Aloin uhmaamaan "yhteisiä" sääntöjä

Niin minä sitten tein sen. Ostin sen suuren suuren television olohuoneeni nurkkaan. Olen sinkku, joten tässä ei tarvinut kysyä edes puolison mielipidettä, vaan päätös ruveta uhmaa näitä pikkumaisia sääntöjä oli puhtaasti mun henkilökohtainen päätös.

En pelkästään ostanut televisiota, laitatin myös pienen tatuoinnin toiseen käsivarteeni. Olen käynyt jo seuroissa tatuoinnin kera, mutta kukaan ei vielä ole hoksannut sitä. Kun syksy viilenee, tatuointi ei enää niin usein ole enää näkyvilläkään. Olen aikonut pitää iltakylän. Jos joku pahentuu televisiostani, siitä on hyvä ruveta keskustelemaan. Jos uskomme todella on niin heikko, ettei se yhtä televisiota kestä, niin se ei ole aitoa uskoa ollenkaan. Eihän Lutherkaan käskenyt mennä meitä luostareihin, ettemme näkis "pahaa" maailmaa. Emme voi liiaksi eristäytyä.

Seuraava askel, johon aion siirtyä, on hiusten sävyttäminen maltillisesti. Aion pikku hiljaa viedä eteen päin ja lopuksi laitatan korvakorut. Aion pysytellä siionin toiminnassa mukana niin pitkään, kuin se on suinkin mahdollista. Jos minulta ruvetaan eväämään työvuoroja, aion sittenkin käydä seuroissa. Haluan olla eräänlainen tienraivaaja. Tienraivaajilla on aina vaikeampaa, mutta kun tie on saatu kunnolla avatuksi, takana tulevilla on paljon helpompaa tulla perässä.

En ole ainut, joka on ollut eräänlainen tienraivaaja. Hattua nostan esimerkiksi meikäläiselle Mari Leppäselle. Uskovaiselle naispapille. On mahtavaa, että hän uskalsi vanhoillislestadiolaisena naisena ottaa vastaan papin tehtävät. Hän todella toimi niin, kuin omatunto sanoi, eikä niin, miten hänen tahdotaan yhteisön (SRK:N) taholta toimimaan. Todella monet vanhoillislestadiolaiset ovat hyväksyneet naispappeuden ja pitävät Mari Leppästä yhä uskovaisena, jota se todella onkin. Kaikki eivät uskalla sanoa sitä kuitenkaan ääneen, sillä tällaisista asioista useimmat haluavat vaieta. Ite aion olla avoimen naispappimyönteinen.
Meitä avoimesti naispappeutta puoltavia vanhoillislestadiolaisia on kasvava joukko. Toivomuksenamme on, että joskus tulisi se päivä, että Mari Leppänen ja muut uskovaiset naispapit olisivat tervetulleita saarnaamaan myös rauhanyhdistyksillä. Emme uhmaa yhteisiä sääntöjä siksi, että olisimme epäuskoisia, tai että haluaisimme SRK:n vallan romahtavan. Ei. Vaan että ilmapiiri muuttuisi vähitellen terveemmäksi. Sellaiseksi, jossa kaikkien on helppo hengittää, jopa uskovaisten homoseksuaalien.