Olen n. kolmekymppinen mies ja kaikin puolin elämäni pitäisi olla kai kohdallaan. Olen naimisissa, talous kunnossa, arjessa virikkeitä jne., mutta minua vaivaa yksinäisyys aika usein. En voi sanoa, että minulla olisi sydänystäviä... onkohan ystäviä oikeastaan lainkaan. Kavereita kai ne on.
En halua tuputtautua seuraan, jossa ei keskustella minua kiinnostavista keskusteluaiheista, kuten esim. juhlimisesta, rällästämisestä, vastakkaisesta sukupuolesta (oma vaimo kiinnostaa) tai muista vastaavista machokeskusteluista, joissa keskustellaan pintapuolisista asioista. Siksi en osaa olla tuntemattomassa porukassa, jossa nämä yleensä nousee suurimmaksi puheenaiheeksi.
Tämä stereotypia liittyy yleensä miesjoukkoon, joten tuun ehkä paremmin naisten kanssa juttuun.
Syy miksi tämä on pinnalla on se, että lopetin työt pariks vuodeksi ja lähdin opiskelemaan lisää. Olen siis aika pitkälti tekemisissä vuosia nuorempien ihmisten kanssa. Tietenkin olen jo elänyt tämän vaiheen läpi, joten en kaipaa opiskelijaelämää tai muuta sitä, mitä siihen ikään kuuluu (en oikeastaan elänyt opiskelijaelämää koskaan). Se, miksen tehnyt tätä jo aiemmin johtuu siitä, että en halunnut joutua tilanteeseen, jossa joudun solmimaan uusia ihmissuhteita. Olen todella surkea siinä. Saatan varmaan jonkun mielestä vaikuttaa jopa ylimieliseltä sen takia.
Opiskelujen alun ylisosiaalisten ihmisten jälkeen olen edelleen ilman ihmissuhdetta kodin ulkopuolella ja vaeltelen yksin pitkin koulun käytäviä. En haluais mennä keskusteluryhmiin, joissa yksinäiset kohtaa, koska pelkään puolestaan, että joku saa tietää, että tämä vaivaa minua. Keskusteleehan ryhmän jäsenet mahdollisesti muista jäsenistä ryhmän ulkopuolella... en kestäis sitä leimaa.
Joku, jonka tapasin suomi24 treffien puolella aikanaan, totesi, että olen Nyyti. Yksinäinen, ujo, huomaamaton ja porukkaan sopimaton.
Sitä taidan ollakin... viihdyn siinä, kunnes olen tilanteessa, että alan stressata, että joku huomaa yksinäisyyteni...
En halua tuputtautua seuraan, jossa ei keskustella minua kiinnostavista keskusteluaiheista, kuten esim. juhlimisesta, rällästämisestä, vastakkaisesta sukupuolesta (oma vaimo kiinnostaa) tai muista vastaavista machokeskusteluista, joissa keskustellaan pintapuolisista asioista. Siksi en osaa olla tuntemattomassa porukassa, jossa nämä yleensä nousee suurimmaksi puheenaiheeksi.
Tämä stereotypia liittyy yleensä miesjoukkoon, joten tuun ehkä paremmin naisten kanssa juttuun.
Syy miksi tämä on pinnalla on se, että lopetin työt pariks vuodeksi ja lähdin opiskelemaan lisää. Olen siis aika pitkälti tekemisissä vuosia nuorempien ihmisten kanssa. Tietenkin olen jo elänyt tämän vaiheen läpi, joten en kaipaa opiskelijaelämää tai muuta sitä, mitä siihen ikään kuuluu (en oikeastaan elänyt opiskelijaelämää koskaan). Se, miksen tehnyt tätä jo aiemmin johtuu siitä, että en halunnut joutua tilanteeseen, jossa joudun solmimaan uusia ihmissuhteita. Olen todella surkea siinä. Saatan varmaan jonkun mielestä vaikuttaa jopa ylimieliseltä sen takia.
Opiskelujen alun ylisosiaalisten ihmisten jälkeen olen edelleen ilman ihmissuhdetta kodin ulkopuolella ja vaeltelen yksin pitkin koulun käytäviä. En haluais mennä keskusteluryhmiin, joissa yksinäiset kohtaa, koska pelkään puolestaan, että joku saa tietää, että tämä vaivaa minua. Keskusteleehan ryhmän jäsenet mahdollisesti muista jäsenistä ryhmän ulkopuolella... en kestäis sitä leimaa.
Joku, jonka tapasin suomi24 treffien puolella aikanaan, totesi, että olen Nyyti. Yksinäinen, ujo, huomaamaton ja porukkaan sopimaton.
Sitä taidan ollakin... viihdyn siinä, kunnes olen tilanteessa, että alan stressata, että joku huomaa yksinäisyyteni...
Vastaukset 8
Vanhimmat
jos olet naimisissa niin sulla on asiat aikalailla hyvin..
Se asia on ainut, joka pitää minut kasassa.
8-10 tuntia päivästä olen kuitenkin omillani
Olet ihan ok. Usko vaan itseesi ja jatka samaan malliin entistä enemmän. Riko rutiineja välillä, vaikka sitten eri reittiä ja eri kauppaan (huono esimerkki). Olet erityinen etkä jaksa innostua perus massasta, siksi sinun on oltava kuulolla ja kokeiltava kepillä jäätä. Kiinnostavia ihmisiä löytyy kyllä kun on kuulolla. Toisinaan kannattaa tuoda kiinnostuksen kohteitasi esiin jollain tapaa, ne ovat kuin kutsuja samanhenkisille, jotka eivät tiedä sinusta, etkä sinä heistä. Elämä on oikeasti aika siistiä kun elää omaa elämäänsä ja maalaa omaa tauluaan.
en tiedä lohduttaako, mutta harvalla aikuisella oikeasti on sydänystäviä. Vaikka olisi kuinka sosiaalinen luonne ollut koko elämänsä, niin silti ei välttämättä ole ainuttakaan "oikeaa" ystävää.
Jos yksinäisyys häiritsee, niin sitten vain mukaan niihin sinun mielestä pinnallisiin juttuihin. Saatpa ainakin pinnallisia ystäviä :)
Tai sitten opettelet pitämään siitä, mitä sinulla on... oma itsenäinen itsesi, oma elämäsi, oma puoliso... ystävä voi löytyä vanhemmallakin iällä, ei ole kiire.
Hmm... Minäkään en ole ääneen tunnustanut yksinäisyyttäni. Täytän arkeni kaikella muulla ja kyllähän muutamat läheiseni varmasti näkevät, että teen asioitani vain yksin tai jälkikasvuni kanssa, en koskaan ystävieni kanssa (koska sellaisia ei ole). Minua se vaivaa, koska on alkanut tuntua todella pahalta huomata se tosiasia, että esim. kahvi/leffaseuraa tms. minulla ei ole... Ei vain ole ketään sellaista kaveria/ystävää, jolle voisin voin vain soittaa.
Olen kyllä parisuhdeihminen ja kumppani on minulle hyvin tärkeä ja monen asian teenkin kumppanini kanssa. Nyt tosin on pitkä parisuhde päättynyt ja kumppanitilanne vähän auki. Odotan kauhulla sitä seuraavaa tilannetta, jossa minua pyydetään mukaan jonnekin sanomalla, että "Ota vaikka joku ystävä mukaan". Ystävä? Kun ei minulla ole... :( Nuorella, nätillä naisella...
Olen pelannut korttini kai jotenkin väärin... Ja aina kavereiden vähyys on jollain tasolla vaivannut, mutta ala-asteella olin onnellinen muutamasta ystävästäni. Nämä ystävyyssuhteet kuitenkin hiipuivat ajanmyötä ja yhteyttä ei juurikaan enää tule pidettyä, koska jonkinlainen "yhteys" on hävinnyt ja olemme tulleet hirvittävän etäisiksi. En ymmärrä, miksi en saanut pidettyä näitä ystävyyssuhteitakaan kasassa. Uusia ystävyyssuhteita en kertakaikkiaan osaa luoda ja se on alkanut jotenkin...hävettää ja nolottaa. Pidän kyllä yksinolosta, olen vähän sellainen erakkoluonne, mutta en pidä yksinäisyydestä.
Perhe on ihana ja mahtava asia ja hienoa, että sinulla on sellainen. Ymmärrän kuitenkin sinua oikein hyvin, että vaikka onkin ympärillä perhe, niin ihminen voi silti olla hyvinkin yksinäinen. Ja kyllä minulle on kova paikka myöntää yksinäisyyteni... Enemmin valehtelen, että tykkään tehdä jonkin asian yksin, vaikka fakta olisikin, että minulla ei vain ole ketään kaveria siihen asiaan... :/
Hei !
Sullahan on perhe ja kaikki mallillaan ?
Mitä tulee yksinäisyyteesi, niin olen joskus tuntenut samoin.Nyt minulla ikää 56 vuotta.Minulla elämäni aikana on jäännyt 1 ainoa sydänystäväni. On ollut kavereita ja kavereiksi ne sitten ovat jääneet ja ajan kuluessa ei niitäkään.( naisystävistä )
Ajattelin , että olen vaikea ihminen vaikka olen tosi huumorintajuinen ja ihan mukiin menevä nainen.
Sitten kävi vielä pahemmksi olin uupunut ihmissuhteista ja joka pienenkin asian
takia.Olin jopa hyvin väsynyt ihmissuhteisiin, kunnes menin lääkäriin.
Mulla todettiin kilpirauhasen vajaatoiminta ja kaikki vaikutti ihan kaikkeen.
Lueppas ajan kanssa mitä kilpirauhasesta kerrotaan ......
Tsemppiä !
Kiitokset rohkaisevista kommenteista.
Asiahan tosiaankin on niin, että asiat ovat pintapuolisesti mallillaan. Huomaan silti olevan todella iloinen muutamia päiviä, mikäli saan onnistumisia ihmissuhderintamalla. Ne voivat olla yllättävät keskustelut ihmisten kanssa, jotka lähestyvät yllättäen tai tilanteet, joihin joutuu vastoin tahtoaan ja joista onnistutkin kävelemään ulos voittajana... ne on aika hienoja hetkiä.
Ihmissuhteet on tärkeitä ihmisen hyvinvoinnille. Tykkään silti valtavasti tehdä kaikkea yksin. Rasittavaa suhteista tulee siinä vaiheessa, kun ne alkavat viemään sitä terapeuttista yksinoloaikaa...
Sosiaaliset paineet lisäävät silti häpeääni ystävien vähyydestä. En halua liittyä facebookiin, koska pelkään, että en saa riittävästi kavereita kasaan sinne, ennen kuin joku uusi tuttavuus pyytää kaveriksi ja huomaa, että toihan on ihan luuseritapaus...tai jotain... en tiedä meneekö se todellisuudessa niin, mutta jo pelkkä poissaolo sieltä saa ihmiset kyseenalaistamaan elämääni... kuten kommentit "onko sulla jotain salattavaa"?
Todellisuudessa minulla menee valtavasti energiaa oman elämäni värittämiseen muiden silmissä... yritän jatkuvasti lisätä jotain "ekstraa" tarinoihin, etten vaikuttais liian tavalliselta...joku päivä puhun itseni vielä pussiin ja totuus paljastuu.
Ei ole ihmisen ahneudella rajaa, ei voi muuta sanoa.
Olet löytänyt ihmisen joka miestisseistäsi huolimatta on mennyt naimisiin kanssasi - silti valitat ja uliset täällä.