Hei kaikille!
Olen kirjoittanut tänne kerran aikaisemminkin ja koin sen hyväksi tavaksi "purkaa ajatuksia". Minulla ei ole ketään kenen kanssa kunnolla puhuisin tilanteestani, ei ketään joka ymmärtäisi ajatuksiani tai tekemisiäni. Kiitän siis jo tässä alussa (etukäteen) kaikkia, jotka tänne kirjoittelevat ja vastaavat muiden viesteihin.
Oma tilanteeni on siis se että en tiedä luokittelisinko itseni bulimikoksi vai BED:ksi. Toisaalta luokittelulla ei ole väliä, ei se poista ongelmaa. Ahmin ruokaa äärettömiä määriä ja vietän sen jälkeen tunnin kylppärissä yrittäen oksentaa, mutta en onnistu. Vaikka kuinka olisi jo huono olo, en saa ruokaa ulos. Silloin alkaa ahdistaa vielä enemmän ja kuin transsissa, on pakko etsiä yhä enemmän ruokaa että huono olo pahenisi ja saisin oksennettua -mutta ei onnistu (yritän työntää hammasharjan kurkkuun). Lopulta makaan kylppärin lattialla ja itken hysteerisenä. Ainoa keino hillitä painoa on siis paastota useita päiviä -kunnes ahmiminen taas voittaa. Jollakin varmasti heräsi ajatus, että on biologinen totuus, että jos ihminen paastoaa, hän ahmii. Mutta kyse ei oikeasti ole siitä! Jos en paastoaisi, ahmisin viikko tolkulla ja paino nousee sitä mukaa..
Tämä on aika henkilökohtainen kysymys mutta haluaisin kysyä bulimikoilta miten onnistutte oksentamaan "ensimmäisen kerran"? Onko muita ketkä eivät siihen pysty ja korvaavat oksentamisen paastoamalla?
Olen sairastanut nuorempana (noin 8 vuotta sitten) anoreksiaa, mutta en joutunut sairaalaan asti. Myöhemmin olen todennut itsessäni ortoreksian oireita -silloinkin laihduin. Mutta nyt en todellakaan laihdu, vaan päinvastoin! Minua ahdistaa lihavuus ja tämä pakonomainen ruoan ajattelu joka on hallinnut elämääni jo tuon kahdeksan vuoden ajan. Vaikka muutin juuri uuteen kaupunkiin ja minulla on uudet ystävät jne. ongelma seuraa minua koko ajan. Jos minulla olisi yksi toive, haluaisin elämäni takaisin. En edes muista millaista elämä oli silloin kun ruoka/syöminen ei ollut pääroolissa. Tuntuu todella että heitän elämäni/nuoruuteni hukkaan. Voimia kaikille joilla on samanlaisia tuntemuksia!!
Olen kirjoittanut tänne kerran aikaisemminkin ja koin sen hyväksi tavaksi "purkaa ajatuksia". Minulla ei ole ketään kenen kanssa kunnolla puhuisin tilanteestani, ei ketään joka ymmärtäisi ajatuksiani tai tekemisiäni. Kiitän siis jo tässä alussa (etukäteen) kaikkia, jotka tänne kirjoittelevat ja vastaavat muiden viesteihin.
Oma tilanteeni on siis se että en tiedä luokittelisinko itseni bulimikoksi vai BED:ksi. Toisaalta luokittelulla ei ole väliä, ei se poista ongelmaa. Ahmin ruokaa äärettömiä määriä ja vietän sen jälkeen tunnin kylppärissä yrittäen oksentaa, mutta en onnistu. Vaikka kuinka olisi jo huono olo, en saa ruokaa ulos. Silloin alkaa ahdistaa vielä enemmän ja kuin transsissa, on pakko etsiä yhä enemmän ruokaa että huono olo pahenisi ja saisin oksennettua -mutta ei onnistu (yritän työntää hammasharjan kurkkuun). Lopulta makaan kylppärin lattialla ja itken hysteerisenä. Ainoa keino hillitä painoa on siis paastota useita päiviä -kunnes ahmiminen taas voittaa. Jollakin varmasti heräsi ajatus, että on biologinen totuus, että jos ihminen paastoaa, hän ahmii. Mutta kyse ei oikeasti ole siitä! Jos en paastoaisi, ahmisin viikko tolkulla ja paino nousee sitä mukaa..
Tämä on aika henkilökohtainen kysymys mutta haluaisin kysyä bulimikoilta miten onnistutte oksentamaan "ensimmäisen kerran"? Onko muita ketkä eivät siihen pysty ja korvaavat oksentamisen paastoamalla?
Olen sairastanut nuorempana (noin 8 vuotta sitten) anoreksiaa, mutta en joutunut sairaalaan asti. Myöhemmin olen todennut itsessäni ortoreksian oireita -silloinkin laihduin. Mutta nyt en todellakaan laihdu, vaan päinvastoin! Minua ahdistaa lihavuus ja tämä pakonomainen ruoan ajattelu joka on hallinnut elämääni jo tuon kahdeksan vuoden ajan. Vaikka muutin juuri uuteen kaupunkiin ja minulla on uudet ystävät jne. ongelma seuraa minua koko ajan. Jos minulla olisi yksi toive, haluaisin elämäni takaisin. En edes muista millaista elämä oli silloin kun ruoka/syöminen ei ollut pääroolissa. Tuntuu todella että heitän elämäni/nuoruuteni hukkaan. Voimia kaikille joilla on samanlaisia tuntemuksia!!
Vastaukset 6
Vanhimmat
Mä PYYDÄN!!! Mee lääkäriin ja juttele sen kanssa ongelmastasi. VOIMIA!
Järkevämpää olisi , että hakisit apua ongelmaasi, etkä tiedustelisi miten voit sitä jatkaa! Tsemppiä!
Olen ollut samankaltaisessa tilanteessa kuin sinä.Joitain mnahdollisia ohjeita joita voin antaa:
Älä todellakaan paastoa vaikka kuinka tekisi mieli. Pakota itsesi syömään suht. normaalisti - tai hiukan tavallista vähemmän jos sinulla todella on tarvetta laihtua.(Tiedän;tämä on MIELETTÖMÄN vaikeaa mutta toimii useimmiten).
Puhu ongelmastasi jollekulle.On yhdentekevää onko tämä ihminen ammattiauttaja vai ei,kunhan hän pystyy olemaan ymmärtäväinen.
Ei kannata opetella oksentamaan,se ei muuta mitään pitkän päälle. Sillä vain pitkittää ongelmaa.Parasta on tarttua siihen heti.
Onnea ja voimia taistelussasi!
En tiedä pystynkö tuohon, mutta kiitos silti!
Mä sairastuin ensin n.4 vuotta sitten sairaalloiseen käsienpesemiseen....sitten kuvioihin astu syömishäiriöt...2 raskauden jälkeen on painoa kertynyt paljon ja sitä tässä pikkuhiljaa pudottelen tai siis jojottelen.saattaa mennä viikko ihan hyvin,sitten iskee joku ahdistusressiilmiö ja minä ahmin...syösyönsyönsyön ja oksennan...käydään muksujen kanssa esim.RAX:issa ja mä saatan vetää 3-4 slaissia,oksennus,sama,ja päälle oksennus...mies tietää asiasta koska en salaile oksenteluani mitenkään...Käyn salilla 4 krt viikko ja vedän esim kuntopyörällä ´verenmaku suussa ennekun edes aloitan ite saliharjoittelun...otan ressiä AIVAN kaikesta joten....mä olen ihan transsissa kun oksennan,tuntuu et kaikki ahdistus menee sinne pönttöön vaikka eihän se mene...mulla on oikeen laulu mitä laulan kun syön ja oksennan...."syö ja oksenna syö ja oksenna...syöoksosyöoksosyösyösyö vitun läski...kuullostaa sairaalta ja sitähän se onkin mutta tämä on mun sairas pikku elämä...
Voi sinua.. No, ensinnä sanon, että hae heti apua, niin ovat tainneet muutkin sanoa.. Voin omasta kokemuksesta sanoa, että se kannattaa tehdä heti. Minä en tehnyt niin. Kuusi, ellei enmmänkin, vuotta elämästäni olen temppuillut ruuan kanssa. Mukaan on tullut muutakin, en halua pistää nenääni ulos, pelkään julkisia paikkoja ja ihmisiä. Itse asiassa, elämäni on täydellisesti hukasssa.
Aluksi laihdutin, sitten lihoin, mikä johti häpeään. Sitten "tajusin" oksentaa. Se oli elämäni suurin virhe tähän mennessä. En väitä, että yletön syöminenkään mikään ihannetila on, ei todellakaan! Mutta sitten kun aloin oksentaa, loppua ei ollut. Kolme vuotta meni salaillen, häpeässä, laihtuen ja lihoen. Helvettiä, niin kuin sanotaan. Lopulta olin siinä tilanteessa, etten jaksanut enää mitään. Millään ei ollut merkitystä. Siinä olen edelleen, mutta erona on se, että sain suuni auki ongelmastani. Itkua ja tuskaa se tuotti, mutta tavallaan helpotti. En jaksanut edes itse tilata aikaa mielenterveystoimistoon. Ongelma ei ole poistunut, ja pelottaa, että olen lopun ikääni tällainen. Se myös pelottaa, mitä olen tehnyt itselleni. Fyysisesti. Sydän, hampaat, ruuansulatus ym..
Tällä hetkellä ainut toiveeni on, että saan tämän helvetin pois elämästäni. Kaiken tuskan, ahdistuksen, pelon ym. ja tietenkin tämän sh:n.
Mutta tsemppiä sinulle. Jos sinulla on sisko, kaveri, kuka vain jolle voisit puhua, kerro. Reaktio ei välttämättä ole sellainen, mitä voisi luulla (ainakin itse pelkäsin tosi paljon juuri reaktiota -jäänkö yksin, ymmärretäänkö). Niin kuin rakas siskoni sanoi: "voi kumpa minulla olisi taikasauva, jolla voisin taikoa kaiken taas hyväksi".