Te, joilla yksi lapsi

No tuo ei todellakaan ole mikään yksiselitteinen asia. Tiedän, kun sitä on itse pitkään pohdiskellut.

Meillä on 10-vuotias poika, ja pitkällisten pähkäilyjen tuloksena olemme päätyneet ratkaisuun ettei enempää hankita.

Poikamme oli koliikkivauva, joka valvotti kaiket yöt. Olimme pitkään niin poikki, ettei siinä tilanteessa edes JAKSANUT ajatella toisen tekemistä. Eli päätöksenteko siirtyi ja siirtyi. Nyt kun asiaa voisi ehkä harkita, poika on jo niin iso ja jossain määrin itsenäinenkin (siis ettei tarvitse joka hetki perässä juosta ;-) ), ei huvita enää aloittaa sitä valvomis-kakkapyllynpesu-perässäjuoksemisrumbaa taas alusta. Mitään vauvakuumetta ei siis meillä kummallakaan ole ollut. Ja lähipiirimme vauvoja katsellessa päätös (ei enempää!) sen kun vahvistuu. Kammottaa ajatuskin kotiin sitoutumisesta moneksi vuodeksi - liekö jotakin 3-kympin kriisiä?

Joskus on tietysti tullut ajateltua asiaa lapsen näkökulmasta ja mietittyä mistä hän jaa paitsi. Tai siis jääkö. Me molemmat kun olemme isosta perheestä ja sisarukset ovat nyt aikuisenakin meille tärkeitä (ystäviä). Toisaalta yksi ystäväni, joka on ainoa lapsi, sanoi ettei hän tiedä mitä kaivata, kun niitä sisaruksia ei ole koskaan ollut eikä hän siten tiedä mitä se olisi, eikä koe jääneensä mistään paitsi... ja poikakin sanoo, ettei hän halua pikkulapsia Aku Ankkojaan repimään ;-)

Olemme päättäneet että tästä päätöksestä emme sitten valita "vanhoilla päivillä", koska se on itse tehty ja siitä kannetaan itse myös vastuu. Elämässä voi aina jossitella ja haikailla tekemisiä ja tekemättä jättämisiä... ne eivät vain auta mitään mihinkään.

Noinhan sitä itsekin miettii....aikamoista oli se bambino aika...nyt kun tyttö on 4 niin alkaa jo jotain omatoimisuuttakin löytymään - ja yöt saa nukkua rauhassa. Tuli vielä sellainen asia mieleen, että kun itse ei ole matkustellut juuri ollenkaan (3 koiraa - eikä ollut niille hoitopaikkaa) niin nyt voisi olla siihenkin mahdollisuus. Tuntuu helmpommalta liikkua yhden lapsen kanssa. Siitäkään "vapaudentunteesta" ei haluaisi luopua. Tuntuu vaan olevan vallalla ajatusta, että sitten joskus jne....Kiva kun lapsista on aikuisenakin toisille seuraa....hoh hoijaa - sitäkö sitten tässä 20 vuotta odottaisi kun tuntuu, että tällä hetkellä on niin paljon annettavaa....ei taida tässä vanha enää jaksaa. Ennen kun tämä lapsi syntyi olin todella pitkäpinnainen ja virkeä...Lapsen syntymän jälkeen tuntuu, että kun pinnaa on koeteltu jatkuvasti niin välillä on olo kuin hermorauniolla...ja iänkaikkinen väsymys, joka nyt on tosiaan jo helpottanut.

Olen samaikäinen kuin sinä ja ainoa lapsi jo aikuistui. Aloitin liian varhain. Olin yksinhuoltaja. Olen löytänyt nyt miehen jota rakastan ja haluan hänen kanssaan lastaan ja hänkin sanoo sen haluavan kanssani. Onglemana on se että miehelläni on vajaat 3-vuotias lapsi toisen kanssa... Hänestä ei siinä mitään ongelmia, mutta minusta se estää perheemme. Hän haluaa ottaa sen luokseen eli se tarkoittaa että minulle tulisi lapsi hoitettavaksi ja kasvatettavaksi. Koska minusta tulisi oikeastaan se joka siirtyisi lapsen äidin tilalle ja äitiä tavattaisiin joskus vkoloppuisin. Mä joutuisin siitä viemään tarhaan, harrastuksiin, laittamaan ruoan. Siinäkin musta kivaa - äidit synnyttvät jotta ne jäisivät toisten niskaan. Kun ei lapsen oma äiti ei nytkään ole sne hoitosta kovin kiinnostanut ja menee wegeen kuin huvittaa. Ja ihan vauvana kuullin mieheltäni, että se pahoinpitelee sen lapsen jos mies ei ole paikalla.
Menin aiheesta vähän muualle. Mutta itse haluaisin nyt tervettä ja onnellista perhettä mieheni kanssa ja myös yhteistä lasta. Toivon että jokainen äiti osaisi itse kasvattaa omat lapset!!

Mä olen itse ainoa lapsi ja nyt aikuis iällä kaipaisin siskoja tai veljiä.
Mutta ei se mua lapsena haitannut.

Miksi pitäisi hankkia toinen lapsi jos sitä pitää miettiä?
Ajatelkaa mieluummin miten hyvin teillä asiat on nyt,mitä kaikkea kivaa voi tehdä kun lapsi on jo nois iso.
Jaksaako sen saman rumban uudelleen. ja nythän on tavallaan vielä se toinenkin lapsi hoidettavana vauvan lisäksi.