Olen umpikujassa. Oikeasti. Olen jo niin varma, että missä ja miten hoidan itseni pois pelistä. Ajatukset ovat kiertäneet kehää jo melkein puolen vuoden ajan. Välillä olen niin turta, etten itke, mutta joskus alotan itkemisen heti herättyäni ja se loppuu vasta kun nukahdan seuraavan kerran. Melkeinpä kaikki ahdistaa, kaikki on turhaa ja missään ei ole järkeä. Minulla ei ole yhtään ystäviä. Poikaystävä on. Hänen takiaan olen täällä. Hän saa minut aina hetkellisesti tuntemaan itseni rakastetuksi ja elämäni merkitykselliseltä, silloin kun olen hänen kanssaan. Jos en ole hänen kanssaan, elämä on täyttä helvettiä. Haluaisin olla vain aina hänen kanssaan, mutta koska hän on normaali, eikä tälläinen hullu, on hänellä paljon muutakin tekemistä ja elämää kuin minä. On minulla perhe myös. En silti jaksa enää elää heidän takiaan, mutta heidän takiaan en halua tappaa itseäni. En halua että heihin sattuu. Mutta en silti kestä enää. Teen sen tänään jos en saa syitä elää. En halua elää tälläistä yksinäistä ja masentunutta elämää. Joka päivä yksin, vaikka perhe on ympärillä, vaikka minulla on poikaystävä, joka rakastaa, mutta ei ymmärrä tätä ongelmaani. Täysi-ikäisyyskin lähestyy vähitellen, mutta en halua olla täällä enää silloin.
Antakaa mulle syitä elää ja olla tappamatta itseäni tänään
kuollutkuustoista
5302
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Puhu jonkun kanssa. Vanhempien? Kerro tuskastasi vanhemmille, he rakastavat sinua ja auttavat kyllä. Sinulla on vielä tuhansia mahdollisuuksia elämässäsi mikään ei ole vielä liian myöhäistä. Elämäsi on vasta alussa ja kaikki tiet avoinna.
Kuvaat elämääsi yksinäiseksi, vaikka sinulla on perhe ja poikaystäväkin, ja ilmeisesti koet, että he rakastavat sinua. Sinulla ei ole yhtään ystävää, mutta onko kyse enemmän siitä, että olet ns. henkisesti yksinäinen? Koet, etteivät poikaystäväsi ja perheesikään ymmärrä sinua, vaikka rakastavatkin? Vai onko kyse yksinkertaisesti siitä, että haluaisit ystäviä? Vai onko kyse molemmista: sekä ymmärretyksi tulemisen puuttumisesta että ystävien puuttumisesta? Entä onko sinulla jokin sellainen ahdistuksen aihe, syy, josta et koe pystyväsi kertomaan kenellekään? Tällaisia kysymyksiä minulle tuli mieleen.
Ota tukea niistä läheisistä ihmisistä, joita sinulla on. Ystäviä ehdit löytää myöhemmin, kun voit paremmin.
Usein se, ettei tule ymmärretyksi, johtuu siitä, ettei ole itsekään aivan perillä omista tarpeistaan ja ongelmistaan. Ja sitten, kun omat tarpeet ja ongelmat ovat alkaneet itselle selvitä, pitäisi vielä löytää sanat ja muu ilmaisu ja ymmärrettävä tapa, joilla nämä tarpeet ja ongelmat viestitään toiselle ihmiselle, jotta tulisi lopulta ymmärretyksi.
Ajan ja persoonan kypsymisen lisäksi tässä omien tarpeiden ja ongelmien ymmärtämisessä ja niiden muille ihmisille viestittämisen opettelussa voivat auttaa erilaiset neuvontapsykologit, koulukuraattorit ja terapeutit. Myös vertaistuki, eli muiden samoin kokevien kanssa keskustelu, voi auttaa ammattilaiselta tulevan avun lisäksi.
Koska kerrot ahdistuksesi olevan suurta ja sinulla on itsemurha-ajatuksia, neuvoisin sinua hakemaan ammattiapua. Kerro vanhemmillesi, että haluat jutella neuvontapsykologille tms.; he varmasti voivat auttaa sellaisen löytämisessä.
Akuutissa tilanteessa ota yhteys johonkin kriisipalveluun, löysin tällaisen listan (mutta tällä palstallakin silloin tällöin jokin toimiva kriisipalvelu ilmoittelee itsestään):
http://www.apua.info/fi-FI/apuanopeasti/
Varmasti voit tarvittaessa kysyä käytännön neuvoa neuvontapsykologin tms. löytämiseen lähialueeltasi myös kriisipuhelimen auttajalta. Joihinkin kriisipalveluihin on mahdollista ottaa yhteys myös kirjoittamalla, kuten tähän Mannerheimin Lastensuojeluliiton "lasten ja nuorten puhelin, netti ja chatti":
http://www.mll.fi/mll/auttavatpuhelimet/lnpn/
Olet arvokas, Jumalan luoma ihminen. Ahdistukset ja kärsimykset kuuluvat ihmiselämään, mutta niistä selviää. Tässä on syitä elää, joita pyysit :-)
ap:lle
Täältä löytyy vinkkejä itsensä työstämiseen. On tarkoitettu nimenomaan nuorille.
https://www.nyyti.fi/tietoa/yksinaisyys/
Olet vielä nuori jolla on toivoa, tuossa iässä kaikki tuntuu helvetillisen vaikealta mutta se menee ohi noin 17- 20 vuoden iässä.
Odota ainakin muutama vuosi vielä ja katso mitä elämä tuo tullessaan.
Olen monta kertaa päätynyt samaan vastaukseen mikä sinunkin pitäisi tietää, että mitä se ITSENSÄ satuttaminen auttaa? Olen ollut itsekin monta kertaa itsemurhan partaalla, miettinyt jopa miten sen teen ja koska, mutta aina on joku joka välittää! Ja heitä et varmaan halua satuttaa? Ymmärrän sinua täysin.
Itselläkin ikää vasta 18 ja elämä täysin helvettiä :(