Moikka!
Oon 2-tyypin bipo ja/tai epävakaa pers.häiriöinen (diagnoosissa lukee vielä perässä susp., meinaa kait et on vasta epäilyn tasolla, mut moni piirre mussa sopii noihin) 27-v. nainen. Jouduin alkuvuodesta sairaalaan psyk.avo-osastolle tarkkailtavaksi pariksi viikoksi (diagnoosina oli keskivaikea masennus, piti täyttää jokin kysely ja mennä psyk.hoitajan ja psyk.lääkärin haastateltavaksi), kun olin jo siinä pisteessä, että meinasin päättää elämäni siihen. Se oli vasta suunnitelmana, mutta mikäli se jokin pieni ääni ei olisi minulle sanonut, että hae nyt hyvä ihminen apua, älä vielä luovuta, olisin jo kuollut todennäköisesti viinaan ja pillereihin. :(
Nyt olen sairaslomalla ainakin tämän kuun loppuun (käyny ainakin joka toinen viikko psykologin/psyk.sairaanhoitajan juttusilla) ja pian selviää psykiatrin vastaanotolla, olenko edes tarpeeksi kunnossa palatakseni arkeen, lähinnä siis taloushallinnon tradenomin opintoihini. Opari on kesken ja harjoittelu 5 kk kokonaan suorittamatta (lähiop.kurssit on kaikki suoritettu), yritin vuosi-puoli vuotta aikaisemmin ennen sairaalaan joutumista vaikka kuinka hakea harjoittelupaikkaa mut tuli vaan ei-oota kymmenistä soitoista ja hakemuksista huolimatta vaikka kuinka tein huolellisesti ja siististi ja yksilöllisesti hakemukset ja cv:n, en päässyt edes haastatteluun. Tämä oli osatekijänä pahan masennusjakson laukeamisessa.
Elämäni on ollut myrskyisää lyhyiden miessuhteiden kanssa (yksi exä oli totaalinen narsisti ja vaikka siskonikin varoitti hänestä että tietyt merkit nyt kertoo et tyyppi on pahasta mulle, niin en kuunnellu ja poltin näppini hommassa), lapsuutta varjosti isän alkoholismi ja aggressiivinen käytös kännissä, ja äiti ei koskaan ollessani lapsi ees ottanu mua ruoanlaittoon avuksi tms. kun en muka osannut mitään (opin laittaan ruokaa jo aikuisen isosiskon luona) ja koulusta piti saada huippuarvosanoja aina ja alle 9:eistä tuli kyllä painavaa sanomista. Monesti hän nimitti mua läskiksikin muka leikillään, mutta se satutti minua, en ehkä ollut mikään hoikka urheilijatyttö, mutta olin korkeintaan kilon pari ylipainoinen pahimmillaan nuorena. On hän ollu ajoittain rakastava äiti, mutta tuli monesti semmonen fiilis myös, että mitään en osaa tehdä oikein.
Minulla on nykyisin ihana avopuoliso, todella mukava mies, jonka tapasin runsaan kk:n jälkeen sairaalasta päästyäni ja muutin hänen kanssaan yhteen lähes 2 kk sitten. Yhteiselo on ollut sujuvaa ja vaikka olen välillä järkyttävän hankala ja myrskyisä, avomieheni rakastaa minua ja sanoo, että parhaimmillani olen aivan ihana, rakastava ja suloinen nainen. :') Hän tiesi jo seurustelun alkuvaiheessa mielenterveysongelmani, mutta se ei häntä pelottanut pois, päinvastoin, hän haluaa olla tukenani, vaikka olisinkin sairas. Olen joka päivä kiitollinen siitä, että hän on elämässäni.
Minulla on kesken jääneitä opintoja kolmelta alalta aina 8 vuoden takaa ja vasta muutama vuosi sitten sain suoritettua merkonomitutkinnon, minkä jälkeen jatkoin taloushallinnon ko:hon amkiin kiinnostuttuani merkkariopinnoissa kirjanpidosta. Alamäki alkoi kuitenkin pikku hiljaa v. 2013 alkupuolella päättyen aina totaaliseen henkiseen romahdukseen tämän vuoden alussa (ihmissuhdeongelmat, raskaat loppukurssit, harjoittelupaikan puute ym. oli yhdessä se korsi, joka katkaisi viimein kamelin selän).
Jouduin tammikuussa sairaalaan, jossa sain SNRI-lääkettä ja mietoa neuroleptiä unilääkkeeksi ja se SNRI-lääke teki minut lopulta ihan ihme duracell-pupuksi joka kohelsi ja heilui hulluna saamatta kuitenkaan pahemmin mitään aikaiseksi. Päästyäni sairaalasta ja käytyäni silloisen kotipaikkakuntani psyk.poliklinikalla alettiin epäillä oireilujen, "rasti ruutuun" -testien ja keskustelujen perusteella kakkostyypin bipoa ja/tai epävakaata persoonallisuushäiriötä. Molemmissa noissa on kyllä muhun niin paljon sopivia piirteitä ja faijakin on tod.näk. bipo (ollut hoidossa 10 v aikaisemmin samassa paikassa mut en koskaan kehdannu kysyä diagnoosiaan, hänessä on tosin ollut paljon niitä piirteitä). :(
SNRI-lääkkeen loputtua olin lamotrigiinillä varmaan pari kk ja melatoniinilla sain yöt nukuttua suht hyvin. Ensin mainittu tasasi mielialoja ja olin tasapainoinen (ja muuten ei tullut ikäviä fyysisiä oireita), mutta ajatukset oli ihan jähmeät (oparihommista ei tullu oikein mitään) ja sain ihme muistihäiriöitä. Menetin uskoni lääketieteeseen, lopetin lamotrigiinin (lääkäri sanoi, että se on sinusta kiinni mutta hän suosittelisi jatkamaan lääkitystä) ja aattelin pärjätä liikunnan ja hyvän ravinnon yhdistelmällä. No eipä oo auttanu.
Oon 2-tyypin bipo ja/tai epävakaa pers.häiriöinen (diagnoosissa lukee vielä perässä susp., meinaa kait et on vasta epäilyn tasolla, mut moni piirre mussa sopii noihin) 27-v. nainen. Jouduin alkuvuodesta sairaalaan psyk.avo-osastolle tarkkailtavaksi pariksi viikoksi (diagnoosina oli keskivaikea masennus, piti täyttää jokin kysely ja mennä psyk.hoitajan ja psyk.lääkärin haastateltavaksi), kun olin jo siinä pisteessä, että meinasin päättää elämäni siihen. Se oli vasta suunnitelmana, mutta mikäli se jokin pieni ääni ei olisi minulle sanonut, että hae nyt hyvä ihminen apua, älä vielä luovuta, olisin jo kuollut todennäköisesti viinaan ja pillereihin. :(
Nyt olen sairaslomalla ainakin tämän kuun loppuun (käyny ainakin joka toinen viikko psykologin/psyk.sairaanhoitajan juttusilla) ja pian selviää psykiatrin vastaanotolla, olenko edes tarpeeksi kunnossa palatakseni arkeen, lähinnä siis taloushallinnon tradenomin opintoihini. Opari on kesken ja harjoittelu 5 kk kokonaan suorittamatta (lähiop.kurssit on kaikki suoritettu), yritin vuosi-puoli vuotta aikaisemmin ennen sairaalaan joutumista vaikka kuinka hakea harjoittelupaikkaa mut tuli vaan ei-oota kymmenistä soitoista ja hakemuksista huolimatta vaikka kuinka tein huolellisesti ja siististi ja yksilöllisesti hakemukset ja cv:n, en päässyt edes haastatteluun. Tämä oli osatekijänä pahan masennusjakson laukeamisessa.
Elämäni on ollut myrskyisää lyhyiden miessuhteiden kanssa (yksi exä oli totaalinen narsisti ja vaikka siskonikin varoitti hänestä että tietyt merkit nyt kertoo et tyyppi on pahasta mulle, niin en kuunnellu ja poltin näppini hommassa), lapsuutta varjosti isän alkoholismi ja aggressiivinen käytös kännissä, ja äiti ei koskaan ollessani lapsi ees ottanu mua ruoanlaittoon avuksi tms. kun en muka osannut mitään (opin laittaan ruokaa jo aikuisen isosiskon luona) ja koulusta piti saada huippuarvosanoja aina ja alle 9:eistä tuli kyllä painavaa sanomista. Monesti hän nimitti mua läskiksikin muka leikillään, mutta se satutti minua, en ehkä ollut mikään hoikka urheilijatyttö, mutta olin korkeintaan kilon pari ylipainoinen pahimmillaan nuorena. On hän ollu ajoittain rakastava äiti, mutta tuli monesti semmonen fiilis myös, että mitään en osaa tehdä oikein.
Minulla on nykyisin ihana avopuoliso, todella mukava mies, jonka tapasin runsaan kk:n jälkeen sairaalasta päästyäni ja muutin hänen kanssaan yhteen lähes 2 kk sitten. Yhteiselo on ollut sujuvaa ja vaikka olen välillä järkyttävän hankala ja myrskyisä, avomieheni rakastaa minua ja sanoo, että parhaimmillani olen aivan ihana, rakastava ja suloinen nainen. :') Hän tiesi jo seurustelun alkuvaiheessa mielenterveysongelmani, mutta se ei häntä pelottanut pois, päinvastoin, hän haluaa olla tukenani, vaikka olisinkin sairas. Olen joka päivä kiitollinen siitä, että hän on elämässäni.
Minulla on kesken jääneitä opintoja kolmelta alalta aina 8 vuoden takaa ja vasta muutama vuosi sitten sain suoritettua merkonomitutkinnon, minkä jälkeen jatkoin taloushallinnon ko:hon amkiin kiinnostuttuani merkkariopinnoissa kirjanpidosta. Alamäki alkoi kuitenkin pikku hiljaa v. 2013 alkupuolella päättyen aina totaaliseen henkiseen romahdukseen tämän vuoden alussa (ihmissuhdeongelmat, raskaat loppukurssit, harjoittelupaikan puute ym. oli yhdessä se korsi, joka katkaisi viimein kamelin selän).
Jouduin tammikuussa sairaalaan, jossa sain SNRI-lääkettä ja mietoa neuroleptiä unilääkkeeksi ja se SNRI-lääke teki minut lopulta ihan ihme duracell-pupuksi joka kohelsi ja heilui hulluna saamatta kuitenkaan pahemmin mitään aikaiseksi. Päästyäni sairaalasta ja käytyäni silloisen kotipaikkakuntani psyk.poliklinikalla alettiin epäillä oireilujen, "rasti ruutuun" -testien ja keskustelujen perusteella kakkostyypin bipoa ja/tai epävakaata persoonallisuushäiriötä. Molemmissa noissa on kyllä muhun niin paljon sopivia piirteitä ja faijakin on tod.näk. bipo (ollut hoidossa 10 v aikaisemmin samassa paikassa mut en koskaan kehdannu kysyä diagnoosiaan, hänessä on tosin ollut paljon niitä piirteitä). :(
SNRI-lääkkeen loputtua olin lamotrigiinillä varmaan pari kk ja melatoniinilla sain yöt nukuttua suht hyvin. Ensin mainittu tasasi mielialoja ja olin tasapainoinen (ja muuten ei tullut ikäviä fyysisiä oireita), mutta ajatukset oli ihan jähmeät (oparihommista ei tullu oikein mitään) ja sain ihme muistihäiriöitä. Menetin uskoni lääketieteeseen, lopetin lamotrigiinin (lääkäri sanoi, että se on sinusta kiinni mutta hän suosittelisi jatkamaan lääkitystä) ja aattelin pärjätä liikunnan ja hyvän ravinnon yhdistelmällä. No eipä oo auttanu.
Vastaukset 8
Vanhimmat
(jatkoa) Pelkkiä hypomaaniseksi miellettäviä jaksoja mulla kuitenkaan ei niin kauheesti oo kuin masentuneisuutta tai päiviä, jolloin käyn läpi koko tunteiden kirjon. Pari viikkoo sitten olin ihan rauhaton ja iski suursiivoushimo, vaikkei koti ollut ees niin likainen mut piti tehä jotain, välillä on myös ollu semmonen fiilis et vois vaan hillua läpi yön ja ei tee mieli nukkua yhtään. Välillä tunnen itseni pystyväksi ja hyväksi tyypiksi, joka pärjää missä vaan, mut se ei kestä kauaa, kun taas vaivun synkkyyteen ja epätoivoon ja en oo missään itteeni tyytyväinen. Nyt on alkamassa taas synkkä masennusjakso selvästi, tunnen sen itsestäni. Alkaa taas tuntuun niiltä hetkiltä ennen sairaalaan joutumista.
Oon tässä, vaikka oonki saikulla, yrittäny jatkaa pikkuhiljaa opintoja tekemällä itsenäisen osion oparista loppuun (kun siitä ei tuu pisteitä op-rekisteriin eli en siis tavallaan ole "töissä", mikä ei tietty oo suotavaa saikulla) ja kun toimeksiantajani on siinä oparissa hyvä ystävä, joka jaksaa kärsivällisesti odottaa tuotosta (hän on lähiaikoina, joko tän vuoden lopussa tai tod.näk. ensi vuoden alussa perustamassa firmaa ja tarvii LTS:n) ja sanoi, että kunhan teen sitä omaa vointia kuunnellen pikku hiljaa enkä ota paineita, niin hyvä on ja että hänellä ei tosiaan ole kiire. Myös ent.paikkakuntani lääkäri suhtautui suopeasti siihen, että voin tehdä itsenäistä koulutyötä voinnin mukaan saikullakin, mutta arkeen palaaminen olisi suoritettava varovasti.
Opari on edistynyt hyvin tahmeasti ja olen murehtinut sitä paljon parina viime kuukautena, vaikka ohjaajakin sanoi, että olen edistynyt ihan hyvin kesälomien aikaan ja kerkeän varmaan syksyllä esiintymään. Hermoilen kai niin paljon hyvästä arvosanasta, vaikkei sitä työelämässä tulla katsomaan mitään arvosanoja koulupapereista. Keskittymiskykyni on niin heikossa hapessa monesti ja monesti jään vain ahdistuneena tuijottamaan ruutua saamatta tekstiä aikaiseksi tai intoudun kotihommiin oparin sijasta. Olen silti tehnyt oparista kesän aikana yli puolet hitaasti edeten, vaikka ei olisi tarvinnut saikulla muuta kuin keskittyä itsensä hoitamiseen kuntoon arkea varten.
Tänään intouduin sitten pitkästä aikaa soittelemaan potentiaalisiin harjoittelupaikkoihin eli tilitoimistoihin, mutta yksi puhelu suisti minut ihan raiteiltaan, sieltä vastasi mitä ärtynein tilitoimiston tj-nainen, jolle yritin parhaani mukaan selittää, mistä on kyse (kuka olen, mistä soitan, minkä koulun opiskelija ja perusasiaa harjoittelusta, kuten kesto ja tavoitteet) mut kuului huutoa tyyliin "Ei kiinnosta nyt harjoittelun tavoitteet, kerro siitä kestosta ja ajankohdasta!!!", vaikka aloitettuani keskustelun asiasta selitin niistä parhaani mukaan mahdollisimman tiiviisti ja selkeästi tavoitteiden yhteydessä ja vielä mitä ystävällisimpään sävyyn. Lopussa sanoin, että voin lähettää hakemukseni ja cv:ni sekä tiedot harjoittelun tavoitteista ja käytännöistä sähköpostilla (halusin vain ensin tiedustella puhelimitse, onko heillä mahdollisuuksia ottaa harjoittelijaa, kun kyseessä ei ole mikään niin suuri firma) pahoitellen samalla sitä, että jos en antanut kyllin selkeää kuvaa harjoittelusta ja hän sitten tiukkaan äänensävyyn suostui tähän. Ei jäänyt kovin hyvä mieli tuosta keskustelusta tai firmasta sellaisena paikkana, jossa voisi työskennellä. Keskustelu oli hänen osaltaan niin töykeä, että purskahdin puhelun loputtua itkuun ja en pystynyt enää tekemään mitään tuottavaa ajallani. Muista paikoista, johon soittelin ennen tuota ikävää kohtaamista, tuli vain "ei kiitosta" tai ”laita hakemus ja cv sähköpostilla niin palataan asiaan”, mutta siellä sentään vastattiin asiallisesti.
(jatkoa) Minulla tuli yhtäkkiä suunnaton inho ja ahdistus kyseistä alaa kohtaan, vaikka olen aina pärjännyt hyvin tal.hall. opinnoissa, opintosuoritusote on täynnä vitosia ja nelosia taloushallinnon kursseista ja uskoin, että tämä voisi olla alani ja myös merkonomiopinnoissa muutama vuosi sitten kirjanpidon ope kehui että minusta voisi tulla kirjanpitäjä, olen niin sille alalle tehty hänen mielestään. Jaksamiseni on ihan lopussa. En tiedä mitä pitäisi tehdä, olisiko parasta vain lopettaa ton alan haaveilu. En enää usko, että sovin tässä mielentilassa niin paineita täynnä olevaan, kiireiseen ja tarkkaan alaan. En tiedä mitä sitten tekisin, en tiedä missä muussa olen hyvä. Olen suoraan sanottuna totaalisen hukassa! :(
Yksi vaihtoehto on lopettaa koulu (harmittaisi paljon kun enää olisi ollut harjoittelu ja opari suorittamatta), olla saikulla sen verta kun vielä tarvii ja käydä kiltisti lääkekokeilut läpi, ehkä jokin toisi helpotusta. Psykoterapiaa tulen tarvitsemaan jossain vaiheessa myös ja sitä on lämpimästi suositeltu. Sitten voisi kai mennä johonkin kuntouttavaan työtoimintaan (kun ei muuta vaihokkia ole) ja löytää sitä kautta sellaista työtä, joka sopisi minulle. Aivan sama palkkatason kanssa, kunhan on jotain, josta saa sen verran että pärjää ja jossa tunnen itseni hyväksi ja saan rutiinia elämääni. Tai ehkä päädyn loppuiäkseni työkyvyttömyyseläkkeelle, mutta toivon ettei niin kävisi. En halua olla taakka yhteiskunnalle. :( Jokin pieni ääni kuitenkin sanoo, että opinnot pitäisi suorittaa loppuun kun niitä ei enää niin paljoo olisi, mutta kirjanpidon erityiskursseistakin alkaa olla melkosesti aikaa ja sairastuminen on tuonut niin paljon kognitiivisia häiriöitä, että en tiedä, miten onnistun toipuvan haminankaupunkipääni kanssa sitten, jos ihmeen kaupalla pääsisin johonkin tilitoimistoon asti setvimään tositepinkkoja.
Tässä yksi päivä aloin miettimään, että jos olisi jokin eutanasiatoimisto (johon voisi kaltaiseni tuskaisesta päivästä toiseen väkisin rempova mennä sanomaan, että haluan kaikki huolet pois ja vaipua ikiuneen, koska en jaksa enää ja ymmärrän hyvin mihin olen ryhtymässä), niin hyvin suurella todennäköisyydellä menisin sellaiseen. Voimat alkaa olla pikkuhiljaa taas lopussa. Ei mulla muuta, kiitos sille joka jaksoi lukea, oli pakko purkaa sisintäni, ehkä saan edes hetken helpotuksen siitä. :(
Kuulostaa jotenkin tutulta. Itselläni ei ole biboa mutta keskivaikea masennus ja ahdistuneisuushäiriö diagnosoitu. Opintoni ovat samassa tilanteessa ja vielä samalta alalta. Ytritin myös viime talvena etsiä itselleni harjoittelupaikkaa mutta ei niin ei. (En päässyt kauppiksessakaan taloushallinnon tehtäviin vaan suoritin harjoittelut toimistosihteerin apulaisena.) Vaatimukset ovat niin kovia. Kesäksi jäin sitten kotiin makaamaan kun en mitään saanut.
Nyt on kesän aikana käyty läpi kaikki mahdolliset tunteiden ja ahdistusten kirjot. Olen myös ollut hyvä taloushallinnon opinnoissani. Niin kauppiksessa kuin nyt amkissa. Aikaisemmin olen keskeyttänyt muutamat opinnot kun ei ole kiinnostanut. Pidän kirjanpidosta mutta nyt olen alkanu miettimään onko musta tekemään sitä työelämässä. Kun harjoittelijaltakin vaaditaan jo vaikka mitä niin kuinka rankkaa se sitten on. Työ kun on niin tarkkaa ja aikataulutettua, virheitä ei saa tulla. Pitäisi olla varmaan henkisesti hyvässä kunnossa eikä tämmöinen synkkyyteen toistuvasti vaipuva vellihousu.
Olen myös harkinnut että jättäisin koulun mutta en voi. Aikaisemmin olen jo sählännyt koulujen kanssa ja lopettanut opintoja niin en enää kehtaa. Lisäksi amkiin pääsy aikoinaan oli niin hieno juttu josta iloitsin mutten enää tiedä oliko se sittenkin virhe.
Mutta jos menen lopettamaan, tiedän sen että tulen katumaan ja masennukseni tulee menemään vieläkin pahemmaksi. Kai tämä koulu on pakko handlata jotenkin läpi ja saada se todistus.
Kiitos kun kerrot omasta kokemuksestasi. Kuulostaa kyllä niin samankaltaiselta kuin omani. Mulla olis niin halua suorittaa toi loppuun mut toisaalta epäilen mun kykyä noihin hommiin näiden mt-ongelmien vuoksi. Pian olis lääkärin kanssa keskustelu et miten edetään. Tässä alkaa tietty oleen ikää aika runsaasti, että olisi tuokin luku elämästä hyvä saada päätökseen. Yhteenkään tilitoimistoon en enää halua pyrkiä vaikka yhdessä vaiheessa semmoset hommat kiinnosti, mut nyt kiinnostukseni on kuollut pääasiassa kylmäkiskoisen vastaanoton vuoksi. Aina on tullut semmonen fiilis että mitäs tänne soittelet meitä häiriten, aijuu harjotteluu no laita hakemukset spostiin niin palataan asiaan. Olen ilmaissut aina kiinnostukseni tulla juttelemaan itsestäni lisää työntekijänä henk.koht. toimipisteelle spostiviesteissäni. Hakemus on kohdistettu juuri ko.paikkaan. Silti ei mitään muuta tuu kuin geneerinen "Kiitos mutta valintamme ei kohdistunut nyt sinuun tällä kertaa" suht pienistäkin yrityksistä ja muutenkaan ei oo ees haastatteluun pyydetty. Olen kertonut CV:ssä tal.hall.ohjelmistokokemuksistani ja yhdestä koulun harjoitusyritysprojektista, jossa olin tal.hall.tehtävissä kirjanpitäjänä. Minulta löytyy kiinnostusta ja kykyjä, mutta ketään ei kiinnosta. CV:ni on siisti, kirjakielinen ja asiallinen olennaisine tietoineen, mutta ei onnaa. No eipä minuakaan enää tilitoimistot kiinnosta. Vaikuttaa ahdistavilta paikoilta, joissa en jaksaisi työskennellä sitä viittä kuukauttakaan.
Itse olen myös miettinyt että varmaan järkevintä on jättää nuo tilitoimiston hommat henkisesti vahvemmille ihmisille. Kentältä on tullut sen verran informaatiota ettei masentunut välttämättä jaksa. Liikaa töitä ja vastuuta yhdelle ihmiselle. Jossain toimistoissa on myös tämän takia huono työilmapiiri kun on niin kiire. Tämän takia ei niihin myöskään pääse harjoittelemaan kun kukaan ei kerkeä opastamaan.
No onhan noita muitakin, perintätoimistoja, vakuutusyhtiöitä, kaupungin talouspuoli, etuuskäsittely yms....
Jos niistä sitten jatkaisi tätä harojittelupaikan hakua.... kun vaan saisi ensin aikaiseksi
Juu oon kuullu paljon alasta tietäviltä että palkka on huono työn kiireisyyteen, määrään ja vaativuuteen nähden. Mieluummin sitten menisinkin kaupungille/kunnalle harjoittelemaan. Kattoo nyt sit mitä psykiatri sanoo, oonko työkykyinen...nyt ei kyllä tunnu yhtään siltä. On uupunut ja ryytynyt olo, mitään en saa aikaiseksi arkihommia.
Sain ohjeen psykiatrilta (puhelinajan yhteydessä) aloittaa uudestaan lääkityksen (lamotrigiini aamulla ja ketiapiini illalla) miedommista annoksista. Olin niin mahtavissa fiiliksissä kun menin lopettaan lääkkeet ja aattelin et selviän mut en todellakaan. Pelkkä liikunta ja hyvä ravinto ei riitä sellaiselle, jolla oikeesti heittää noi aivon kemialliset prosessit häränpyllyä.
Jo avopuolisoni tähden aion ottaa nyt vakavasti hoidon, hyväksyä sen et oon sairas (eli en selviä omin avuin liikunnalla tms.) ja syön kiltisti lääkkeeni, kun ei hänelläkään ole helppoa töissä (surkea ilmapiiri, esimiehet kohtelee alaisiaan kuin ne olis vain jotain turhia kiusankappaleita, firmassa on toistuvia lomautus- ja irtisanomisuhkia). Sit täällä on vielä vuoristoratainen ja mielialoiltaan suunnasta toiseen heittelehtivä höttöpää kotona oottelemassa häntä. Silti hän on niin rakastava ja tukee minua, vaikkei itselläkään ole helppoa. Siinä on kullanarvoinen ja ihana mies, joka minulla on ollut onni löytää elämääni.
Itse olen syönyt n.5 vuotta cibralexia jota en varmaan ikinä voi lopettaa. Kerran kokeilin ominpäin kun oli niin hyvä olo. Lopetin lääkkeen asteittain ja kun olin muutaman viikon ollut täysin ilman havahduin siihen että mieleni oli erittäin synkkä. Pakko siinä oli sitten taas jatkaa lääkitysta. Lisäksi mulla on univaikeuksia johon olen syönyt vaikka mitä, tällä hetkellä menee ketipinor. Olen kuitenkin huomannut ettei tuo cibralex auta kun tulee eteen tilanteita jotka laukaisevat ahdistuksen ja masennuksen. Joudun tämän takia välillä turvautumaan myös rauhoittaviin.
Pitäisi oppia hyväksymään se että on sairas. Sairauteni aiheuttaa sen etten pysty aina suoriutumaan kaikesta kuten muut. Miksen sitten kohtele itseäni sen mukaisesti vaan piiskaan itseäni ja voin entistä huonommin.
Cipralexistä ei oo kokemusta. Mulla aloitetaan taas Lamotrigin ja Ketipinor alkuannoksista 25 mg (molemmat). Ketipinor on kuiteski auttanu nukkuun ja hillinny ylikierroksilla käyviä ja ahdistuksen kuormittamia aivoja sänkyyn rojahtaessa. Voi sen avulla vaan keskittyy nukkuun eikä tarvi pyöriä rauhattomana pikkutunneille. Lamotrigin on taas nostanu mielialaa niin et jaksaa jotenki hoitaa hommat mut vielä on niin pieni annostus ja on vielä pitkä matka täyteen toimintakykyyn. Lopetin lääkkeet ku luulin selviäväni liikunnan avulla pelkästään ja syömällä hyvin, mut kuten pahimman depression vallassa kirjoittamastani tekstistä näkee, ei se auttanut pelkästään. Vaikka täällä on paljon noita "psykiatria on hömppää ja lääkkeitä ei tarvi" -tyyppejä niin uutisia vaan niillekin: ei kaikki vaan selviä ilman noita apukeinoja. Vielä on mieli vähän matala mut eiköhän se pikku hiljaa kohoa ja asetu johonkin kohtuulliseen välimaastoon, että pääsen kiinni normaaliin elämään kunnolla.