JOHDANTO
Koska teokset, jotka valottavat ansiokkaasti lähimenneisyyttä ja näin tarkastelevat asioita ja aiheita, joiden vaikutuksen huomaa edelleen nykypäivässä, ovat painovuodesta riippumatta usein hyvinkin ajassa kiinni, pääosa tämän sivun sisällöstä tulee olemaan enemmän arkiston aarteistoa kuin "ajankohtaisempia ajatuksia".
Jos jokin kirja kiinnostaa, eikä sitä enää kaupoista löydy, kirjastoissa se useimmiten on saatavilla. Myös jotkut kirjoittajista ilmoittavat internet-sivuillaan, jos heillä on kotonaan useampi ylimääräinen kappale jostain tietystä kirjastaan.
NYT ASETAMME SUURENNUSLASIN ALLE:
Hannele Pokka: Porvarihallitus
WSOY 1995
280 sivua
JA NYT SUORAAN ASIAAN:
Esko Ahon hallituksen aikana 1991-1995 tehtiin politiikkaa vaikeissa oloissa. Tapahtumista on julkaistu monta kirjaa ja asioita on tarkasteltu monelta kannalta, opposition, hallituksen ja ulkopuolisten asiantuntijoiden näkökulmista. Eräs avomielisimmistä hallituksen puolelta tulleista kuvauksista on silloisen oikeusministerin Hannele Pokan teos Porvarihallitus.
Eräs kuriositeetti kirjassa on myös se, että kirjaa varten on haastateltu myös tuolloista valtiovarainministeri Iiro Viinasta. Tämä kun ei ole omia muistelmia - ainakaan toistaiseksi - julkaissut, eikä muutenkaan lörpötellyt työasioistaan, henkilö on jäänyt vähän tuntemattomaksi, etenkin vallankäyttäjän ominaisuudessa. Pokka on kuitenkin lypsänyt miehestä kommentteja, joten kirjassa Viinasen hahmo saa enemmän syvyyttä kuin useimmissa muissa muistelmissa, joissa hänet on mainittu.
Esko Ahon hallitus, ensimmäinen porvarihallitus yli kahteenkymmeneen vuoteen, muodostettiin 26.4.1991. Kirja alkaa tuosta päivästä, tilaisuudesta, missä ministerit vannoivat virkavalansa. Tuolloin Hannele Pokasta tuli ensimmäistä kertaa ministeri, hän oli Ahon hallituksen oikeusministeri. Kuten muillekin untuvikoille, myös Pokalle teroitettiin, että kaikki, mitä ministerit sanovat, on uutinen. Se tulisi muistaa aina, kun ajattelee avaavansa suunsa.
Keskusta oli saanut eduskuntavaaleissa veret seisauttavan voiton. Puolue oli tullut vaaleihin tilanteessa, missä oli joutunut vaalivoiton jälkeen sysätyksi oppositioon.
1987 hallitusratkaisun jälkeen Keskustapuolueen puheenjohtaja Paavo Väyrynen oli tullut omiensa eteen ja oli ääni väristen antanut tulla tekstiä. Hän sanoi menettäneensä kaiken, hän ei ollut sillä paikalla, mihin olisi kuulunut. Puhetta kuunneltiin, siis kuunneltiin. Lievästi tulkiten intensiivisesti. Väyrysen tuska ja ahdistus olivat kolahtaneet koko puoluekentän tajuntaan.
Mutta 1991 vaalien jälkeen tunnelma oli tyystin toisenlainen. Holkerin hallitus oli tehnyt opposition homman helpoksi. Lisäksi uusi, nuori puheenjohtaja Esko Aho veti puoluetta entistä hurjempaan kiriin. Ja vaalituloksen selvittyä neuvotteluasetelmat olivat aivan toista kuin neljä vuotta aiemmin.
Neuvottelut aloitettiin. SDP´n puoluejohto pakeni Kuusamoon. Jussi Yli-Lahti, Keskustan poliittisen osaston päällikkö, totesi, ettei SDP sulata vaalitulosta, demareiden puoluejohdon mukaan äänestäjät ovat erehtyneet ja äänestäneet väärin. Sitä porukkaa saattaisi olla turha odottaa hallitusneuvotteluihin.
Ja kun SDP´n edustajat tulivat julkisuuteen, he ilmoittivatkin, että puolue jää oppositioon. Keskustassa oltiin hölmistyneitä.
Kirjassa spekuloidaan, että jos SDP olisi tullut hallitukseen ja Kokoomus oltaisiin jätetty oppositioon, poliittinen tilanne olisi muotoutunut pian aivan toisenlaiseksi. Pokka arvelee, että tällöin Pertti Paasio olisi jäänyt SDP´n puheenjohtajaksi, Kalevi Sorsasta olisi tullut SDP´n presidenttiehdokas ja Ulf Sundqvist olisi jäänyt Työväensäästöpankkiin, jolloin häntä olisi käsitelty kuten muitakin kollegoita. Sundqvist olisi mahdollisesti jäänyt vielä pitkään pankkiin ja olisi saattanut istua myöhemmin Meritan (nyk. Nordea) hallituksessa. Varsinkin oppositioon menemisen määränneiden Paasion ja Sorsan kannalta taktiikka oli uskomaton virhe.
Uuden hallituksen aloittaessa ministerit eivät vielä tienneet, kuinka pahaan tilanteeseen Suomi oli joutunut. Ainoastaan Väyrynen sanoi heti aluksi, ettei Suomen taloudessa eletty sillä kertaa normaalia lamaa, vaan erittäin poikkeuksellista murrosta. Sitä hänkään ei osannut sanoa, mitä asialle olisi pitänyt tehdä.
Kaikki eivät kuitenkaan olleet yhtä tietämättömiä. Tuohon aikaan oli tapana kutsua filosofi Esa Saarinen mukaan lähes aina kun käytiin keskusteluja. Myös hallitusta kasattaessa häneltä kysyttiin, mitä pitäisi tehdä. Saarinen suositteli lämpimästi kunnon shokkihoitoa Suomen kansalle.
Hallitusta muodostettaessa oli omat vaikeutensa. Ilkka Suomista yritettiin ulkoministeriksi samalla kun Paavo Väyrynen ja Iiro Viinanen tappelivat, kumpi saa valtiovarainministerin salkun. Homma ratkesi sillä, että Suominen erosi Kokoomuksen puheenjohtajan paikalta ja vetäytyi ministerispekulaatioista. Kokoomuksen puheenjohtajaksi valittiin Pertti Salolainen, Viinasesta tehtiin valtiovarainministeri ja Väyrysestä ulkoministeri.
Kun hallitus saatiin muodostettua, pääministeri Aho asetti saman tien tavoitteita seuraavien vaalien suhteen. Vuonna 1962 Kannuksessa Korven kylässä äänestysprosentti oli tasan 100, ja kaikki äänet menivät samalle maalaisliittolaiselle ehdokkaalle. Tavoite oli, että vaalikauden jälkeen sama toistuisi.
Pokka kommentoi jokaisen ministerin hallituksessa, paitsi itsensä. Oikeusministerin kommentointiin hän lainaa kirjassaan Suomenmaata, minkä mukaan Pokka oli keskustalaisen populistisen perinteen edustaja.
SKL´n Toimi Kankaanniemi näytti Pokan mukaan kiltiltä - ja myös oli sitä. Hän olisi lähes voinut olla keskustalainen, mielipiteissä ei juurikaan ollut eroja. Hän oli alkoholi- ja kehitysyhteistyöministeri, koska häntä ei saatu runnottua toisen sosiaali- ja terveysministerin paikalle, sosiaali- ja terveysministeri Eeva Kuuskosken vastustuksen takia. Tämä kun halusi pitää tontin kokonaan itselleen, eikä suvainnut toisen sosiaali- ja terveysministerin paikan perustamista lainkaan.
Hämeenlinnalaisen Sirpa Pietikäisen sanottiin tuolloin edustavan Kokoomuksen tulevaisuutta. Hän oli kokoomuslaisten, demarien ja luontoväen mielestä sopiva ympäristöministeriksi. Myös keskustalaiset odottivat hänestä jotain. Näissä odotuksissa keskustalaiset pettyivät sittemmin, pahasti.
Riitta Uosukainen oli hallituksen ilopilleri toimiessaan opetusministerinä. Kun hän piti ensimmäistä ministerin puheenvuoroaan eduskunnassa keskellä yötä, hän ilmeisesti ajatteli, ettei sillä juurikaan väliä ole, mitä puhuu, jos salissa ei näy muita kuin puhemies, sihteeri ja pöytäkirjan kirjoittaja. Yömyöhällä lausuttu "Tilulii!" oli kommentti, mikä löi Uosukaiseen suhteellisen pysyvän leiman.
Toinen opetusministeri oli Tytti Iso-Hookana-Asunmaa. Kemia Uosukaisen kanssa ei toiminut ja kaudesta jäivät mieliin jatkuvat yhteenotot. Iso-Hookana-Asunmaa toi usein omia asioitaan "isojen poikien pöytään" väittäen, ettei Uosukaisen kanssa pystynyt sopimaan asioista.
Pirjo Rusanen oli kokoomuslainen asuntoministeri, joka voitti ministeriä valitessa äänestyksessä Jouni Särkijärven. Tulos oli Pokalle yllätys, olihan Särkijärvi perehtynyt asuntoasioihin jo aiemmin. Rusanen oli harrastanut mm. lentämistä.
Ole Norrback, Ruotsalaisen Kansanpuolueen toinen ministeri hallituksessa, oli suomenruotsalainen opettaja, jolle olivat tärkeitä mm. ruotsin kieli ja Närpiön tomaatit. Jälkimmäisen merkitys selvisi viimeistään EU-jäsenyysneuvottelujen aikoihin Suomen rajojen ulkopuolelle. Norrbackin kalastusministerikaudella kalatalouden saamat valtion tuet kasvoivat räjähdysmäisesti ja itämeren luonnonlohikanta joutui akuuttiin vaaraan kuolla sukupuuttoon. Kun kalastajilla oli varaa kalastaa, hallituksen ohjailu ei paljoakaan kalastusta hillinnyt.
Elisabeth Rehn, Rkp, oli puolustusministerin aikoinaan puolueelleen melkoinen kultakaivos. Jo varhaisessa vaiheessa alettiin spekuloida, että Rehn olisi presidenttiainesta.
Martti Pura oli monesti yrittänyt Keskustan listoilta eduskuntaan, mutta joutui tammelalaisena kilpailemaan naapurikaupungin Forssan ääniharava Sirkka-Liisa Anttilaa vastaan siinä määrin samoista äänestäjistä, ettei saanut koskaan ihan sitä tarvittavaa kannatusta. Maa- ja metsätalousministeri hänestä sitten kuitenkin tehtiin, olihan hän ollut jo pitkään lähellä eduskuntapaikkaa, ja lisäksi hän oli tuolloin puolueen toinen varapuheenjohtaja. Ja Väyrysen kaveri.
Iiro Viinanen oli kysymysmerkki. Uutta valtiovarainministeriä ei kukaan oikein tuntenut. Eikä kukaan tiennyt ketään hänen ystäväänsäkään. Ainoa, mistä riihimäkeläinen insinööri oli jäänyt mieleen, oli se, kun hän edellisellä eduskuntakaudella mekkaloi kuin opposition edustaja huutaen lähes säännöllisin väliajoin, että "kyllä valtiolla rahaa on!" Ministerinä ollessaan tyyli muuttui, mutta käännös ei ollut aivan 180 astetta. Hän ei halunnut vetää maatalouden vieteriä liian kireälle, ja tuli jollain tavalla toimeen viljelijöiden kanssa.
Pertti Salolainen oli ulkomaankauppaministeri. Häntä karsastettiin varsinkin maaseudulla. Hänen imagoonsa kuului niin Eurooppa-myönteisyys kuin Kepu-kielteisyyskin.
Kauko Juhantalo oli kauppa- ja teollisuusministeri. Erittäin suosittu kaveri, joka osasi kertoa hauskoja juttuja. Sitä ei tiedetty, että hänellä oli velkaa, eikä sitä tultu kysyneeksikään.
Paavo Väyrynen oli hallituksen kokenein ministeri. Itse asiassa hän oli kokeneempi kuin muut hallituksen ministerit yhteensä. Ulkoministeriksi hän sitten lopulta päätyi, muttei tuntunut viihtyvän paikalla. Lama-ajan ministerin paikalta ei ollut helppo lähteä presidentinvaaleihin, esim. puhemiehen paikka olisi ollut mieluisampi.
Ilkka Kanerva ja Mauri Pekkarinen olivat työministeri ja sisäministeri. He juonivat keskenään virkanimitykset. Pekkariselle tuli varsinkin Iiro Viinasen kanssa ongelmia, kun Keski-Suomea kehitettiin valtion tuella.
Pääministeri oli siis Esko Aho. Hän oli mies, joka osasi valvoa, ja hänellä olikin tapana kiusata muita ministereitä kyselemällä hallituksen yöistunnoissa urheiluaiheisia tietokilpailukysymyksiä. Hallitusneuvottelut sujuivat siinä mallissa, että puheenjohtajien välisistä neuvotteluista käytettiin nimitystä "tiikerihäkki". Aho saikin myöhemmin puolueväeltä satukirjan "Postia tiikerille".
Ruotsi teki yllättäen päätöksen kytkeä kruunu Euroopan Yhteisön valuuttaan, Ecuun. Tämän jälkeen Suomen rahamarkkinoilla alkoivat korot nousta ja hallituksessa alkoi käydä kuhina. Mentiin perässä tekemään sama kytkentä. Myös vahvan markan politiikkaa jatkettiin, vaikkei se alunperin ollut millään lailla Keskustan tavoite.
Aho ja Viinanen eivät alunperin tienneet juuri mitään talouspolitiikasta. Niinpä virkamiehet opastivat kumpaakin. Varsinkin Viinanen tuli aivopestyä kunnolla vahvan markan kannattajaksi.
Ministeri Pokka tarvitsi avustajan. Piti löytää joku, joka osasi juridiikkaa riittävästi. Hommaan pestattiin lopulta Ossi Hyvönen, Muonion nimismies Ossi Hyvönen, Enontekiön moottorikelkkailevien poromiesten kauhu.
Kun Hyvöseltä kysyttiin, kuinka kauan tämä aikoi viipyä Helsingissä, vastaus oli, että "Niin kauan kuin Pokka pitää".
Eikä miestä heti lähdön jälkeen Enontekiöllä unohdettu. Kerrankin käsivarsikuntaan pyydettiin lähettämään poliiseja. Ei siellä mitään laitonta ollut menossa, mutta halusivat, että tulisi vähän jännitystä niillekin nurkille.
Pokka väitteli tohtoriksi ministeriaikanaan. Väitöskirja tarkastettiin elokuussa 1991. Vastaväittäjä hauskuutti yleisöä tutkija Pokalla, joka antoi ministeri Pokalle ohjeita, miten kansanedustaja Pokan tulee lainsäädäntöä uudistaa.
Lama sitten sitten syveni. Alettiin miettiä, kestääkö hallitus. Aloitettiin keskustelut SDP´n kanssa. Kokoomukseen oltiin tuolloin melko tyytymättömiä.
Ahon ja Viinasen yhteistyö kuitenkin toimi. Viinanen ihaili Ahon kykyä kertoa rutisijoille ystävällisesti ja avoimesti vaikeistakin asioista. Aho taas arvosti Viinasen pätevämmäksi pitämään homma hanskassa kuin muut kokoomusministerit.
Yritettiin hoitaa valtion taloutta. Devalvaatiota ei haluttu käyttää. Päädyttiin yrittämään yhteiskuntasopimuksen tekemistä, mikä olisi tarkoittanut palkkojen putoamista. Kalevi Sorsa saatiin sopimuksen taakse, mutta SAK´n kanssa ei enää sujunutkaan. Paperi ja Metalli kaatoivat hankkeen.
Pää- ja valtiovarainministeri olivat siinä määrin käveleviä uutisia, että kulkivat yleisillä paikoilla useimmiten keskellä yötä, uteliaita toimittajia väistellen. Yössä oli lisäksi se etu, ettei vielä seuraavan päivän lehtiin ennättäisi spekulaatioita, mitä ministereiden tapaamisista sillä kertaa seuraisi, vaikka joku olisi äkännytkin ministerit.
Kokoukset pidettiin niin, ettei ikkunoista näkynyt valoa. Ministerit livahtivat pimeiden käytävien läpi.
Lopulta seurasi sellainen kriisi, että markka päätettiin devalvoida. Viinanen oli luvannut erota, mikäli devalvaatioon päädyttäisiin, eikä päätöksen jälkeen Viinasten huushollissa ollut pulaa hamekankaasta.
Viinanen olisi kyllä itse ollutkin valmis eroamaan, mutta hallituksessa pyydettiin, että hän jäisi. Ero olisi romahduttanut koko hallituksen uskottavuuden.
Suomen Pankin pääjohtaja Rolf Kullberg erotettiin ja Sirkka Hämäläinen valittiin tilalle. Mauno Koiviston ensin kiitettyä eroavaa johtajaa presidentti jatkoi sanomalla, että elleivät rahamarkkinat rauhoitu, täytyy käyttää raakoja keinoja. Aho nyökkäili vieressä ja näytti kermaa saaneelta kissalta.
Vuotoksen hanke oli pohjoisena suunnitelmana Pokan kannalta tärkeä. Aluksi hän oli sitä mieltä, ettei pohjoisen maisemia enää pitäisi pilata sähkön takia, mutta asiaan perehdyttyään hän katsoi välttämättömäksi tukea hanketta.
Osalta paikallisia oli vitkuttelun takia mennyt hermot ja he olivat muuttaneet piis alueelta. He kuitenkin omistivat maata edelleen. Tilanne oli se, ettei siellä altaan pelossa uskaltanut elää, mutta jos allasta ei rakenneta, maita ei lunasteta, eikä rahoja saa irrotettua maa-alueista.
Allashanke kaadettiin jälleen. Hallituksessa vastaan olivat Salolainen, Rehn, Kuuskoski, ja tietysti Pietikäinen. Muita vastustajia olivat mm. etelän luonnonsuojeluväki sekä muutama alueelle asumaan jäänyt.
Solmittiin ETA-sopimus. EY-jäsenyydestä alettiin puhua. Alkoi vaikuttaa vahvasti siltä, että oltiin sopimassa, että Suomi hakee jäsenyyttä. Pian päätettiinkin teettää selvitys, kannattaako jäseneksi pyrkiä.
Pokan mielestä keskustelu SAK´n Lauri Ihalaisen kanssa oli masentava. Mies ei osannut sanoa yhtään syytä, miksi palkansaajien pitäisi toivoa EY-jäsenyyttä, tiesi vain, että haettava oli.
Hallituksessa vain Pokka ja Kankaanniemi olivat siinä vaiheessa jäsenyyttä vastaan. He joutuivatkin melkoiseen läksytykseen, heillä oli mm. rajoitettu pääsy tilaisuuksiin, missä jäsenyyttä käsiteltiin.
Keskustan kannattajat piti saada hyväksymään liittyminen Euroopan Yhteisöön. Ylilahti keksi, että tehdään laaja kenttäkierros asian tiimoilta. Kierros tehtiinkin.
Keskustaväki oli edelleen järkyttynyt ajatuksesta. Pokasta tuntui, kuin YYA-jutut olisi kopioitu sellaisinaan ja siirretty EY-suhteita kehittämään. Määräilijä oli vaihtunut aiempaa lännempään tahoon.
Kenttäväkeä uhattiin hallituksen kaatumisella ja sinipunan paluulla. Myös hallituksessa EY-kriittisillä oli vaikeuksia.
Jäsenhakemus päästiin jättämään. Luottamuslauseäänestyksessä olivat lopulta vastakkain hallituksen EY-jäsenhakemusta puoltava ponsi ja sosialidemokraattien jäsenyyttä puoltava ponsi. Tämän kahinan voitti hallituksen kanta.
20.3.1992 oli synkkä päivä monelle. Tuolloin nousi peruskorko. Pokka huomasi sen vaikutukset konkreettisesti, kun liikennevaloissa joku nainen kysyi arasti, voisiko ministeri vielä estää peruskoron korottamisen. Ministeri ei voinut, koskapa päätös oli tehty.
Kysyjälle koron noususta oli tullut isoja ongelmia. Perheessä mies oli jäänyt edellisenä syksynä työttömäksi ja koko kaksilapsinen perhe eli vaimon palkalla. Korotusta perheen talous ei enää tulisi kestämään, heidän olisi pakko pistää asunto myyntiin.
Nainen alkoi itkeä. Pokka ei osannut lohduttaa. Hän vain nieli itsekin kyyneleitä kävellessään jälleen kerran pylvästaloa kohti.
17.4.1992 kuoli Hannelen isoisä. Ministeri oli kotona järjestelemässä hautajaisia kuullessaan ministeri Kuuskosken erosta televisiosta. Tilalle valittiin nilsiäläinen terveyskeskuslääkäri, nilsiäläinen terveyskeskuslääkäri Jorma Huuhtanen. Miehestä tiedettiin jokseenkin sen verran, että tällä oli topakka vaimo, Pentti Kourin sisar.
Säästöpankit ajautuivat yhä kovempaan kriisiin. Poliitikkoja peloteltiin kiukkuisilla keskustalaisilla asiakkailla, jotka vaihtaisivat puoluetta, jos joutuisivat vaihtamaan pankkiakin. Pankinjohtajat luottivat, että saavat peloteltua poliitikot ruotuun, ja kulkivat nokka pystyssä lypsämässä lisää tukimiljardeja.
Ahon erityisavustajana jonkin aikaa toiminut Jussi Yli-Lahti sanoi selkokielellä, mitä mieltä hän oli Suomen Pankin ja muiden vastuullisten pankkivaikuttajien toiminnasta. Hän olisi ollut valmis antamaan esimerkiksi Postipankin Seppo Lindbladille potkut.
Sitä tekstiä ei Aho kauan kuunnellut. Hän antoi nopeasti Yli-Lahdelle potkut.
Presidentinvaalit lähestyivät. Pokka ei halunnut, että Väyrynen huudettaisiin ehdokkaaksi ihan tuosta vain, hänen mielestään keskustalaisten oli päästävä äänestämään esivaaleissa. Koska muut eivät halunneet esivaaleihin mukaan, hän ryhtyi itse ehdokkaaksi.
Koiviston jahkailusta ei pidetty demarileirissä. Ulf Sundqvist yritti painostaa tätä kertomaan jatkosuunnitelmistaan.
Lopulta Koivisto suuttui ja käski puoluetta keskittymään kunnallisvaaleihin.
Seinäjoen maatalousnäyttelyssä tuli kielteistä palautetta. Pohjalaisisäntien mukaan korot piti saada alas vaikka väkisin. Maatalousnäyttelyn mutaisella kentällä pohjalaiset huusivat kurkut suorina, ja sitten tulivat omista puheistaan vielä vihaisemmiksi. Kurikan Juha Mietokin sanoi, että "Pohojalaaset on ny vihaasia".
Erään kerran, kun Pokka oli Lätäsenolla kalassa, hallitukselle tuli taas kriisi. Pokankin piti keskeyttää kalastus ja tulla etelään. Kävi kuitenkin niin, että lentokone, millä oli aikonut palata etelään, oli saanut uhkauksen, minkä mukaan se räjäytettäisiin, mikäli Pokka olisi mukana.
Pokka ujutettiin takakautta koneeseen ja kaikki matkatavarat tutkittiin erityisen huolellisesti. Ja sitten matkaan, ministerikin ehti aivan ajoissa.
Keskustan ministeriryhmä kokoontui. Pokalla oli outo tunne. Kaikki tuntuivat odottavan jotain. Aikanaan tuli sitten ilmoitus, että SDP ei enää tavoitellut hallituspohjan laajentamista.
Kirjassa esitetään tapauksen tiimoilta muutama kysymys. Ketkä tiesivät, että Pokka olisi tuolloin kyseisessä paikassa kalassa, ja että tämä tulisi sillä koneella millä tuli? Kenen puhelinta oli kuunneltu? Jos avustajan puhelu oli kuultu, miten oli osattu kuunnella juuri avustajan pääministerin virka-asunnosta soittamaa puhelua? Vai oliko rajavartioston päivystäjän puhelinta kuunneltu? Näiden puhelinten kuunteluun tarvittavia välineitäkään ei ihan joka kaverilla ollut.
Jos Pokka olisi tuolloin pysynyt poissa, olisiko hallitus kaatunut?
Suomen talouden kuntoonsaattamiseksi oli valittu korkeat korot sekä työttömyyden kasvun ja konkurssien määrän lisääntymisen salliminen. Suomen talous oli tuolloin niin vahvassa syöksykierteessä, että valtioneuvoston käytävillä spekuloitiin mahdollisuudella, että Suomi joutuisi Kansainvälisen Valuuttarahaston holhoukseen, tai vaihtoehtoisesti oltaisiin laitettu rajat kiinni ja palattu säännöstelytalouteen. Valtion velka kasvoi miljardin markan verran viikossa.
9.9.1992 markka laitettiin kellumaan. Oletettiin, ettei sitä pidettäisi muualla devalvaation kaltaisena aggressiivisena toimenpiteenä. Ja pian kellui muutamakin valuutta.
Kunnallisvaaleissa lokakuussa 1992 tuli rumasti takkiin. Erityisesti Lapissa. Vaalien jälkipyykkiä pestiin, muttei tulos siitä muuttunut. Tappio mikä tappio.
Samana syksynä oli myös yleislakkouhka. Se olisi toteutuessaan ollut selkeästi hallitusta vastaan kohdistunut toimenpide. Vaikka työmarkkinasopimus oli voimassa 30.11. saakka, lakko uhattiin aloittaa, laittomasti, jo 25.11.
Vastuunkanto kulutti vastuunkantajia. 1992 lopulla Aho oli menettänyt nuorekkaan poikamaisen olemuksensa ja rennon käytöksensä. Tilalle oli tullut kaiken tietäminen ja kärsimättömyys.
Viinasella säilyi sentään mustan huumorin taju. Kun häneltä kysyttiin, eikö jatkuva pottuilu hermostuta, hän vastasi suoraan, että ei - rahat ovat hänellä.
Marraskuun lopulla Väyrynen valittiin Keskustan presidenttiehdokkaaksi. Koivisto jatkoi jahkailuaan. Toverit olivat totisia. Suurin osa poliittisista toimittajistakin alkoi spekuloida, että Väyrynen saattaisi jopa voittaa Sorsan. Kokoomuksella ei missään vaiheessa nähty olevan niissä kahinoissa mitään jakoa.
Taloudessa ei nähty kovin positiivisia asioita. Lopulta sitten Säästöpankkien urputuksiin kyllästyttiin. Tehtiin roskapankkilaki ja pistettiin koko Säästöpankki silppuriin. Ja perustettiin Valtion Vakuusrahasto valvomaan pankkitukea.
Suomen luototus huononi pari pykälää. Siitä lähtien lainat myönnettäisiin huonommilla ehdoilla.
Hallitus natisi, kun ulkoministeri Väyrynen erosi. Mukana menivät lojaalit Pura ja Iso-Hookana-Asunmaa.
Uusi ehdokas oli Heikki Haavisto. Pokan mielestä hänessä oli plussaa se, että hän oli ainoa Pokan tuntema henkilö, joka osasi tehdä viittä työtä samanaikaisesti. Miinusta taas olivat imagoseikat, rattijuopumussyytteen lisäksi vahva agraaritausta, mikä saattaisi leimata koko puolueen uudeksi Maalaisliitoksi.
Puoluehallituksessa äänestettiin Haaviston ja Olli Rehnin välillä. Pokan vastustuksesta huolimatta Haavisto voitti.
Myös Juhantalo joutui eroamaan, jouduttuaan valtakunnanoikeuteen. Ongelmaa ei ollut edustuksessa valtionyhtiöiden hallintoelimissä, vaan kasinopeleissä hankittu jättivelka ja yritys käyttää ministerin asemaa oman talouden hoitamiseen. Asiasta nousi meteli, kun pankinjohtaja Christopher Wegeliuksen muistelmat julkaistiin.
Pokan mielestä kirjan otsikko Minä, Christopher wegelius, kertoi kirjasta kaiken. Hän ei viitsinytkään lukea juttuja loppuun, mutta ilmeisesti joku oli jaksanut kirjan lukea, koska kirjan perusteella aloitettiin em. prosessi.
Oikeusministerinä Pokka joutui tutustumaan tapauksen aineistoon. Vaikutelmaksi jäi, että tapaus oli täysin poliittinen prosessi.
Muita oikeusministerin tontille kuuluvia isoja rytinöitä ei Pokan aikana tapahtunut. Muista tapahtumista mainitaan mm. yksi nälkälakkoon ryhtynyt totaalikieltäytyjä. Pokka ei puoltanut armahdusta, eikä Koivisto armahtanut. Ja parin päivän päästä nälkälakkoon ryhtynyt periaatteen mieskin rupesi taas syömään.
Väyrynen julkaisi kolme kirjaa. On totuuden aika 2 löi SDP´n valitsemaa presidenttiehdokasta Martti Ahtisaarta ja Esko Ahoa, On muutoksen aika 2 taas morkkasi lievää pahemmin useaa keskustalaista toimijaa. Sirkka-Liisa Anttila esitti kummastelunsa, miksi Väyrynen kuvittelee, että muut tukevat ehdokasta, joka on omasta mielestään muita niin paljon välkympi.
Laman syvetessä laman jäljet alkoivat näkyä, muutenkin kuin tilastoissa. Kun vielä syksyllä 1991 viljelijät kokoontuivat eduskuntatalon eteen osoittamaan mieltä, Pokka meni rauhallisin mielin keskustelemaan. Paria vuotta myöhemmin ei enää paljoa huvittanut jutustella saapuneen ryhmän kanssa. Siinä missä aiemmin mielenosoittajat olivat säilyttäneet arvokkuuttaan mm. tulemalla siististi puettuina, sillä kertaa paikalla oli mm. paljon humalaisia, ja muutenkin porukka selvästi halusi haastaa riitaa.
Ennen presidentinvaaleja Kokoomuksessa yritettiin päästä Viinasesta eroon. Ensin yritettiin kysäistä, josko tätä kiinnostaisi ryhtyä Hämeen Läänin maaherraksi. Ei kiinnostanut.
Seuraavaksi annettiin uhkavaatimus, että kokoomuksessakin äänestetään hallituksen budjettilakeja vastaan. Viinanen totesi siihen, että jos puolueessa aletaan keikuttaa hallitusta, hän itse kaataa koko hallituksen vaikka yksin.
Tapahtuman yhteydessä ratkesi se, kuka Kokoomuksessa määrää.
Presidentinvaalit lähestyivät. Gallupeissa Väyrynen läheni Ahtisaarta. Keskustalaiset olivat innoissaan, kuten Väyrynenkin.
Sitten, juuri ennen vaaleja, MTV3 uutisoi Venäjältä tulleen nootin koskien tiedustelua IKL-järjestön ja Suur-Suomi -yhdistyksen rekisteröimisestä. Jälkimmäisen puheenjohtaja oli vielä päästetty haukkumaan Väyrystä nootin tilaajaksi.
Ja niinhän siinä kävi, että Väyrynen putosi toiselta kierrokselta.
Väyrysen karsiutumisen jälkeen Pokka oli Elisabeth Rehnin tukiryhmässä. Uma Aaltosen tyyliin johtaa kampanjaa Pokka oli erityisen pettynyt. Presidenttiä valittaessa ei ehkä pitäisi panostaa serenadeihin ja eläinteemoihin. Ja Ahtisaari valittiinkin sitten presidentiksi.
Vaalien jälkeen, kun kysyttiin, muuttuuko talouspolitiikka, Aho lohkaisi, että Siperia opettaa. Kyseessä on vanha Kekkosen ja Breznevin aikainen juttu, missä suulas papukaija oli ollut jääkaapissa ja todennut, että Siperia opetti.
Pokka jäi sittemmin äitiyslomalle, eikä tullut takaisin ministeriksi. Hän pääsi Lapin Läänin maaherraksi.
Toukokuussa 1994 Pokka luopui myös Keskustanaisten puheenjohtajuudesta. Tilalle valittiin Sirkka-Liisa Anttila. Pokka oli tyytyväinen valintaan. Anttilasta Keskustanaiset saivat pätevän ja jämäkän johtajan, jonka yli ei helpolla tultaisi kävelemään.
Aiempien päätösten mukaisesti hallitus aloitti EU-jäsenyysneuvottelut. Ja jonkinlainen sopimus saatiinkin aikaiseksi.
Salolainen oli tyytyväinen sopimukseen. Hän toisti jatkuvasti, että sopimus oli tehtävä juuri silloin, ja että oli selvää, että sillä joukolla saadaan jotain syntymään. Ja mies hymyili kuin hankolainen keksimainos, Pokan mielestä tämä näytti suunnilleen karkkia odottavalta pikkupojalta.
Haavisto sen sijaan näytti hapanta naamaa ja ryhtyi iltalypsylle. Maatalouden hoitamiseen tarvittiin hänen mukaansa iso kansallinen tukipaketti.
Pokan mielestä näytti vaikelta hahmottaa, mistä oikeastaan oltiin sovittu. Se sen sijaan näytti selvältä, että maatalouden osalta oltiin kaukana tavoitteista.
EU-neuvottelujen jälkeen Väyrynen alkoi karsastaa koko unionia. Järjestelmä sinänsä oli silloin vielä hyväksyttävyyden rajoissa, mutta Suomen saamat ehdot eivät. Väyrynen halusi uutta sopimusta.
Porvarihallituksen aivan loppupuolella Väyrysen vanha tukija Johannes Virolainen ilmoitti Pokalle saaneensa Väyrysestä tarpeekseen. Hän sanoi aivan suoraan, että on erehtynyt miehen suhteen. Närkästyi siitä, että toinen haukkuu kaikki kun häviää vaalit. Ja kummasteli, mitä sitä sellaisia kirjoja piti mennä kirjoittamaan, mitä iloa niistäkin oli.
Virolainen ilmoitti kantanaan, että hän ei enää Väyrystä tue. Aiemmin oli tukenut niin kansanedustajaksi, ministeriksi kuin presidentiksikin, mutta se loppui siihen.
Porvarihallitus on kertomus untuvikkoministerin kokemuksista kriisiajan hallituksessa. Paineet olivat sietämättömät ja se välittyy kirjasta, joka on tunnelmaltaan toisinaan jopa ahdistava. Toisaalta Pokka on, varsinkin ruohonjuuritason tunnelmia kuvatessaan, löytänyt myös muutamien tuokioiden isoja iloja.
Hallitus joutui tekemään paljon ikäviä päätöksiä, ja silloin välillä Pokan veri kiehui. Kirjasta löytyykin välillä tylyjä arvioita ihmisistä. Toisaalta kirja päättyy elämäniloon ja -uskoon, joten kovin synkkää oloa kirjasta tuskin kenellekään jää.
Yksityiskohtiin ja taustoihin kirjassa on paneuduttu keskivertomuistelmia perusteellisemmin. Siinäkin mielessä se on eräs tärkeimmistä muistelmista, mitä Ahon hallituksesta on kirjoitettu.
Koska teokset, jotka valottavat ansiokkaasti lähimenneisyyttä ja näin tarkastelevat asioita ja aiheita, joiden vaikutuksen huomaa edelleen nykypäivässä, ovat painovuodesta riippumatta usein hyvinkin ajassa kiinni, pääosa tämän sivun sisällöstä tulee olemaan enemmän arkiston aarteistoa kuin "ajankohtaisempia ajatuksia".
Jos jokin kirja kiinnostaa, eikä sitä enää kaupoista löydy, kirjastoissa se useimmiten on saatavilla. Myös jotkut kirjoittajista ilmoittavat internet-sivuillaan, jos heillä on kotonaan useampi ylimääräinen kappale jostain tietystä kirjastaan.
NYT ASETAMME SUURENNUSLASIN ALLE:
Hannele Pokka: Porvarihallitus
WSOY 1995
280 sivua
JA NYT SUORAAN ASIAAN:
Esko Ahon hallituksen aikana 1991-1995 tehtiin politiikkaa vaikeissa oloissa. Tapahtumista on julkaistu monta kirjaa ja asioita on tarkasteltu monelta kannalta, opposition, hallituksen ja ulkopuolisten asiantuntijoiden näkökulmista. Eräs avomielisimmistä hallituksen puolelta tulleista kuvauksista on silloisen oikeusministerin Hannele Pokan teos Porvarihallitus.
Eräs kuriositeetti kirjassa on myös se, että kirjaa varten on haastateltu myös tuolloista valtiovarainministeri Iiro Viinasta. Tämä kun ei ole omia muistelmia - ainakaan toistaiseksi - julkaissut, eikä muutenkaan lörpötellyt työasioistaan, henkilö on jäänyt vähän tuntemattomaksi, etenkin vallankäyttäjän ominaisuudessa. Pokka on kuitenkin lypsänyt miehestä kommentteja, joten kirjassa Viinasen hahmo saa enemmän syvyyttä kuin useimmissa muissa muistelmissa, joissa hänet on mainittu.
Esko Ahon hallitus, ensimmäinen porvarihallitus yli kahteenkymmeneen vuoteen, muodostettiin 26.4.1991. Kirja alkaa tuosta päivästä, tilaisuudesta, missä ministerit vannoivat virkavalansa. Tuolloin Hannele Pokasta tuli ensimmäistä kertaa ministeri, hän oli Ahon hallituksen oikeusministeri. Kuten muillekin untuvikoille, myös Pokalle teroitettiin, että kaikki, mitä ministerit sanovat, on uutinen. Se tulisi muistaa aina, kun ajattelee avaavansa suunsa.
Keskusta oli saanut eduskuntavaaleissa veret seisauttavan voiton. Puolue oli tullut vaaleihin tilanteessa, missä oli joutunut vaalivoiton jälkeen sysätyksi oppositioon.
1987 hallitusratkaisun jälkeen Keskustapuolueen puheenjohtaja Paavo Väyrynen oli tullut omiensa eteen ja oli ääni väristen antanut tulla tekstiä. Hän sanoi menettäneensä kaiken, hän ei ollut sillä paikalla, mihin olisi kuulunut. Puhetta kuunneltiin, siis kuunneltiin. Lievästi tulkiten intensiivisesti. Väyrysen tuska ja ahdistus olivat kolahtaneet koko puoluekentän tajuntaan.
Mutta 1991 vaalien jälkeen tunnelma oli tyystin toisenlainen. Holkerin hallitus oli tehnyt opposition homman helpoksi. Lisäksi uusi, nuori puheenjohtaja Esko Aho veti puoluetta entistä hurjempaan kiriin. Ja vaalituloksen selvittyä neuvotteluasetelmat olivat aivan toista kuin neljä vuotta aiemmin.
Neuvottelut aloitettiin. SDP´n puoluejohto pakeni Kuusamoon. Jussi Yli-Lahti, Keskustan poliittisen osaston päällikkö, totesi, ettei SDP sulata vaalitulosta, demareiden puoluejohdon mukaan äänestäjät ovat erehtyneet ja äänestäneet väärin. Sitä porukkaa saattaisi olla turha odottaa hallitusneuvotteluihin.
Ja kun SDP´n edustajat tulivat julkisuuteen, he ilmoittivatkin, että puolue jää oppositioon. Keskustassa oltiin hölmistyneitä.
Kirjassa spekuloidaan, että jos SDP olisi tullut hallitukseen ja Kokoomus oltaisiin jätetty oppositioon, poliittinen tilanne olisi muotoutunut pian aivan toisenlaiseksi. Pokka arvelee, että tällöin Pertti Paasio olisi jäänyt SDP´n puheenjohtajaksi, Kalevi Sorsasta olisi tullut SDP´n presidenttiehdokas ja Ulf Sundqvist olisi jäänyt Työväensäästöpankkiin, jolloin häntä olisi käsitelty kuten muitakin kollegoita. Sundqvist olisi mahdollisesti jäänyt vielä pitkään pankkiin ja olisi saattanut istua myöhemmin Meritan (nyk. Nordea) hallituksessa. Varsinkin oppositioon menemisen määränneiden Paasion ja Sorsan kannalta taktiikka oli uskomaton virhe.
Uuden hallituksen aloittaessa ministerit eivät vielä tienneet, kuinka pahaan tilanteeseen Suomi oli joutunut. Ainoastaan Väyrynen sanoi heti aluksi, ettei Suomen taloudessa eletty sillä kertaa normaalia lamaa, vaan erittäin poikkeuksellista murrosta. Sitä hänkään ei osannut sanoa, mitä asialle olisi pitänyt tehdä.
Kaikki eivät kuitenkaan olleet yhtä tietämättömiä. Tuohon aikaan oli tapana kutsua filosofi Esa Saarinen mukaan lähes aina kun käytiin keskusteluja. Myös hallitusta kasattaessa häneltä kysyttiin, mitä pitäisi tehdä. Saarinen suositteli lämpimästi kunnon shokkihoitoa Suomen kansalle.
Hallitusta muodostettaessa oli omat vaikeutensa. Ilkka Suomista yritettiin ulkoministeriksi samalla kun Paavo Väyrynen ja Iiro Viinanen tappelivat, kumpi saa valtiovarainministerin salkun. Homma ratkesi sillä, että Suominen erosi Kokoomuksen puheenjohtajan paikalta ja vetäytyi ministerispekulaatioista. Kokoomuksen puheenjohtajaksi valittiin Pertti Salolainen, Viinasesta tehtiin valtiovarainministeri ja Väyrysestä ulkoministeri.
Kun hallitus saatiin muodostettua, pääministeri Aho asetti saman tien tavoitteita seuraavien vaalien suhteen. Vuonna 1962 Kannuksessa Korven kylässä äänestysprosentti oli tasan 100, ja kaikki äänet menivät samalle maalaisliittolaiselle ehdokkaalle. Tavoite oli, että vaalikauden jälkeen sama toistuisi.
Pokka kommentoi jokaisen ministerin hallituksessa, paitsi itsensä. Oikeusministerin kommentointiin hän lainaa kirjassaan Suomenmaata, minkä mukaan Pokka oli keskustalaisen populistisen perinteen edustaja.
SKL´n Toimi Kankaanniemi näytti Pokan mukaan kiltiltä - ja myös oli sitä. Hän olisi lähes voinut olla keskustalainen, mielipiteissä ei juurikaan ollut eroja. Hän oli alkoholi- ja kehitysyhteistyöministeri, koska häntä ei saatu runnottua toisen sosiaali- ja terveysministerin paikalle, sosiaali- ja terveysministeri Eeva Kuuskosken vastustuksen takia. Tämä kun halusi pitää tontin kokonaan itselleen, eikä suvainnut toisen sosiaali- ja terveysministerin paikan perustamista lainkaan.
Hämeenlinnalaisen Sirpa Pietikäisen sanottiin tuolloin edustavan Kokoomuksen tulevaisuutta. Hän oli kokoomuslaisten, demarien ja luontoväen mielestä sopiva ympäristöministeriksi. Myös keskustalaiset odottivat hänestä jotain. Näissä odotuksissa keskustalaiset pettyivät sittemmin, pahasti.
Riitta Uosukainen oli hallituksen ilopilleri toimiessaan opetusministerinä. Kun hän piti ensimmäistä ministerin puheenvuoroaan eduskunnassa keskellä yötä, hän ilmeisesti ajatteli, ettei sillä juurikaan väliä ole, mitä puhuu, jos salissa ei näy muita kuin puhemies, sihteeri ja pöytäkirjan kirjoittaja. Yömyöhällä lausuttu "Tilulii!" oli kommentti, mikä löi Uosukaiseen suhteellisen pysyvän leiman.
Toinen opetusministeri oli Tytti Iso-Hookana-Asunmaa. Kemia Uosukaisen kanssa ei toiminut ja kaudesta jäivät mieliin jatkuvat yhteenotot. Iso-Hookana-Asunmaa toi usein omia asioitaan "isojen poikien pöytään" väittäen, ettei Uosukaisen kanssa pystynyt sopimaan asioista.
Pirjo Rusanen oli kokoomuslainen asuntoministeri, joka voitti ministeriä valitessa äänestyksessä Jouni Särkijärven. Tulos oli Pokalle yllätys, olihan Särkijärvi perehtynyt asuntoasioihin jo aiemmin. Rusanen oli harrastanut mm. lentämistä.
Ole Norrback, Ruotsalaisen Kansanpuolueen toinen ministeri hallituksessa, oli suomenruotsalainen opettaja, jolle olivat tärkeitä mm. ruotsin kieli ja Närpiön tomaatit. Jälkimmäisen merkitys selvisi viimeistään EU-jäsenyysneuvottelujen aikoihin Suomen rajojen ulkopuolelle. Norrbackin kalastusministerikaudella kalatalouden saamat valtion tuet kasvoivat räjähdysmäisesti ja itämeren luonnonlohikanta joutui akuuttiin vaaraan kuolla sukupuuttoon. Kun kalastajilla oli varaa kalastaa, hallituksen ohjailu ei paljoakaan kalastusta hillinnyt.
Elisabeth Rehn, Rkp, oli puolustusministerin aikoinaan puolueelleen melkoinen kultakaivos. Jo varhaisessa vaiheessa alettiin spekuloida, että Rehn olisi presidenttiainesta.
Martti Pura oli monesti yrittänyt Keskustan listoilta eduskuntaan, mutta joutui tammelalaisena kilpailemaan naapurikaupungin Forssan ääniharava Sirkka-Liisa Anttilaa vastaan siinä määrin samoista äänestäjistä, ettei saanut koskaan ihan sitä tarvittavaa kannatusta. Maa- ja metsätalousministeri hänestä sitten kuitenkin tehtiin, olihan hän ollut jo pitkään lähellä eduskuntapaikkaa, ja lisäksi hän oli tuolloin puolueen toinen varapuheenjohtaja. Ja Väyrysen kaveri.
Iiro Viinanen oli kysymysmerkki. Uutta valtiovarainministeriä ei kukaan oikein tuntenut. Eikä kukaan tiennyt ketään hänen ystäväänsäkään. Ainoa, mistä riihimäkeläinen insinööri oli jäänyt mieleen, oli se, kun hän edellisellä eduskuntakaudella mekkaloi kuin opposition edustaja huutaen lähes säännöllisin väliajoin, että "kyllä valtiolla rahaa on!" Ministerinä ollessaan tyyli muuttui, mutta käännös ei ollut aivan 180 astetta. Hän ei halunnut vetää maatalouden vieteriä liian kireälle, ja tuli jollain tavalla toimeen viljelijöiden kanssa.
Pertti Salolainen oli ulkomaankauppaministeri. Häntä karsastettiin varsinkin maaseudulla. Hänen imagoonsa kuului niin Eurooppa-myönteisyys kuin Kepu-kielteisyyskin.
Kauko Juhantalo oli kauppa- ja teollisuusministeri. Erittäin suosittu kaveri, joka osasi kertoa hauskoja juttuja. Sitä ei tiedetty, että hänellä oli velkaa, eikä sitä tultu kysyneeksikään.
Paavo Väyrynen oli hallituksen kokenein ministeri. Itse asiassa hän oli kokeneempi kuin muut hallituksen ministerit yhteensä. Ulkoministeriksi hän sitten lopulta päätyi, muttei tuntunut viihtyvän paikalla. Lama-ajan ministerin paikalta ei ollut helppo lähteä presidentinvaaleihin, esim. puhemiehen paikka olisi ollut mieluisampi.
Ilkka Kanerva ja Mauri Pekkarinen olivat työministeri ja sisäministeri. He juonivat keskenään virkanimitykset. Pekkariselle tuli varsinkin Iiro Viinasen kanssa ongelmia, kun Keski-Suomea kehitettiin valtion tuella.
Pääministeri oli siis Esko Aho. Hän oli mies, joka osasi valvoa, ja hänellä olikin tapana kiusata muita ministereitä kyselemällä hallituksen yöistunnoissa urheiluaiheisia tietokilpailukysymyksiä. Hallitusneuvottelut sujuivat siinä mallissa, että puheenjohtajien välisistä neuvotteluista käytettiin nimitystä "tiikerihäkki". Aho saikin myöhemmin puolueväeltä satukirjan "Postia tiikerille".
Ruotsi teki yllättäen päätöksen kytkeä kruunu Euroopan Yhteisön valuuttaan, Ecuun. Tämän jälkeen Suomen rahamarkkinoilla alkoivat korot nousta ja hallituksessa alkoi käydä kuhina. Mentiin perässä tekemään sama kytkentä. Myös vahvan markan politiikkaa jatkettiin, vaikkei se alunperin ollut millään lailla Keskustan tavoite.
Aho ja Viinanen eivät alunperin tienneet juuri mitään talouspolitiikasta. Niinpä virkamiehet opastivat kumpaakin. Varsinkin Viinanen tuli aivopestyä kunnolla vahvan markan kannattajaksi.
Ministeri Pokka tarvitsi avustajan. Piti löytää joku, joka osasi juridiikkaa riittävästi. Hommaan pestattiin lopulta Ossi Hyvönen, Muonion nimismies Ossi Hyvönen, Enontekiön moottorikelkkailevien poromiesten kauhu.
Kun Hyvöseltä kysyttiin, kuinka kauan tämä aikoi viipyä Helsingissä, vastaus oli, että "Niin kauan kuin Pokka pitää".
Eikä miestä heti lähdön jälkeen Enontekiöllä unohdettu. Kerrankin käsivarsikuntaan pyydettiin lähettämään poliiseja. Ei siellä mitään laitonta ollut menossa, mutta halusivat, että tulisi vähän jännitystä niillekin nurkille.
Pokka väitteli tohtoriksi ministeriaikanaan. Väitöskirja tarkastettiin elokuussa 1991. Vastaväittäjä hauskuutti yleisöä tutkija Pokalla, joka antoi ministeri Pokalle ohjeita, miten kansanedustaja Pokan tulee lainsäädäntöä uudistaa.
Lama sitten sitten syveni. Alettiin miettiä, kestääkö hallitus. Aloitettiin keskustelut SDP´n kanssa. Kokoomukseen oltiin tuolloin melko tyytymättömiä.
Ahon ja Viinasen yhteistyö kuitenkin toimi. Viinanen ihaili Ahon kykyä kertoa rutisijoille ystävällisesti ja avoimesti vaikeistakin asioista. Aho taas arvosti Viinasen pätevämmäksi pitämään homma hanskassa kuin muut kokoomusministerit.
Yritettiin hoitaa valtion taloutta. Devalvaatiota ei haluttu käyttää. Päädyttiin yrittämään yhteiskuntasopimuksen tekemistä, mikä olisi tarkoittanut palkkojen putoamista. Kalevi Sorsa saatiin sopimuksen taakse, mutta SAK´n kanssa ei enää sujunutkaan. Paperi ja Metalli kaatoivat hankkeen.
Pää- ja valtiovarainministeri olivat siinä määrin käveleviä uutisia, että kulkivat yleisillä paikoilla useimmiten keskellä yötä, uteliaita toimittajia väistellen. Yössä oli lisäksi se etu, ettei vielä seuraavan päivän lehtiin ennättäisi spekulaatioita, mitä ministereiden tapaamisista sillä kertaa seuraisi, vaikka joku olisi äkännytkin ministerit.
Kokoukset pidettiin niin, ettei ikkunoista näkynyt valoa. Ministerit livahtivat pimeiden käytävien läpi.
Lopulta seurasi sellainen kriisi, että markka päätettiin devalvoida. Viinanen oli luvannut erota, mikäli devalvaatioon päädyttäisiin, eikä päätöksen jälkeen Viinasten huushollissa ollut pulaa hamekankaasta.
Viinanen olisi kyllä itse ollutkin valmis eroamaan, mutta hallituksessa pyydettiin, että hän jäisi. Ero olisi romahduttanut koko hallituksen uskottavuuden.
Suomen Pankin pääjohtaja Rolf Kullberg erotettiin ja Sirkka Hämäläinen valittiin tilalle. Mauno Koiviston ensin kiitettyä eroavaa johtajaa presidentti jatkoi sanomalla, että elleivät rahamarkkinat rauhoitu, täytyy käyttää raakoja keinoja. Aho nyökkäili vieressä ja näytti kermaa saaneelta kissalta.
Vuotoksen hanke oli pohjoisena suunnitelmana Pokan kannalta tärkeä. Aluksi hän oli sitä mieltä, ettei pohjoisen maisemia enää pitäisi pilata sähkön takia, mutta asiaan perehdyttyään hän katsoi välttämättömäksi tukea hanketta.
Osalta paikallisia oli vitkuttelun takia mennyt hermot ja he olivat muuttaneet piis alueelta. He kuitenkin omistivat maata edelleen. Tilanne oli se, ettei siellä altaan pelossa uskaltanut elää, mutta jos allasta ei rakenneta, maita ei lunasteta, eikä rahoja saa irrotettua maa-alueista.
Allashanke kaadettiin jälleen. Hallituksessa vastaan olivat Salolainen, Rehn, Kuuskoski, ja tietysti Pietikäinen. Muita vastustajia olivat mm. etelän luonnonsuojeluväki sekä muutama alueelle asumaan jäänyt.
Solmittiin ETA-sopimus. EY-jäsenyydestä alettiin puhua. Alkoi vaikuttaa vahvasti siltä, että oltiin sopimassa, että Suomi hakee jäsenyyttä. Pian päätettiinkin teettää selvitys, kannattaako jäseneksi pyrkiä.
Pokan mielestä keskustelu SAK´n Lauri Ihalaisen kanssa oli masentava. Mies ei osannut sanoa yhtään syytä, miksi palkansaajien pitäisi toivoa EY-jäsenyyttä, tiesi vain, että haettava oli.
Hallituksessa vain Pokka ja Kankaanniemi olivat siinä vaiheessa jäsenyyttä vastaan. He joutuivatkin melkoiseen läksytykseen, heillä oli mm. rajoitettu pääsy tilaisuuksiin, missä jäsenyyttä käsiteltiin.
Keskustan kannattajat piti saada hyväksymään liittyminen Euroopan Yhteisöön. Ylilahti keksi, että tehdään laaja kenttäkierros asian tiimoilta. Kierros tehtiinkin.
Keskustaväki oli edelleen järkyttynyt ajatuksesta. Pokasta tuntui, kuin YYA-jutut olisi kopioitu sellaisinaan ja siirretty EY-suhteita kehittämään. Määräilijä oli vaihtunut aiempaa lännempään tahoon.
Kenttäväkeä uhattiin hallituksen kaatumisella ja sinipunan paluulla. Myös hallituksessa EY-kriittisillä oli vaikeuksia.
Jäsenhakemus päästiin jättämään. Luottamuslauseäänestyksessä olivat lopulta vastakkain hallituksen EY-jäsenhakemusta puoltava ponsi ja sosialidemokraattien jäsenyyttä puoltava ponsi. Tämän kahinan voitti hallituksen kanta.
20.3.1992 oli synkkä päivä monelle. Tuolloin nousi peruskorko. Pokka huomasi sen vaikutukset konkreettisesti, kun liikennevaloissa joku nainen kysyi arasti, voisiko ministeri vielä estää peruskoron korottamisen. Ministeri ei voinut, koskapa päätös oli tehty.
Kysyjälle koron noususta oli tullut isoja ongelmia. Perheessä mies oli jäänyt edellisenä syksynä työttömäksi ja koko kaksilapsinen perhe eli vaimon palkalla. Korotusta perheen talous ei enää tulisi kestämään, heidän olisi pakko pistää asunto myyntiin.
Nainen alkoi itkeä. Pokka ei osannut lohduttaa. Hän vain nieli itsekin kyyneleitä kävellessään jälleen kerran pylvästaloa kohti.
17.4.1992 kuoli Hannelen isoisä. Ministeri oli kotona järjestelemässä hautajaisia kuullessaan ministeri Kuuskosken erosta televisiosta. Tilalle valittiin nilsiäläinen terveyskeskuslääkäri, nilsiäläinen terveyskeskuslääkäri Jorma Huuhtanen. Miehestä tiedettiin jokseenkin sen verran, että tällä oli topakka vaimo, Pentti Kourin sisar.
Säästöpankit ajautuivat yhä kovempaan kriisiin. Poliitikkoja peloteltiin kiukkuisilla keskustalaisilla asiakkailla, jotka vaihtaisivat puoluetta, jos joutuisivat vaihtamaan pankkiakin. Pankinjohtajat luottivat, että saavat peloteltua poliitikot ruotuun, ja kulkivat nokka pystyssä lypsämässä lisää tukimiljardeja.
Ahon erityisavustajana jonkin aikaa toiminut Jussi Yli-Lahti sanoi selkokielellä, mitä mieltä hän oli Suomen Pankin ja muiden vastuullisten pankkivaikuttajien toiminnasta. Hän olisi ollut valmis antamaan esimerkiksi Postipankin Seppo Lindbladille potkut.
Sitä tekstiä ei Aho kauan kuunnellut. Hän antoi nopeasti Yli-Lahdelle potkut.
Presidentinvaalit lähestyivät. Pokka ei halunnut, että Väyrynen huudettaisiin ehdokkaaksi ihan tuosta vain, hänen mielestään keskustalaisten oli päästävä äänestämään esivaaleissa. Koska muut eivät halunneet esivaaleihin mukaan, hän ryhtyi itse ehdokkaaksi.
Koiviston jahkailusta ei pidetty demarileirissä. Ulf Sundqvist yritti painostaa tätä kertomaan jatkosuunnitelmistaan.
Lopulta Koivisto suuttui ja käski puoluetta keskittymään kunnallisvaaleihin.
Seinäjoen maatalousnäyttelyssä tuli kielteistä palautetta. Pohjalaisisäntien mukaan korot piti saada alas vaikka väkisin. Maatalousnäyttelyn mutaisella kentällä pohjalaiset huusivat kurkut suorina, ja sitten tulivat omista puheistaan vielä vihaisemmiksi. Kurikan Juha Mietokin sanoi, että "Pohojalaaset on ny vihaasia".
Erään kerran, kun Pokka oli Lätäsenolla kalassa, hallitukselle tuli taas kriisi. Pokankin piti keskeyttää kalastus ja tulla etelään. Kävi kuitenkin niin, että lentokone, millä oli aikonut palata etelään, oli saanut uhkauksen, minkä mukaan se räjäytettäisiin, mikäli Pokka olisi mukana.
Pokka ujutettiin takakautta koneeseen ja kaikki matkatavarat tutkittiin erityisen huolellisesti. Ja sitten matkaan, ministerikin ehti aivan ajoissa.
Keskustan ministeriryhmä kokoontui. Pokalla oli outo tunne. Kaikki tuntuivat odottavan jotain. Aikanaan tuli sitten ilmoitus, että SDP ei enää tavoitellut hallituspohjan laajentamista.
Kirjassa esitetään tapauksen tiimoilta muutama kysymys. Ketkä tiesivät, että Pokka olisi tuolloin kyseisessä paikassa kalassa, ja että tämä tulisi sillä koneella millä tuli? Kenen puhelinta oli kuunneltu? Jos avustajan puhelu oli kuultu, miten oli osattu kuunnella juuri avustajan pääministerin virka-asunnosta soittamaa puhelua? Vai oliko rajavartioston päivystäjän puhelinta kuunneltu? Näiden puhelinten kuunteluun tarvittavia välineitäkään ei ihan joka kaverilla ollut.
Jos Pokka olisi tuolloin pysynyt poissa, olisiko hallitus kaatunut?
Suomen talouden kuntoonsaattamiseksi oli valittu korkeat korot sekä työttömyyden kasvun ja konkurssien määrän lisääntymisen salliminen. Suomen talous oli tuolloin niin vahvassa syöksykierteessä, että valtioneuvoston käytävillä spekuloitiin mahdollisuudella, että Suomi joutuisi Kansainvälisen Valuuttarahaston holhoukseen, tai vaihtoehtoisesti oltaisiin laitettu rajat kiinni ja palattu säännöstelytalouteen. Valtion velka kasvoi miljardin markan verran viikossa.
9.9.1992 markka laitettiin kellumaan. Oletettiin, ettei sitä pidettäisi muualla devalvaation kaltaisena aggressiivisena toimenpiteenä. Ja pian kellui muutamakin valuutta.
Kunnallisvaaleissa lokakuussa 1992 tuli rumasti takkiin. Erityisesti Lapissa. Vaalien jälkipyykkiä pestiin, muttei tulos siitä muuttunut. Tappio mikä tappio.
Samana syksynä oli myös yleislakkouhka. Se olisi toteutuessaan ollut selkeästi hallitusta vastaan kohdistunut toimenpide. Vaikka työmarkkinasopimus oli voimassa 30.11. saakka, lakko uhattiin aloittaa, laittomasti, jo 25.11.
Vastuunkanto kulutti vastuunkantajia. 1992 lopulla Aho oli menettänyt nuorekkaan poikamaisen olemuksensa ja rennon käytöksensä. Tilalle oli tullut kaiken tietäminen ja kärsimättömyys.
Viinasella säilyi sentään mustan huumorin taju. Kun häneltä kysyttiin, eikö jatkuva pottuilu hermostuta, hän vastasi suoraan, että ei - rahat ovat hänellä.
Marraskuun lopulla Väyrynen valittiin Keskustan presidenttiehdokkaaksi. Koivisto jatkoi jahkailuaan. Toverit olivat totisia. Suurin osa poliittisista toimittajistakin alkoi spekuloida, että Väyrynen saattaisi jopa voittaa Sorsan. Kokoomuksella ei missään vaiheessa nähty olevan niissä kahinoissa mitään jakoa.
Taloudessa ei nähty kovin positiivisia asioita. Lopulta sitten Säästöpankkien urputuksiin kyllästyttiin. Tehtiin roskapankkilaki ja pistettiin koko Säästöpankki silppuriin. Ja perustettiin Valtion Vakuusrahasto valvomaan pankkitukea.
Suomen luototus huononi pari pykälää. Siitä lähtien lainat myönnettäisiin huonommilla ehdoilla.
Hallitus natisi, kun ulkoministeri Väyrynen erosi. Mukana menivät lojaalit Pura ja Iso-Hookana-Asunmaa.
Uusi ehdokas oli Heikki Haavisto. Pokan mielestä hänessä oli plussaa se, että hän oli ainoa Pokan tuntema henkilö, joka osasi tehdä viittä työtä samanaikaisesti. Miinusta taas olivat imagoseikat, rattijuopumussyytteen lisäksi vahva agraaritausta, mikä saattaisi leimata koko puolueen uudeksi Maalaisliitoksi.
Puoluehallituksessa äänestettiin Haaviston ja Olli Rehnin välillä. Pokan vastustuksesta huolimatta Haavisto voitti.
Myös Juhantalo joutui eroamaan, jouduttuaan valtakunnanoikeuteen. Ongelmaa ei ollut edustuksessa valtionyhtiöiden hallintoelimissä, vaan kasinopeleissä hankittu jättivelka ja yritys käyttää ministerin asemaa oman talouden hoitamiseen. Asiasta nousi meteli, kun pankinjohtaja Christopher Wegeliuksen muistelmat julkaistiin.
Pokan mielestä kirjan otsikko Minä, Christopher wegelius, kertoi kirjasta kaiken. Hän ei viitsinytkään lukea juttuja loppuun, mutta ilmeisesti joku oli jaksanut kirjan lukea, koska kirjan perusteella aloitettiin em. prosessi.
Oikeusministerinä Pokka joutui tutustumaan tapauksen aineistoon. Vaikutelmaksi jäi, että tapaus oli täysin poliittinen prosessi.
Muita oikeusministerin tontille kuuluvia isoja rytinöitä ei Pokan aikana tapahtunut. Muista tapahtumista mainitaan mm. yksi nälkälakkoon ryhtynyt totaalikieltäytyjä. Pokka ei puoltanut armahdusta, eikä Koivisto armahtanut. Ja parin päivän päästä nälkälakkoon ryhtynyt periaatteen mieskin rupesi taas syömään.
Väyrynen julkaisi kolme kirjaa. On totuuden aika 2 löi SDP´n valitsemaa presidenttiehdokasta Martti Ahtisaarta ja Esko Ahoa, On muutoksen aika 2 taas morkkasi lievää pahemmin useaa keskustalaista toimijaa. Sirkka-Liisa Anttila esitti kummastelunsa, miksi Väyrynen kuvittelee, että muut tukevat ehdokasta, joka on omasta mielestään muita niin paljon välkympi.
Laman syvetessä laman jäljet alkoivat näkyä, muutenkin kuin tilastoissa. Kun vielä syksyllä 1991 viljelijät kokoontuivat eduskuntatalon eteen osoittamaan mieltä, Pokka meni rauhallisin mielin keskustelemaan. Paria vuotta myöhemmin ei enää paljoa huvittanut jutustella saapuneen ryhmän kanssa. Siinä missä aiemmin mielenosoittajat olivat säilyttäneet arvokkuuttaan mm. tulemalla siististi puettuina, sillä kertaa paikalla oli mm. paljon humalaisia, ja muutenkin porukka selvästi halusi haastaa riitaa.
Ennen presidentinvaaleja Kokoomuksessa yritettiin päästä Viinasesta eroon. Ensin yritettiin kysäistä, josko tätä kiinnostaisi ryhtyä Hämeen Läänin maaherraksi. Ei kiinnostanut.
Seuraavaksi annettiin uhkavaatimus, että kokoomuksessakin äänestetään hallituksen budjettilakeja vastaan. Viinanen totesi siihen, että jos puolueessa aletaan keikuttaa hallitusta, hän itse kaataa koko hallituksen vaikka yksin.
Tapahtuman yhteydessä ratkesi se, kuka Kokoomuksessa määrää.
Presidentinvaalit lähestyivät. Gallupeissa Väyrynen läheni Ahtisaarta. Keskustalaiset olivat innoissaan, kuten Väyrynenkin.
Sitten, juuri ennen vaaleja, MTV3 uutisoi Venäjältä tulleen nootin koskien tiedustelua IKL-järjestön ja Suur-Suomi -yhdistyksen rekisteröimisestä. Jälkimmäisen puheenjohtaja oli vielä päästetty haukkumaan Väyrystä nootin tilaajaksi.
Ja niinhän siinä kävi, että Väyrynen putosi toiselta kierrokselta.
Väyrysen karsiutumisen jälkeen Pokka oli Elisabeth Rehnin tukiryhmässä. Uma Aaltosen tyyliin johtaa kampanjaa Pokka oli erityisen pettynyt. Presidenttiä valittaessa ei ehkä pitäisi panostaa serenadeihin ja eläinteemoihin. Ja Ahtisaari valittiinkin sitten presidentiksi.
Vaalien jälkeen, kun kysyttiin, muuttuuko talouspolitiikka, Aho lohkaisi, että Siperia opettaa. Kyseessä on vanha Kekkosen ja Breznevin aikainen juttu, missä suulas papukaija oli ollut jääkaapissa ja todennut, että Siperia opetti.
Pokka jäi sittemmin äitiyslomalle, eikä tullut takaisin ministeriksi. Hän pääsi Lapin Läänin maaherraksi.
Toukokuussa 1994 Pokka luopui myös Keskustanaisten puheenjohtajuudesta. Tilalle valittiin Sirkka-Liisa Anttila. Pokka oli tyytyväinen valintaan. Anttilasta Keskustanaiset saivat pätevän ja jämäkän johtajan, jonka yli ei helpolla tultaisi kävelemään.
Aiempien päätösten mukaisesti hallitus aloitti EU-jäsenyysneuvottelut. Ja jonkinlainen sopimus saatiinkin aikaiseksi.
Salolainen oli tyytyväinen sopimukseen. Hän toisti jatkuvasti, että sopimus oli tehtävä juuri silloin, ja että oli selvää, että sillä joukolla saadaan jotain syntymään. Ja mies hymyili kuin hankolainen keksimainos, Pokan mielestä tämä näytti suunnilleen karkkia odottavalta pikkupojalta.
Haavisto sen sijaan näytti hapanta naamaa ja ryhtyi iltalypsylle. Maatalouden hoitamiseen tarvittiin hänen mukaansa iso kansallinen tukipaketti.
Pokan mielestä näytti vaikelta hahmottaa, mistä oikeastaan oltiin sovittu. Se sen sijaan näytti selvältä, että maatalouden osalta oltiin kaukana tavoitteista.
EU-neuvottelujen jälkeen Väyrynen alkoi karsastaa koko unionia. Järjestelmä sinänsä oli silloin vielä hyväksyttävyyden rajoissa, mutta Suomen saamat ehdot eivät. Väyrynen halusi uutta sopimusta.
Porvarihallituksen aivan loppupuolella Väyrysen vanha tukija Johannes Virolainen ilmoitti Pokalle saaneensa Väyrysestä tarpeekseen. Hän sanoi aivan suoraan, että on erehtynyt miehen suhteen. Närkästyi siitä, että toinen haukkuu kaikki kun häviää vaalit. Ja kummasteli, mitä sitä sellaisia kirjoja piti mennä kirjoittamaan, mitä iloa niistäkin oli.
Virolainen ilmoitti kantanaan, että hän ei enää Väyrystä tue. Aiemmin oli tukenut niin kansanedustajaksi, ministeriksi kuin presidentiksikin, mutta se loppui siihen.
Porvarihallitus on kertomus untuvikkoministerin kokemuksista kriisiajan hallituksessa. Paineet olivat sietämättömät ja se välittyy kirjasta, joka on tunnelmaltaan toisinaan jopa ahdistava. Toisaalta Pokka on, varsinkin ruohonjuuritason tunnelmia kuvatessaan, löytänyt myös muutamien tuokioiden isoja iloja.
Hallitus joutui tekemään paljon ikäviä päätöksiä, ja silloin välillä Pokan veri kiehui. Kirjasta löytyykin välillä tylyjä arvioita ihmisistä. Toisaalta kirja päättyy elämäniloon ja -uskoon, joten kovin synkkää oloa kirjasta tuskin kenellekään jää.
Yksityiskohtiin ja taustoihin kirjassa on paneuduttu keskivertomuistelmia perusteellisemmin. Siinäkin mielessä se on eräs tärkeimmistä muistelmista, mitä Ahon hallituksesta on kirjoitettu.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Jukka Seppinen: Mahdottomasta mahdollinen. Suomen tie Euroopan Unioniin:
HSn kirja-arvostelusta (Unto Hämäläinen):
- - -
Sankareita olivat tavalliset suomalaiset, jotka torjuivat neuvostomyötäilijöiden pyrkimykset.
”Suomen kansan enemmistö osoitti suuntansa jo heti 1990-luvun alussa. Se osoitti halunsa pysyä länsimaisena kansakuntana. Venäläinen tulevaisuus ei sitä kiinnostanut sen enempää nyt kuin autonomian aikana. Suomen EU-ratkaisu on linjassa viimeisen tuhannen vuoden pääsuuntien kanssa.”
Sdp:n Seppinen ruotii moneen kertaan. Paavo Lipposen linjaan hän lienee tyytyväinen, mutta edellinen armon saanut taitaa olla 1950-luvulta.
”Länsimielinen Tannerin aikainen Sdp oli erittäin tärkeä tekijä Suomen selviytymisessä, porvarillisen Suomen rinnalla. Neuvostoliiton nyreä suhtautuminen sosialidemokraatteihin liittyi syvimmillään juuri Tannerin kestävyyteen: hän oli etenemisen este.”
Seppisen näkökulmasta katsottuna ei ole suuri yllätys, että Suomen puolueista parhaan arvosanan saa Kokoomus. Se ei sentään taittunut, vaikka taipuikin puuhastelemaan suhteita Neuvostoliiton kommunistisen puolueen kanssa ja kaikenlaiseen muuhun turhanaikaiseen ystävyystoimintaan.
Kokoomuksen päästyä hallitukseen 1987 se ryhtyi nopeasti kääntämään linjaansa takaisin länsimieliseksi ja edistämään Suomen liittymistä EU:n jäseneksi. Kokoomus ja keskusta ovat avanneet puoluearkistonsa Seppisen käyttöön, eikä turhaan. Varsinkin Kokoomuksen ahkerointia EU-jäsenyyden puolesta dokumentoidaan tarkasti.
Kokoomuksen kohdalla hän paikkaa historiankirjoituksen aukkoa. Sen historia on huonosti tunnettu, sillä puolueen historiankirjoitushankkeet laahustavat vielä viime vuosisadan alkupuolella.”
Vuoden 1983 hallitusratkaisusta:
”Kepu oli aluksi ilmoittanut, että se halusi tutkia Kokoomusvaihtoehdon ”mahdollisimman tarkkaan”. Oli tärkeää osoittaa kansalaisille, että Kokoomusta ei syrjitty. Kuitenkaan eduskuntaryhmäkään ei halunnut tosissaan hallitusyhteistyöhön Kokoomuksen kanssa, minkä pj. Matti Ruokola ilmaisi näin: ”Kokoomuksen mukaan ottamista jatkossa meidän on turha jankuttaa”. Edustaja Heimo Linna säesti: ”Yhdyn puheenjohtajaan. Koivisto ei tärvele Paasikiven-Kekkosen perintöä”.
Väyrynen kepun ydinarvoista v. 1983:
”Me olemme maatalousyhteiskunnan puolue ja meille siirtyminen tähän keskittyneesen kovaan teknologiaan perustuvaan teolliseen yhteiskuntaan on ollut jatkuvasti kielteistä kehitystä. Me olemme koko ajan kokeneet menetyksiä omien ihanteidemme kannalta. Nyt minä näen, että tämä teknologinen muutos kääntää tavallaan pyörää ja monissa asioissa tulee mahdollisuus palata lähemmäksi maaseutuyhteiskunnan miellyttävämpiä olosuhteita.”
”Toinen ulottuvuus, joka erotti Kokoomusta ja kepua, olivat painotukset. Kun Kokoomus yritti saada teknologiateemalla yhteyksiä länteen, kepu näki siinä mahdollisuuden pysytellä juurillaan maaseudulla, eikä liittänyt sitä Suomen lähentymiseen länteen.”
Vuoden 1988 presidenttipelistä:
”Väyrysen mahdollisuuksia kulutti hänen julkinen kuvansa, joka alkoi ärsyttää monia kansalaisia. Vastustus nousi, ja se heikensi hänen haaveitaan nousta joskus maan presidentiksi. Lisäksi hänen yhteistyösuhteensa hallituksissa muodostuivat vaikeiksi, jopa niin että pääministeri Sorsa tuskaili 1980-luvulla Johannes Virolaiselle Väyrysen vaikeutta. Sorsa muisteli heidän hallituksiaan 1970-luvuilla:
- Oli silloinkin vaikeita asioita, mutta ei milloinkaan sellaista riitaa kuin nyt Väyrysen aikana.”
Vuoden 1988 kunnallisvaalituloksesta:
”Kepuoppositio menestyi myös hyvin ja sai 21,2% äänistä, mikä merkitsi jo toista nousevaa vaalitulosta. Kun Skdl jatkoi taantumistaan ja äärivasemmiston Deva jäi auttamatta vaatimattomaksi 2,5%:n puolueksi, maan porvarillisuus yhä vahvistui. Sosialistit saivat vain 38,2%. Silti sosiaalidemokraattien ote vahvistui maassa. Kepuoppositio piti Kokoomusta päävastustajanan, mikä vahvisti Sdp:n asemaa puolueena, joka oli noussut kepun sijaan hallituskumppanit valitsevana puolueena. Tätä Paavo Väyrynen oli pelännyt jo vuosia huolimatta Kokoomuksen linjanvedoista porvarillisen yhteistyön puolesta.”
Euroopan neuvostoon liittymisestä Väyrynen v. 1987:
”Euroopan neuvostoa lähestyttäessä on otettava varovainen linja.” ja perusteli sitä sillä, että ”nykymuodossa” sosialistiset maat eivät voi liittyä siihen. Väyrysen kanta oli käytännössä sama, jolla Suomi oli perustellut jo 40 vuotta poissaoloaan. Hän asiallisesti ottaen rinnasti Suomen sosialistisiin maihin. Syy oli siis Neuvostoliitto. Väyrynen ei edelleenkään kyennyt itsenäiseen toimintaan.”
”- - -Levisi käsitys, että kepun Paavo Väyrynen haluaisi Suomen valtuuskunnan pj:n paikan, mikä vaikeutti heti prosessia. Kepu ei kuitenkaan ollut osoittanut merkittävää kiinnostusta asiaa kohtaan, mikä näkyi monessa asiassa; eduskuntaryhmä ei edes keskustellut aiheesta ennen kuin se oli käytännössä selvä. Väyrynen oli aiemmin varoittanut Euroopan neuvostosta, mutta yht’äkkiä halusi sinne näkyvässä asemassa.”
”Suomen Pankin johtaja Esko Ollila (kepu) puolestaan puolusti 30.3.1989 revalvaatiota ja sanoi, että ”maahan tulvi valuuttaa ennen revalvaatiota”. Sillä tähdättiin inflaation taltuttamiseen.”- - -
”Poliittinen kehitys (EU-) neuvottelujen aikaan
- - - Kaikkien suurten tapahtumien keskellä elettiin syvää murrosaikaa. Puolen miljoonan työttömän tilanne kosketti lähes jokaista suomalaista. Murrosaika heijastui monella lailla politiikkaan. Hermot olivat kireällä vähän kaikkialla. Talous nousi poliittisena tekijänä yhä edellen ja alkoi syödä muita arvoja. Leikkaukset panivat monet sektorit ahtaalle, mutta siinä piili samalla mahdollisuus: talous kuoriutui tietoyhteiskunnan teknologiavoittoiseksi talousrakenteeksi, jossa alkoi nousta uusi elementti: huipputeknologian osuus Suomen viennistä nousi voimakkaasti näinä vuosina. Puheet ja panostukset alaan alkoivat kantaa hyvää hedelmää. Noin kymmenessä vuodessa vuosikymmenen loppuun mennessä huipputeknologian osuus Suomen viennistä nousi noin viidestä aina kahteenkymmeneen prosenttiin. Tämän merkitys oli suuri Suomen selviytymiselle lamasta varsin nopeassa tahdissa lainkaan väheksymättä perusteollisuutta metsä- ja metallialoilla sekä palvelualoilla.”
30.09.2004 Puolustusministeri Seppo Kääriäinen, puhe Ylä-Savon kihlakunnanviraston uudisrakennuksen vihkiäistilaisuus, Iisalmi
Pitkän valmistelun, huolellisen suunnittelun, laajan vaikuttajakaartin aktiivisen toiminnan ja saumattoman yläsavolaisen yhteistyön saattelemana sisäasiainministeriö teki lokakuussa 2001 periaate- ja rahoituspäätöksen, joka lopullisesti mahdollisti Ylä-Savon kihlakunnanviraston uuden toimitalon rakentamisen Iisalmeen. Tulos on vaikuttava. Virranpuistossa sijaitseva arvokas kiinteistö on Iisalmen kaupunkikuvassa näkyvällä ja keskeisellä paikalla. Toimitilat ovat aivan Iisalmen ydinkeskustan läheisyydessä, hyvien liikenneyhteyksien varrella. Puitteet oikeushallinnon palvelujen hoidolle ovat erinomaiset ja vieläpä kauniissa ympäristössä.
Keskeisintä on, että asiakkaat saavat asiansa hoidetuiksi vaivattomasti, luotettavasti ja nopeasti.
Uusien toimitilojen suunnittelun johtavana ajatuksena on alusta lähtien ollut se, että kaikki kihlakunnanviraston toiminnot sijoittuvat saman katon alle. Tiloihin sijoittuvat kihlakunnanviraston kaikki neljä osastoa: ulosotto-osasto, syyttäjäosasto, maistraatti, poliisilaitos ja kihlakunnanviraston yhteinen henkilöstö sekä liikkuva poliisi. Talo tulee olemaan yli 150 henkilön työpaikka. Kaikkien kihlakunnanviraston toimintojen kokoaminen yhteen tuo synenergiaetuja poliisin, ulosoton, syyttäjän ja maistraatin välille kihlakuntauudistuksen yhteistyönäkökohtien edellyttämällä tavalla.
Uuden toimitilan suunnittelussa ja toteutuksessa on otettu huomioon nykyaikaiselle virastolle asetettavat toiminnalliset vaatimukset. Talon varustelu vastaa kaikkia nykyajan teknisiä ja laadullisia, myös turvallisuuden edellyttämiä vaatimuksia.
Kihlakunnanvirasto eli Iisalmen mallin mukainen yhtenäisvirastojärjestelmä on kansanläheinen, palvelut lähellä ihmistä säilyttävä hallintomalli ja selkeä vaihtoehto valtakunnallisille ?putkiorganisaatioille?.
Mittavan rakennushankkeen toteuttaminen on nähtävä valtiovallan kannanottona siitä, että kihlakuntahallintopalvelut säilyvät Ylä-Savossa myös tulevaisuudessa.
Oikeusturvan saatavuudessa ei saa olla alueellista eriarvoisuutta. Vanhasen hallituksen tavoitteena on, että oikeusturvaa saadaan koko maassa nykyistä joutuisammin, tasapuolisemmin ja kohtuullisin kustannuksin. Tässä tarkoituksessa myös kehitetään oikeushallinnon viranomaisten henkilöstö- ja organisaatiorakenteita siten, että voimavarat voidaan kohdentaa todellisten oikeussuojatarpeiden mukaan.
Turvallisuus on ajan sana. Sitähän ihmiset elämäänsä kaipaavat.
Siitä on kysymys myös hallituksen turvallisuus- ja puolustuspoliittisesta selonteosta, joka on eduskunnan myllyssä. Itsenäisellä maalla, joka on melko vast?ikään joutunut taistelemaan olemassaolostaan ja vapaudestaan, täytyy olla uskottava puolustus ja suorituskykyiset puolustusvoimat, joiden toiminnan koko kansa hyväksyy. Puolustusvoimat eivät olemassa ole vain historian takia eivätkä ne ole itsetarkoitus. Emme voi heittäytyä tässä epävarmuuden ja nopeiden muutosten maailmassa sellaisen toiveajattelun varaan että ulkoisia uhkia ei enää milloinkaan olisi eikä tulisi. On muistettava, että alasajettuja puolustusvoimia ei hetkessä nosteta ylös. Suomi järjestää oman kansallisen puolustuksen tehokkaasti, halvalla ja omalla tavallaan pitkälti yleisen asevelvollisuuden ansioista. Kunnolliset puolustusvoimat onkin nähtävä kansalaisen näkökulmasta henkivakuutuksena.
Ulkoisen turvallisuuden hinnalla yhtä tärkeää on yhteiskunnan sisäinen turvallisuus, kansalaisen turvallisuus.
Suomessa ei ole ollut tähän mennessä sisäisen turvallisuuden useampivuotista kehittämissuunnitelmaa, jolla olisi myös ylimmän poliittisen johdon tuki. Nyt tilanne korjaantuu. Pääministeri Vanhasen hallituksen ohjelmassa päätettiin käynnistää sisäisen turvallisuuden ohjelman valmistelu. Sisäasiainministeriön johdolla valmisteltu laaja poikkihallinnollinen ohjelma onkin nyt valmis. Hallituksen torstaina 23.9. hyväksymässä ohjelmassa linjataan sisäisen turvallisuuden tason tavoitteet, toimenpiteet ja tarvittavat voimavarat.
Sisäisen turvallisuuden tavoite vuoteen 2015 mennessä asetetaan kunnianhimoisesti: Suomi on Euroopan turvallisin maa. Turvallisuuden takeena on hyvin toimiva julkinen sektori, jonka toiminta painottuu ennalta estävään työhön. Viranomaisyhteistyöllä sekä sidosryhmien ja yksityisen sektorin kanssa kumppanuuksia solmimalla varmistetaan laadukkaat, ihmisten turvallisuusodotuksia vastaavat sisäistä turvallisuutta lisäävät palvelut.
Sisäinen turvallisuus lähtee sosiaalisesta turvallisuudesta. Sosiaalisella turvallisuudella tarkoitetaan niitä työttömyyttä ja syrjäytymistä ehkäiseviä sekä elinolosuhteita kohentavia toimia, joilla on mahdollista vähentää ajautumista rikollisuuteen ja rikoskierteeseen.
Syrjäytymiseen liittyvä rikollisuus syntyy monen tekijän yhteisvaikutuksesta. Lapsuuden ongelmat, koulukäyntivaikeudet, kehno asema työmarkkinoilla, työttömyys, toimeentulovaikeudet, päihdeongelmat, heikko sosiaalinen kiinnittyminen ja sairaudet ovat keskeisiä tekijöitä ongelmien vyyhdessä.
Poliisin, syyttäjän, tuomioistuinten ja seuraamusjärjestelmän toimilla ei yksin voida vaikuttaa rikollisuuteen ja sen syihin. Tärkeää on ehkäistä syrjäytymistä ja päihteiden käytöstä aiheutuvia ongelmia poikkihallinnollisesti, viranomaisten välisellä tiiviillä yhteistyöllä, puuttumalla ongelmien juureen. Näin voidaan kohdentaa auttavia toimenpiteitä erityisesti lapsuuteen, nuoruuteen ja perheisiin, jotta rikollisuuteen ajautuminen voidaan ehkäistä ja vielä alussa oleva rikoskierre katkaista.
Kansalaisten luottamus sisäisen turvallisuuden ylläpidosta vastaaviin viranomaistahoihin kuten poliisi- ja oikeusviranomaisiin on korkea. Tehtävät on kyetty hoitamaan luottamusta herättävällä tavalla. Viranomaisten välinen yhteistyö ei ole vaihtoehto vaan välttämättömyys. Yhteistyöllä voidaan turvata palvelut maan kaikissa osissa. Maan sisäinen muuttoliike ja väestörakenteen yleinen muutos, väestön eläköityminen aiheuttaa lähivuosina suuria haasteita hyvän turvallisuustilanteen ja turvallisuusviranomaisten palvelukyvyn säilymiselle koko maassa. Yhteistyö on tässä voimavara ja mahdollisuus. Käytännön toimenpiteiden lisäksi hyvä yhteistyö edellyttää kunkin viranomaistahon myötämielistä suhtautumista ja aitoa uskoa viranomaisyhteistyön tarpeellisuuden. Erityisesti johdon tulee sitouttaa henkilöstö kaikilla tasoilla viranomaisyhteistyöhön ja muokata asenneilmapiiriä niin että laaja vastuu sisäisen turvallisuuden kehittämisestä toteutuu myös käytännössä.
Mitä oikeudenmukaisempi ja ehyempi yhteiskunta on , sitä turvallisempi se on kansalaisen arkielämän näkökulmasta.
Parhaimmat kiitokset kaikille niille, jotka ovat ammattitaidollaan ja panoksellaan edesauttaneet hankkeen onnistumista. Menestystä talon toiminnalle. Voimia talon kaikille työntekijöille tärkeässä työssämme. Pidetään kotiseutumme Savo yhteistyön voimin turvallisena ja viihtyisänä asua ja elää.