Suljetuin silmin
Milloin uuvut sa unesi kehtoon,
suljet silmäsi viipyen ylle ehtoon.
Silmää hiertää taika unihiekanjyvän,
tunnet jo uupumuksen syvän.
Päivä katoaa, yö on jo musta,
unikuvista löydät vielä lohdutusta.
Kuin eksyneenä mieli rauhaa kerää,
valon valjetessa unestansa herää.
Milloin uuvut sa unesi kehtoon,
suljet silmäsi viipyen ylle ehtoon.
Silmää hiertää taika unihiekanjyvän,
tunnet jo uupumuksen syvän.
Päivä katoaa, yö on jo musta,
unikuvista löydät vielä lohdutusta.
Kuin eksyneenä mieli rauhaa kerää,
valon valjetessa unestansa herää.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Rauhaisaa yötä sinne myös. Arvostan runoja, vaikka en en pysty niitä enää tuottamaan.
Eihh. Hautavärssy, kamala.
Minusta tuo runo on ihana. Kiitos kun ilahdutat täällä noilla kauniilla runoillasi. Olet kirjoittanut täällä aiemminkin runojasi.
Syksy
Kuin viimeinen sana luona käänteen,
vastausta vailla viimeisen äänteen.
Paeta ei voi edes valheen suulla,
totuuskin kun on mahdoton kuulla.
Minne ovat menneet iloiset laulut,
kirkkailla väreillä maalatut maisemataulut.
Syksyn synkeys kai sivellintä vaivaa,
uusille soinnuille tietä kun raivaa.
Liekki lepattaa pimeys armahtaa viileys rauhoittaa kaipaus helpottaa
Opas
Miten tuntea voi sitä oikeaa varmaa,
kuin tähdistä luettuna tarujen karmaa.
Taivaanrannassa siintää kaukaisuuden kulta,
meitä armahtaen tuo pimeyteen tulta.
Kun tuo hetki on poissa ja viileys vaipuu,
tietää hän kenen puoleen sydän silloin taipuu,
Ethän kadota koskaan sitä kaipauksen tähteä,
oppaana odottaa minne suuntaan lähteä.
Aalto
On virta vuolas, suunta vakaa,
mitä kuuluu sen kohinan takaa.
Vaikka ei ole se aalto ainoa,
kantaa se yksin suurta painoa.
Ei ole mikään tuittu tyrskypää,
silti se ei muilta yksin varjoon jää.
Muodoiltaan pehmeän loivat kaarteet,
pinnan alla uivat syvimmät aarteet.
K aunista
Varjot
Aaltoa vasten peilaavat varjot puiden,
kuin kantaisi selässään huolia muiden.
Kuusen latva on siihen taittanut havun,
virtaan luottanut kauniisti katkenneen t avun.
Pinnan kiillosta huolia ei huomaa,
sen vakaus on varmuuden tuomaa.
Suurikin laine samaa suuntaa seuraa,
tyyntyen hyväilee suvannon reunaa.
Lehden kertomaa
Virta joka tyynenä rantaan ehtien,
kääntänyt monet sivut syksyn lehtien.
Kuin ajasta irronneita kielenkantoja,
varisseet tyhjyyteen pitkin rantoja.
Mielen mietteitä huonon taikka hyvän,
pinnan raapaisua vai tunnontuskan syvän.
Kukaan ei omista, sen nyt sietää,
maan matoset sen myös tietää.
Lehtien värit
Haikeudellaankin tuovat uuden uskon,
jälkeen jättäessä värit iltaruskon.
Maailmaan joka kaipaa arvokkuutta,
etsii löytämättä onnen ikuisuutta.
Sylissään hyväillen suuren suven ajan,
ylittää ruskallaan tunteen raukan rajan.
Näkee jo silmissään hallan haamun,
tietää tulevaksi kylmän kuura-aamun.
Kesän lopulla
Lämmin tuulenvire joka purjeita käski,
kesyyntynyt ei kesällä ystäväksi.
Kutsuu esiin viimoja syksyn myötä,
sumista, synkkää, pimeää yötä.
Lohduttomia ovat silloin laulut laineen,
saanut on karun, hyisen maineen.
Tarjoaa tunteetonta viileää kättä,
kohtalon koura antaa sen pyytämättä.