Fear and Loathing in Las Vegas

1960-luvun puolivälissä San Franciscosta sisämaahan vyöryi suuri idealismin ja vapauden aalto. Autiomaassa, jossakin rannikon ja Las Vegasin välissä se murtui ja kääntyi lopulta takaisin jättäen jälkeensä saastaa, jota yritetään siivota vielä tänäkin päivänä.
   Tuon aallon vaikutuksista kertoo Terry Gilliamin, Hunter S. Thompsonin romaaniin perustuva elokuva, ”Fear and Loathing in Las Vegas”. Se on hilpeän satiirinen road-movie, joka mustanpuhuvan huumorin voimalla vie katsoja läpi huumehöyryisen kaksituntisen. Mukaan mahtuu epätoivoisia ihmisiä ja surkuhupaisia tilanteita sekä erinomaisen hienoa kuvausta siitä järjettömyydestä, joka voi joillekin olla todellisuutta. Tunnelmaa luovat ajanhenkeen sopivat sävelet kuten Jefferson Airplanen White Rabbit ja elokuva hyödyntää muutenkin mukavasti 70-luvun henkeä, kuten politiikassa heräävää konservatiivista suuntaa. Unelmien Sielunmessu –tyyppiseen moraalisaarnaan Gilliam (kuten ei Thompsonkaan) itse ei silti - luojan kiitos! - sorru.
    ”Hienoista” kannanottoa voi kuitenkin havaita päähenkilöiden impatessa eetteriä tähtilipun läpi…Mutta minkäs teet. Jos eläisit 1970-luvun Amerikassa, ja työantajasi kustantaisi sviittin Las Vegasin ökyhotellista, mitäpä muutakaan tarvitsisit kuin avoauton, matkalaukullisen huumeita, paljon havaijipaitoja sekä henkilökohtaisen asianajajan.
   Näillä eväillä huumeisiin retkahtanut toimittaja Raoul Duken (Johny Depp) ja hänen yhtälailla kemikaaleihin viehtynyt asianajajansa Dr. Gonzon (Benicio Del Toro) lähtevät matkaan. Maan pinta alkaa kuitenkin etääntyä pelottavalla vauhdilla, huumehoureiden iskiessä päälle jo ennen kaksikon saapumista määränpäähänsä. Deppin ja Del Toron aidot roolisuoritukset ovat ehdottomasti tämän kohelluksen kantava voima, sillä edes Gilliamin mielenkiintoinen ohjaus ei pystyisi täysin korvaamaan elokuvan olematonta juonta, joka on käytännössä tämä yksi ”trippi”. Sen mukana päähenkilöt leijailevat läpi Las Vegasin psykedeelisten neonvalojen kohti paluumatkan pelkoa ja ahdistusta.