen ollut lapsesta saakka, olen lapsesta asti tottunut tekemään lauantaisin viikkosiivouksen, olen oppinut siihen että ahkeruus on hyve.

Mieleeni ei ikinä olisi tullut, että kerran viikossa siivoaminen on mielensairautta, en tiennyt sitäkään että 4x/vkossa hikiliikuntaa (1-2 tuntia kerralla) on maanista, en käsittänyt sitä, että kahden työn tekeminen on maanista (sivuduunia muutamia tunteja viikossa) enkä ole ymmärtänyt sitäkään että kampaajalla käynti ja itsensä pitäminen siistinä ja huoliteltuna on mielisairasta.

Olen omakohtaisesti kokenut järjestelmän typeryyden ja mielettömyyden. Tuntuu että kaikkia kehoitetaan parhaillaan apua hakemaan, mutta avun hakeminen voi toisinaan johtaa niin kummalisiin ja omituisiin kuvioihin että sitä jää oikeasti miettimään sekä ihmettelemään, etä kuka se kaheli oikeasti olikaan.

Jokainen tehköön omat ratkaisunsa, minä tein omani. En mielestäni ole sairaudentunnoton vaan omillaan aivoillaan ajatteleva yksilö. Olen ollut vapaa psykiatriasta vuosia, mutta ikinä en unohda mitä minulle henkisesti tehtiin.

Kun meni sutta pakoon, tuli karhu vastaan.

Toivun pikkuhiljaa: loistava kirjoitus. Omilla aivoillaan sitä on ajateltava. Minullekin väitettiin että mahdotonta, kun kuvailin kamalia lääkkeen sivuoireita. Lopetin senkin lääkkeen (n. 20:s) enkä aio ottaa vastaan ihan hevillä mitään lääkkeitä.

Nyt on pärjättävä omin voimin ja terveellä järjellä ja kestettävä tuskajaksot. Kyllä ne ohi menee itsekseen. Niin ne ovat menneet ennenkin.