Olen noin kymmenen vuoden ajan ajatellut, että minussa on jotain "vikaa". Olen tullut lopulta siihen päätökseen monista syistä, että minulla voisi olla kaksisuuntainen mielialahäiriö.
Mietinkin, että pitäisikö hakea apua vai yrittää selviytyä. Opiskelen aineen opettajaksi, joten jos minulla kyseinen sairaus todettaisiin, niin vaikuttaisiko se työnsaantiini?
Tällä hetkellä koen eläväni melko normaalia vaihetta, mutta esim. toukokuun lopulla ostin parissa viikossa asunnon, jota en oikeastaan olisi halunnut. En edes käynyt katsomassa kuin yhtä muuta asuntoa. Onneksi pankista ei saa ihan liikaa lainaa, sillä nyt olisin ongelmissa... Toisaalta odotan noita mania vaiheita, kun ne tuntuvat tavallaan huumeilta, mutta vähän pelottaa, että mitä sitä taas itselleen hankkii. Nyt alan ymmärtää, että jos minulla on tuo sairaus, niin kymmenet jos ei sadat vääränkokoiset vaatteet, turhat kodinkoneet ja muut sälät kuten abtronic (joka maksoi 800 mk) ovat maniavaiheideni ostoksia. Pelottaa myös maanis vaiheet, jolloin tuntuu kuin maailma loppuu juuri nyt.
Jotenkin olen kuitenkin aina selvinnyt, joten kannattaako sitä apua hakea, jos siitä on vain haittaa esim. työnhaussa. Ja mitään lääkitystä en välttämättä halua, kun on sellainen kuva että niistä lihoo. Joten kannattaako koko psykologilla käynti jättää väliin. Ja mitä minä siellä yleensäkään puhun? Tai mitä jos minut diagnosoidaan väärin, kun minusta jo tuntuu, että minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö, niin mitä jos ei olekaan ja se vain sitten diagnosoidaan kuitenkin?
Mietinkin, että pitäisikö hakea apua vai yrittää selviytyä. Opiskelen aineen opettajaksi, joten jos minulla kyseinen sairaus todettaisiin, niin vaikuttaisiko se työnsaantiini?
Tällä hetkellä koen eläväni melko normaalia vaihetta, mutta esim. toukokuun lopulla ostin parissa viikossa asunnon, jota en oikeastaan olisi halunnut. En edes käynyt katsomassa kuin yhtä muuta asuntoa. Onneksi pankista ei saa ihan liikaa lainaa, sillä nyt olisin ongelmissa... Toisaalta odotan noita mania vaiheita, kun ne tuntuvat tavallaan huumeilta, mutta vähän pelottaa, että mitä sitä taas itselleen hankkii. Nyt alan ymmärtää, että jos minulla on tuo sairaus, niin kymmenet jos ei sadat vääränkokoiset vaatteet, turhat kodinkoneet ja muut sälät kuten abtronic (joka maksoi 800 mk) ovat maniavaiheideni ostoksia. Pelottaa myös maanis vaiheet, jolloin tuntuu kuin maailma loppuu juuri nyt.
Jotenkin olen kuitenkin aina selvinnyt, joten kannattaako sitä apua hakea, jos siitä on vain haittaa esim. työnhaussa. Ja mitään lääkitystä en välttämättä halua, kun on sellainen kuva että niistä lihoo. Joten kannattaako koko psykologilla käynti jättää väliin. Ja mitä minä siellä yleensäkään puhun? Tai mitä jos minut diagnosoidaan väärin, kun minusta jo tuntuu, että minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö, niin mitä jos ei olekaan ja se vain sitten diagnosoidaan kuitenkin?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Tuskinpa sinulla ainakaan kovin vakava kaksisuuntainen mielialahäiriö on, koska sinua ei ole TOIMITETTU hoitoon niin kuin yleensä maniavaiheessa tuppaa käymään, mutta tauti voi olla monimuotoinen ja toisaalta joku kerta voi pamahtaa niin paha mania, että makaat viikon remmeissä psykiatrisella osastolla. ehdottomasti kannattaa varata aika lääkärille ja tutkituttaa asia ja hoitaa kuntoon. Kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön on tehokkaita lääkkeitä, joilla on vähän sivuvaikutuksia. En usko, että kaksisuuntainen mielialahäiriö estää sinua toimimasta opettajana. Olen työssäni tavannut hyvin monien eri ammattien edustajia, jotka kärsivät kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. On ollut mm. opettajiakin.
Ehdottomasti siis kannattaa hakeutua hoidon piirin, jotta tarvittavat tutkimukset saataisiin tehtyä ja mahdollinen lääkitys aloitettua. Maniavaiheessa voit sen lisäksi, että sotket omat raha-asiasi myös munata itsesi toisten edessä lopullisesti ja silloin varmasti tulee eteesi myös kysymys siitä, voitko maineesi vuoksi toimia opettajana.
Tsemppiä!
Varmaan yliopiston terveyshuollon kautta voisi jonkun ajan varata, mutta mihin. Ja mitä mä siellä sanon? Tai tuntuu kuitenkin jotenkin nololta. Ja yleensä kun mä alan puhua "vakavasti" noista asioista, niin alan aina itkemään, enkä saa sanottua mitään. Tuntuis tyhmältä mennä jonkun luokse ja sit vaan itkeä niin että se ei sais mitään selvää.
Ja jotenkin mietityttää että miten muhun suhtaudutaan yleensäkin. Siks en oo koskaan mennyt. Muutaman kerran äiti on yrittänyt pakottaa. Sanoi, että jos en mee niin en voi asua kotona. Sanoin sille ettei ajan varaus onnistunut ja pian muutin kotoa pois.
Jos menee tapaamaan jotakin, niin pitääkö siellä itse kertoa asiansa, että miksi on tullut vai kyselläänkö siellä jotain? Kun en siis oikein loppuen lopuksi tiedä että mitä kertoisin...
Se alkukynnys on aina vaikea ylittää. Mutta kyllä se asia siitä kun vain pääset alkuun. Ehkä on ihan tervettäkin vähän pirahtaa itkuun, sehän on vain etenemistä hoidon kannalta. Ei silloin pidä miettiä nolaako itsensä vai ei.
Hoitohenkilökuntahan joutuu jatkuvasti muutenkin kohtaamaan ihmisten purkauksia. Rohkeasti varaat ajan jollekkin henkilölle joka osaa auttaa tai toimittaa sinut oikealle auttajalle. Ei se ole niin vaikeaa.
Ja tietääkseni ihminen saa pitää sairautensa aivan omana tietonaan, niin ettei se tieto työnantajan korviin kantaudu ellet itse päätä sen suhteen avautua.
Hei! Toivottavasti voisin auttaa. Hakeudu lääkäriin välittömästi. Mieheni sairastui kesän alussa ko. tautiin. Olimme todella pulassa ennen kuin saimme hänet oikeaan hoitoon. Nyt hänellä on lääkitys ja mielestäni hyvät lääkkeet. Hänen ystävänsä ovat edelleen ystäviä eikä kukaan ole häntä leimannut. Apua kannattaa aina hakea! Kyllä meidänkin raha-asiat meni sekaisin mutta päätin että jotenkin niistäkin selvitään! Voimia sinulle!
Olen hieman vastaavassa tilanteessa kanssasi. täytin vastikään 30 ja myönsin viimein kärsiväni tästä "vaivasta". Ihana, pitkäikäinen ja -mielinen avomieheni on vihjaillut ja ohjaillut minua asiassa jo pitkän aikaa. Olen aina vain nauranut hänen puheilleen.
En ole siis käynyt lääkärissä asian tiimoilta. Olen ollut hyvinkin hypomaaninen, mutta psykoottiseen tilaan en ole koskaan mennyt. Virheitä olen tehnyt suuressa voimantunnossani.
Masennusvaihe on kerran kestänyt yli kuukauden. Kolme viikkoa makasin sängyssä kykenemättä suurin piirtein mihinkään. Olen ammatiltani pienyrittäjä, joten hommat vaan seisoi, lähipiirini auttoi, mutteivät tajunneet raahata hoitoon. Tästäkin sitten noustiin kuitenkin ilman ammattiapua.
Minun piti tavallaan parantua ennenkuin pystyin tämän sairauteni myöntämään. Vuoden olen syönyt muista syistä omega3 rasvahappotuotetta. En tiennyt sen vaikuttavan myös mielenterveyteen. Se on tehnyt minusta tasapainoisemman. Tietämättäni taisin siis hiljaa lääkitä itseäni.
Enää ei mennä yhtä ylös eikä yhtä alas, kuin ennen. Omalla tavallaan on ikävä minullakin noita huipputuntemuksia, ja suurta suorituskykyä, joita pidin ominpana itseäni.
En tiedä voiko kalaöljytuotteet auttaa muita/sinuakin, mutta et menetä mitään jos kokeilet. Mutta kokeile useita kuukausia ennen kuin luovutat. Luulen myös että jos "tauti on ankara" voi se vaatia vahvempia droppejakin.
Enkä tiedä tulevaisuudesta; pelkään että omakin nykyinen saavutettu tasapainoni voi järkkyä kohtaamastani stressistä tai tragediasta, joita en tietenkään toivo.
Kuten en sinullekaan. Voimia vaan jaksamiseen ja opiskeluun, mene lääkäriin jos olet uupunut "hissielämään".
Suosittelen että haet apua. YTHS:llä on pitkät jonot ja ruuhkaa. Jos vain rahat antavat myöten, käy ihmeessä yksityisellä psykiatrilla, niin saat nopeammin avun.
Oma lapseni odotti pitkät ajat ongelmiensa kanssa apua YTHS:n kautta, mutta olen ymmärtänyt, että siellä on kapasiteettia vain todellisten akuuttitilanteiden auttamiseen, siksi kaavin kukkaron pohjan ja sanoin lapselleni, että maksoi mitä maksoi, se tulee korkojen kanssa takaisin, kun elämä helpottuu.
Sinun ei tarvitse miettiä, mitä sanot. Ammatti-ihminen osaa kysellä. Kerrot että itket kun puhut asiasta. Se kertoo kuinka kipeästä ongelmasta on kyse.
Toivottavasti välit äitisi kanssa eivät menneet poismuuton yhteydessä. Omat vanhemmat ovat kuitenkin ne tärkein tukipylväs. Kerro äidillesi, että olet menossa lääkäriin.
Ammattisi kannalta on vain hyödyksi, että sinulla on kontakti psykiatriin tai myöhemmin ehkä psykologiin. Jokainen tietää kuinka raskas opettajan työ voi pahimmillaan olla. Oma hoitosi ei tule mitään kautta työnantajan tietoon, ellet itse sitä kerro. Mutta jos et hae apua, se tosiaan voi tulla ikävällä tavalla, kun tilanne riistäytyy käsistä.
Toivotan onnea ja kaikkea hyvää opinnoillesi.