Haluan pois tästä tilanteesta! Mitä teen?
Tää nainen on perusystävällinen ja erittäin mukava ihminen. Vapaakin vielä. Tapailimme joskus reilu puoli vuotta sitten, mutta hän ei halunnut siitä sitten mitään isompaa. Itse jäin kiinni tähän naiseen todella pahasti. Näemme töiden takia muutamia kertoja kuukaudessa. Pidän parhaani mukaan tapaamiset ihan vain ammatillisena ja pidän mölyt mahassani. Nainen on ystävällinen ja kohtelias, mutta ei ole missään välissä antanut ihan mitään oikeaa syytä olettaa tai ajatella, että meillä vielä voisi olla jotain.
Mutta jokainen kerta hänen normaali tervehdys ja hymy sulattaa mut täysin ja laittaa mut haaveilemaan hänestä loppupäiväksi tai useammaksi. Toivomaan, että voisimme jakaa elämän ilot ja surut kahdestaan. Pelkään jopa jo välillä näitä tapaamisia, koska tiedän mitä mielettömyyttä siitä pahimmillaan seuraa. En voi irtisanoa itseänikään tämän takia, koska alallani ei todellakaan ole liikaa töitä juuri nyt tarjolla. Muutamia kertoja olen saanut peruttua näitä työtapaamisia vedoten muihin kiireisiin, mutta kun nekin tapaamiset on joskus vain pakko käydä. Niitä voi oikein muillekaan siirtää. Pitäisi perehdyttää jotain toista todella pitkään näihin hommiin, jotta sen vois laittaa mun sijasta niihin tapaamisiin ja tällä hetkellä firmassa ei ole siihen mahdollisuutta.
Päätä huimaa ja jalat ei tahdo pahimpina hetkinä kantaa, kun tajuaa tän tilanteen. On niin umpisekaisin toisesta, toinen on niin lähellä, mutta silti niin kaukana ja saavuttamattomissa.
Mitä tässä pitää tehdä? Miten näistä yksipuolisista tunteista voi päästä eroon?
Tää nainen on perusystävällinen ja erittäin mukava ihminen. Vapaakin vielä. Tapailimme joskus reilu puoli vuotta sitten, mutta hän ei halunnut siitä sitten mitään isompaa. Itse jäin kiinni tähän naiseen todella pahasti. Näemme töiden takia muutamia kertoja kuukaudessa. Pidän parhaani mukaan tapaamiset ihan vain ammatillisena ja pidän mölyt mahassani. Nainen on ystävällinen ja kohtelias, mutta ei ole missään välissä antanut ihan mitään oikeaa syytä olettaa tai ajatella, että meillä vielä voisi olla jotain.
Mutta jokainen kerta hänen normaali tervehdys ja hymy sulattaa mut täysin ja laittaa mut haaveilemaan hänestä loppupäiväksi tai useammaksi. Toivomaan, että voisimme jakaa elämän ilot ja surut kahdestaan. Pelkään jopa jo välillä näitä tapaamisia, koska tiedän mitä mielettömyyttä siitä pahimmillaan seuraa. En voi irtisanoa itseänikään tämän takia, koska alallani ei todellakaan ole liikaa töitä juuri nyt tarjolla. Muutamia kertoja olen saanut peruttua näitä työtapaamisia vedoten muihin kiireisiin, mutta kun nekin tapaamiset on joskus vain pakko käydä. Niitä voi oikein muillekaan siirtää. Pitäisi perehdyttää jotain toista todella pitkään näihin hommiin, jotta sen vois laittaa mun sijasta niihin tapaamisiin ja tällä hetkellä firmassa ei ole siihen mahdollisuutta.
Päätä huimaa ja jalat ei tahdo pahimpina hetkinä kantaa, kun tajuaa tän tilanteen. On niin umpisekaisin toisesta, toinen on niin lähellä, mutta silti niin kaukana ja saavuttamattomissa.
Mitä tässä pitää tehdä? Miten näistä yksipuolisista tunteista voi päästä eroon?
Vastaukset 8
Vanhimmat
siihen ei taida auttaa kuin aika tai uusi yllättävä ihastus.
Tunnen erään, joka tokeni juurikin siksi, että kehkeytyi suhde eri naisen kanssa.
Kun rakkaus on yksipuolista, rakastaja rakastaa kahden puolesta. Tuntuu silloin voimakkaammalta kuin parisuhteessa jaettu rakkaus, mutta turvallisessa parisuhteessa yksinäisyydessä riutuminen jää pois. Aina sitä rakkautta on sen verran hyvässä parisuhteessa että yhdessä ollaan vaikka rakkaus olisikin kadoksissa välillä. Eli ei ole kuitenkaan kokonaan kadoksissa niin kauan kuin oikea kahdenkeskinen suhde on olemassa. Se että valehtelee rakastavansa ja elää toisen kanssa päivästä päivään, sanoisin sitä suureksi rakkaudeksi. Siksi rakkaudeksi joka riutuu toisen vuoksi toisen kanssa ja itsensäkin takia
"Se että valehtelee rakastavansa ja elää toisen kanssa päivästä päivään, sanoisin sitä suureksi rakkaudeksi"
Minä sanoisin sitä feikkaamiseksi ja hyväksikäytöksi. Erikoinen ajatus sulla.
Onko se sitten valehtelua itselle en tiedä mutta mä olen kuitenkin onnellinen ihminen. Minä en meinaa tiedä aina itse mikä mulle on parasta enkä ole koskaan tiennyt ja mulle riittää kyllä ystävä vierelle ja rakkautta jonkunlaista. Ei kai se sitten ole valehtelua jos sanoo rakastavansa? :)
Kun kuitenkin koko elämänsä on toisen käsiin antanut niin valehtelenko kun sanon että rakastan vaikkei tunnukaan sitä pakahtuvaa rakkauden tunnetta aina sydämessä? Ei haittaa mitä sanotte. Mä olen kuitenkin näin. Elän ja rakastan elämääni.
Jos olet tyytyväinen elämääsi niin ei siihen ole kenelläkään sanomista, tai ainakaan minulla. Ehkä olet hieman uhrautuva luonne tai jotain, mutta ehkä haluat sitten ollakin. :)
Et siis edes ole yrittänyt sen enempää tähän ihastukseen mitään kontaktia? Mitä jos hän tuntee aivan samoin, mutta ei uskalla tai ei voi/kehtaa tehdä asialle mitään? Eikö kuitenkin kannattaisi ensin yrittää edes, tiedä vaikka sillä toisella olisikin tunteita? Typerää luovuttaa niin helposti jos todellakin tämä toinen vie jalat alta. Tavata ja yhteyttä voi pitää ihan hyvin vapaa-ajalla ja töissä taas pitää asiallista ammattiroolia yllä.
Omasta mielestäni teet todella väärin jos yrität tukahduttaa tunteesi ja unohtaa hänet. Kiellät näin itsesi ja loppupeleissä se tulee vain sinulle kostautumaan tavalla tai toisella. Entäs sitten jos se toinen torjuukin sinut? No, tottakai se tuntuu erittäin ikävältä, mutta et kuitenkaan voi syyttää itseäsi ettet edes yrittänyt mitään tai laitoit pääsi pensaaseen. Toisaalta taas torjuminen sysää sinut väistämättä eteenpäin ja auttaa unohtamaan tämän henkilön paljon helpommin.
Minkälainen on teidän roolinne työpaikalla? Jos olette esimies ja alainen asemassa, eihän tuokaan vielä mitään, sillä mitä sitten? On paljon yrityksiä, joissa henkilökunta seurustelee keskenään. On työtovereita, jotka seurustelevat keskenään, on johtaja-alaissuhteita. Aika harva yritys loppujen lopuksi kieltää seurustelemasta työkaverin/alaisen kanssa ja jos kieltääkin, niin ei se välttämättä tule niiden muiden korviin jos pitää matalaa profiilia. Jos pelkäät tilannetta, että sinua syytettäisiin ahdistelusta, niin voit aloitaa tutustumisen hienovaraisesti ja flirttailemalla, pyytämällä kahville, juttelemalla tms. Ei kannata heti alkaa kopeloimaan fyysesti, vaikka kuinka mieli tekisikin, ellei sitten toinen todellakin anna siihen lupaa.
Neuvon sinua todellakin, ettet tukahduta heti tunteitasi alkumetreillä ja kiellä itseäsi. On parempi vaikka sitten yrittää vaikka pakit tulisi kuin jäädä vuosiksi katumaan, että ei edes yrittänyt tai että mitä jos.. Mitäs sitten, jos kävisikin niin, että tunne olisikin molemminpuolinen ja hän olisi elämäsi rakkaus ja sinä vain pelkuruutta suljet silmäsi ja yrität unohtaa.
Juttelemisesta, silmiin katsomisesta, kahville pyytämisestä, Facebook-kaveruudesta sun muista ei voi tulla potkuja ja toisaalta miksi ihmeessä vapaaehtoisesti lähtisit itseäsi irtisanomaan itsesi?
Kannattaa oikeasti yrittää. Toista samanlaista ihmistä tai tilaisuutta ei välttämättä tule enää koskaan.
Meillä oli noin puoli vuotta sitten tapailusuhde. Minulla tunteet syveni, naisella ei ja hän halusi lopettaa tapailun. Eli yritetty on. En itse pääse eteenpäin vaikka haluaisinkin. Tuo nainen teki niin syvän vaikutuksen niiden hetkien aikana, etten pääse irti.
Kyllä sä pääset irti ja kukoistat vielä runsaammin kuin koskaan osasit unelmoida. Sinua odottaa jotain jota et osaa edes kuvitella.