ujoudesta..ystäviä?

Tervehdys kaikille,

Tässä on on taas, joka iltaiset pohdinnat menossa, ja tulin tällä kertaa tänne pohdiskelemaan kun kerta aihe sopii tänne ja täältä varmastikkin löytyy aiheen asiantuntijoita, ja asiaan...
Olen ujo. (ensimmäinen askel, ongelman tunnistaminen ja myöntäminen, joka tosin ei ole sama asia kuin sen "ääneen" sanominen)
Olen ollut maisemissa sellaiset 20-vuotta, jonka aikana on kaikenlaista sattunut ja tapahtunut. Syventykäämme aluksi pohtimaan... ja syyttämään nykytilanteesta kaikkia muita kuin itseäni.
Olin nuoruudessani hyperaktiivinen, puhuin ja olin tosi sosiaalinen, lapsi aina ylä-asteen puoliväliin saakka, kun perheessä tapahtui erinäisiä tapahtumia (enkä nyt pelkästä avio-erosta, joka sinällään on pahimpia asioita jota tiedän, ja joka kerta kun sellaisesta kuulen minulle tulee todella paha olo erityisesti lasten puolesta, koska peilaan tilanteen väkisinkin omaan lapsuudestani kummuneisiin tuntoihin) , jonka jälkeen seuraavat viisi vuotta sain nähdä monenlaista äidin "korviketta" ja maisemat vaihtui säännöllisesti.
Näistä tapahtumista, järkkyneenä en lähtenyt kapinoimaan ja hengailemaan kaupunkimalla ja vetämään kaikennäköisiä aineita tai alkanut myöhemmin hakemaan rakkautta humalassa toteutetuista yhdenillan jutuista. Sen sijaan sulkeuduin, en kuitenkaan lukkiutunut huoneeseni täysin vaan olin sellainen sulkeutunut kolmaspyörä joka kulki porukassa ja lähinnä kuunteli toisten juttuja kuitenkin sellainen oma aloitteisuus oli kadonnut täysin, en tiedä mitä pelkäsin silloin.
Opettajat kauhistelivat mielentilani muutosta esimerkiksi piirrokseni muuttuivat synkäksi.
Kun ikää alkoi karttua ei tämä enää toiminut siinä ylä-aste ja lukio vaiheessa, vaan jäin pois kaikesta, koska en kyennyt avaamaan suutani sanoakseni, että mä haluun kanssa. Sen sijaan pyhitin aikani opiskeluun ja lukemiseen ja tietokoneen kanssa puhasteluun. Ainuita sosiaalisia tapahtumia oli tässä vaiheessa koulumaailmassa ne kun toiset tulivat puhumaan minulle ja ehkäpä ehdottivat että tehtäisiin jotain. Monesti urheiltiinkin, josta nautin todella paljon. Minua on siunattu hyvillä kavereilla, jotka ovat auttaneet minua ja estämästä syrjäytymästä täysin. Olinhan kuitenkin aina kun joku tuli puhumaan minulle, kuitenkin aika huumoritajuinen, rento ja varsin fiksu ja tietävä kaveri.
No tätä jatkui samallaisena, jonka jälkeen menin armeijaan, josta sainkin kavereita aika hyvin vaikka oli täysin erilainen kuin muut, olen aina ollut periaatteen mies enkä todellakaan massa-teini. Armeijassa meni kavereitten kanssa hyvin siksi koska jouduin olemaan heidän kanssa koko ajan joten sosiaalista vuorovaikutusta syntyi koko ajan, joten en ollut ikinä yksin, kuitenkin perusolemukseltani hiukan syrjään vetäytyvä.
Päädyin jopa johtajakoulutukseen ja suoriudun siitä mielestäni hyvin vaikka ison edessä puhuminen aina hiukan jännittikin kuitenkin voitin muiden arvostuksen käytökselläni.
Itselleni ujous, tuottaa nimenomaan suorinta vaikeutta kun pitäisi aloittaa puhuminen uuden ihmisen kanssa jostain ennalta määrittelemättömästä asiasta, eli pistää tunteet peliin jossain mielin. Armeijassa tiesin aina mitä tuli sanoa, asiat toimitettiin.
Nytten vaikutun yliopistomaailmassa... pahoittelen tässä välissä, että kirjoitukseni venyy mutta mielestäni siihen on hyvät syyt johtopäätösten kannalta oleellinen merkitys, sori:)
... ja elämähän sujuu sillä mallilla, että edelleen kavereiden saanti on vaikea syyt on kuitenkin jossain määrin muuttunut. Minulla on kyllä kavereita, mutta melko vähän ja heidän kanssaankaan en ole paljoa tekemisissä, koska oma aloitteisuus on vielä heikkoa, olen edelleen jossain määrin muiden armoilla, jos näin nyt voi sanoa... :)
Nyt kuitenkin terävään analyysiin, tärkeimmistä syistä miksi olen ujo ja yksinäinen tällä hetkellä ja miten se vaikuttaa elämääni.
Olen edelleen aloitekyvytön, varmaankin pelkään ihmisten reaktoita, kuitenkin olen aina uskaltanut olla eri mieltä ja pitänyt periaatteeni, joten nämä on hiukan ristiriidassa.
Olen vaikkakin olen melko ujo niin en ole lähelläkkään niin ujo ihmisten keskellä kuin ennen. Kun puhun täysin vieraille ja oikeastaan kenelle tahansa puheeni takertelee ja unohdan sanoja ja miten niitä lausutaan, joka hiukan tuo epävarmuutta jokaiseen keskuteluun, vaikkakin osaan jo suhtautua tuohon huumorilla itse joten on usko että se on mikään kynnys kysymys.
Toinen iso vaikeus tuon aloitekyvyttömyyden lisäksi en se, että olen ollut niin paljon yksin joten vaikka en tuntisi valtavaa ujoutta niin en ole hyvä keskustelija, siihenkin varmaan jossain määrin kasvataan (tietysti jokaisella on omat lahjansa niin tässäkin...en usko enkä välttämättä hirveästi haluakkaan kasva miksikän pelimieheksi, joka hurmaa joka tytön lipevillä puheillaan.
Omat vahvat puoleni on ajatuksissa, minulla on niitä oikeasti ja minua kiinnostaa myös mitä muut ajattelevat, olen avoin muiden ajatuksille.
Ja yksi vahva puoli on ajatuksien ilmaiseminen kirjallisena, ne ei vaan pahoittelen tiedän että tämä on aikamoista sotkua ja vaikeasti luettavaa.
Itse asiassa kyllä olen yrittänyt hakea kontakteja juurikin kirjeiden kirjoittelulla ympärimaailmaa, josta olenkin saanut hyviä kokemuksia.

Nytten kyllä taitavat riittää nuo omaelämänkerralliset tarinoinnit ja siirtyä siihen mitä haen tällä kirjoituksella. Ensinnäkin toivon jos joku tämän oikeasti jaksaa lukea läpi ja on valmis kommentoimaan, mitä kannattaisi tehdä. Ilmi selvä ympäri pyöreä vastaus olisi että ole ihmisten kanssa enemmän, sitähän tässä on yritetty lähinnä olisin kiinnostus konkreettisista ehdotuksista ja tosielämän onnistumisista.
Esimerkiksi onko kukaan onnistunut saada netinsyövereistä, sellaista yhteyttä ihmisiin, että on saanut sieltä positiivisia kokemuksia ja siten saanut autettua tilannettaan "oikeassa"
elämässä?
Olen käynyt tuossa edellä aivan liikaakin ja aika itsekkääseen malliin omaa elämääni, ja syy siihen on, että haluaisin selvittää, että onko syytä pohtia ja analysoida menneitä ja avata arpeutuneita haavoja ja loukata läheisiä sillä että käy läpi näitä juttuja uudestaan vaikka olen kin ne tehnyt itselleni aika selväksi ja luulen tietäväni syyt nykytilanteeseeni. Omasta mielestäni se oli itsekästä jossain mielessä, ja tarpeetonta koska ne on mielessään käsitellyt ja pistänyt sivulle, kokemuksia tästä?
Omasta mielestäni ehkä paras tapa olisi "parantua" ujoudesta olisi keskustella, jonkun samoista ongelmista kärsivän/kärsineen, joten mielelläni keskustelisin asiasta suurin piirtein ikäiseni ihmiseni kanssa mielelläni ja ideaalein vaihtoehto olisi naisihminen koska heillä on selvästi laajempi tunneskaala ja muutenkin parempia keskustelijoita (jota itsekin olen kun päästään tutuiksi ja epävarmuuden verhon läpi)
ja muuten tämä nytten EI ole sitten yritys huijata morsianta itselleni ujouden avulla (vaikka sekin paikka on vapaana, vinkki vinkki...:)
Ja jos menee todella hyvin niin ehkäpä joku ystävä löytyisi täältä Pirkanmaan pääkaupungista ja mustanmakkaran-ystävien-mekasta (itse en lukeudu näihin :) Tampereelta.
Mutta kaikki keskustelu asian tiimoilta ja vähän off-topikki on enemmän kuin tervetullutta. Olen todella motivoitunut asian tiimoilta, koska en halua elää harmaata synkkää elämää ja ennen kaikkea tunneköyhää elämää yhden pienen luonteenpiirteen takia, en usko että kukaan.
Se on moro. :)

PS. Postia voi lykkiä tähän osoitteeseen [email protected]