kun myöntää ihastumisensa toiselle, ja jos se tulee vähän puskista niin toinen ei välttämättä siihen sano oikein juuta tai jaata. Sen jälkeen ei aiheeseen olla palattu.
Miks aina toitotetaan että pitää uskaltaa kertoa tunteistaan? mitä tämän jälkeen kuuluu tehdä? kysyä että pystytkö elämään tämän asian kanssa?
Miks aina toitotetaan että pitää uskaltaa kertoa tunteistaan? mitä tämän jälkeen kuuluu tehdä? kysyä että pystytkö elämään tämän asian kanssa?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Mun mielestä parempi pitää ihastumiset vaan omana tietonaan jos mielii säilyttää kasvonsa, kun sitä asiaa kuitenkin vaan suurentelee omassa päässään ja näkee toisessa olemattomia "signaaleja". Niin monet kerrat on tullut lähestyttyä ihmistä jonka on kuvitellut myös olevan ihastunut, muttei sitten ollutkaan. Ne pirun valehtelevat vaaleenpunaset lasit...
Olen eri mieltä. Kyllä ihastuksesta kannattaa kertoa, silloinhan monesi selviää että tunteeko toinenkin näin. Itselleni ainakin, jotkut tulleet kertomaan ja omasta mielestäni fiksusti olen kohdannut heidät ja asiat selvitetty enkä heitä ole koskaan pitänyt toopeina. Sitäpaitsi eihän mikään suhde koskaan ala, jos jompikumpi ei ihastuksestaan kerro.
Tuo on hieman hankala tilanne tuo ap:n tilanne, en osaa neuvoa. Ehkä voit yrittää unohtaa tai jos tuo toinen ei ole varma tunteistaan, mutta sinä olet tunteistasi kertonut niin ehkä tuon toisen pitäisi tehdä aloite sinulle, jos sitä kiinnostaa
Siitä vaan jos tarpeeksi tulee lunta tupaan niin alkaa se usko ja rohkeus pikkuhiljaa hiipua että siitä ihastumisestaan kannattaisi mennä möläyttelemään. Hyvät muille jos ovat heti moisella suhteen saaneet, ei tapahdu mulla. Etenkin kun tommoset on luonnollisestikin sellasten ihmisten kanssa joiden kanssa tulee oltua usein tekemisissä, niin on se vaan mahdotonta olla möläyttelyjen jälkeen enää niinkuin ennen. Toinen muuttuu väkisinkin vähän varautuneemmaksi ja varoo osoittamasta liian tuttavallisia eleitä, koska tietää että mä olen se ihastunut hölmö jonka kanssa pitää olla varovainen.
Komps komps.
Tosta mun piti myös kirjoittaa, että tunnustamista harkitsevan kannattaa tosiaan puntaroida tarkasti, että kestääkö ystävyys moisen kolauksen, kuinka tärkeä ystävä on, ja onko siitä tunnustamisesta mitään iloa kellekään. Useimpien ei ehkä kannata asiaa möläyttää; vaikka fiksut ihmiset saavat varmasti asian sovittua, jättää tällainen tälli varmasti jälkensä ystävyyteen ja voi tehdä toisesta varautuneen jatkossa.
Jos asia hermostuttaa(ketä ei), kannattaa vaikka hahmotella tunnustus ensin paperille, että saa kerrottua asian kerralla, koska jos ollenkaan arvostaa ystävän seuraa, ei häntä voi alkaa kiusaamaan asialla kovin montaa kertaa. Itse päätin mennä änkyttämään kasaan hävettävän esityksen ja se jäi vähän kaivelemaan, että olisin voinut sanoa asian hauskemminkin, niin että tilanteesta olisi päässyt jatkamaan arkea sujuvammin. Ja MYÖS:
Ette sitten ala säälittäviksi, kun saatte hanskat. Se saa kaverin tuntemaan syyllisyyttä ja hän ei ole sitä ansainnut. Jos on pakko asia möläyttää, sanot asian kerralla selväksi, ryhdistäydyt ja jatkat reippaasti hyvänä ystävänä, jos ystävyys asian kestää.
Itse olin päättänyt pitää asian omana tietonani ja ajattelin hänen olevan tavallaan elämäni nainen ilman, että hän tietää sitä, mutta kuten jo mainitsinkin, minulle oli välttämätöntä sanoa asia, sillä tunne oli kasvanut pään sisällä niin suureksi, että olin menettää järkeni.
Minun mielestäni aloituksesta ei käynyt lainkaan ilmi, että kysessä olisi ollut ystävät.
Mutta ystävien tapauksessa ongelma tietty vähän toisenlainen (jos tosi hyvät ystävät kyseessä). Ja tietysti sekin vaikuttaa, miten toinen vastaa kierrellen tekosyitä latoen, suoraan...
Mutta tuntuu teiniongelmalta. Kertokaa ihmeessä ihastumisestanne.
Itse olen rakastunut työkaveriini TÄYSILLÄ! Se on kauheaa. Ja minun oli pakko sanoa se, kun asia ei enää mahtunut päähäni.
Olen vuoden ajan yrittänyt niellä ihastumistani, koska olen naimisissa, mutta vaikka olen jyrkästi kieltänyt itseäni ajattelemasta työkaveriani, hänen pitäminen pois mielestäni vaatii täydellistä keskittymistä, eikä sittenkään onnistu kunnolla. Ihastumisen tunnetta sain pidettyä aisoissa hetken, mutta sitten päähäni alkoi pulpahtelemaan kaikenlaisia ajatuksia, kuinka meidän lapsemme leikkisivät yhdessä ja minkälainen isäpuoli olisin ja huomasin ikävöiväni häntä kipeästi viikonloppuisin. Yritin estellä ihastumistani, mutta rakastuinkin sen sijaan oikein kunnolla, eikä tunteen kasvamiselle näyttänyt olevan tulossa loppua. Oli pakko keksiä jotain.
Avioliittoni on ollut pari vuotta alamäessä, matkalla kohti eroa, ja ristiriitaiset tunteeni ovat estäneet minua ajattelemasta järkevästi...tai ollenkaan. Vaimoni on hyvä ihminen, kaunis nainen, ehkä liiankin kuuma minulle, mutta emme vain sovi kauhean hyvin toisillemme ja mielipide-erot aiheuttavat koko ajan suurempaa ja suurempaa kipunointia ja liittomme on kuivahtanut lähinnä taloudelliseksi yhteistyösopimukseksi.
Työkaverini on paras ystäväni...on minulla muitakin huippuhyviä kavereita, mutta kenenkään muun kanssa en ole saavuttanut näin nopeasti näin syvää ystävyyttä. Olemme voineet jutella kaikenlaisia, ja hän tuntuu ajattelevan asioista aivan ainutlaatuisen yhdenmukaisesti kanssani vähän kaikesta maailmassa, arkisista pikkujutuista aina tärkeinä pitämiini mielipiteisiin asti ja minulla on paitsi älyttömän hauskaa hänen kanssaan, minulla on niin hyvä olla hänen kanssaan, että en malta odottaa seuraavaa työpäivää! No sellaista telepatian tuntua se on aina, kun ihastuu, mutta tämä työkaverini tosiaan on hyvin samanoloinen persoona, omituisia yksityiskohtia myöten. Tämä harvinaislaatuinen yhteensopivuus estää tehokkaasti yrityksiäni sulkea hänet pois mielestäni.
Kellekään en voinut puhua ja aivot olivat jo räjähtää. Oli pakko sanoa asian laita, vaikka en arvellut hänen haluavan minusta itselleen miestä ja pelkäsin möläytyksen säikäyttävän hänet kokonaan pois elämästäni. Se olisi katastrofi!!! Mutta päätin luottaa ystävyytemme kantokykyyn ja toivoin että se kestää vaivaantuneisuuden, joka tällaisesta tilityksestä vääjäämättä koituu. Vähän kiusallinen olo tuli, mutta aivot ja sydän kevenivät onneksi vähäsen, ei niin paljon kuin toivoin, mutta edes vähän. Ja vaikka en saa hänestä itselleni elämänkumppania, hän on silti niin hyvä kaveri, että minä olen rikas mies, enkä vaihtaisi muuten onnetonta tilaani edes lottovoittoon.
Rakastan häntä ikuisesti, sen kuitenkin tiedän ja se saa mielen vähän apeaksi, että maailmassa ei ole toista yhtä passelia naista minulle.
Mene ihmeessä juttelemaan. Voi olla että sille toisellekin on sun tunnustuksen jälkeen herännyt tunteita.
Kyllä se vähän niin on, että se pallo sen jälkeen sillä toisella. Harva kehtaa lähteä uudelleen utelemaan jos on kerran pakit jo saanut, vaikkakin epäsuoratkin sellaiset.
Ehkä sun kannattaa kysyä nuorten palstalla. Sulle voin kuitenkin sanoa, että ei ole oikeaa eikä väärää vastausta. Luota itseesi tee niinkuin tunnet. Ei maailma kaadu vaikka et saisi vastausta.