Vammaisen lapsen kohtalo

Hei.
Kyllä, kurjalta tuntuu lukea ja nähdä kuvia tuollaisesta. Onko tämä arvokasta elämää, kysyt, ihan aiheellisesti. Taas on sellainen olo, että elämä ei ole oikeudenmukaista. Että on niin paljon apua tarvitsevia. Että pitäisi tehdä jotain. Meillä Suomessa vammaisten elämäntilanne on paljon parempi, onneksi. Silti siinäkin on parannettavaa. Perheet hoitavat kehitysvammaiset lapset hyvin ja itsensä väsyksiin asti, mutta liikkuessaan julkisesti, vieläkin ulkopuoliset katsovat, säälivät, ihmettelevät jne jne, Maailmassa on aina parannettavaa. Meistä jokainen voi omalta osaltaan ja omalla paikallaan tehdä tästä maailmasta parempaa paikkaa. Meillä on täällä joukossamme syrjittyjä, unohdettuja, poljettuja, jotka kaipaavat ja tarvitsevat apua, huomiota, ihmistä. Jokaisen ihmisen elämä on arvokas. Jokaisen ihmisen tulisi saada huolenpitoa, hoivaa, lämpöä, läheisyyttä ja rakkautta. Kenelle me voimme näitä jakaa?

Ystävällisesti,
Pirkko-pappi

Ihminen ei saa eikä voi päättää, syntyykö hän vai ei. Sitä on turha pohdiskella. Ihmisen elämä on itsessään arvokas, vaikka ei kaikkien tai kenenkään mielestä sitä olisi. Myös vähemmän arvokasta elämää elävillä on elämisen oikeus. Ollaan vaarallisella tiellä, jos ruvetaan miettimään, kenen olisi kannattanut syntyä - tai kenen kannattaisi elää.
Pirkko-pappi tuossa jo ehdottikin, että miettisimme, kenen elämää me voisimme jotenkin parantaa. Suuriin sankaritekoihin emme me yksityiset ihmiset pysty, mutta paljon on sellaista pientä korjattavaa, johon pystyisimme, jos astuisimme pois mukavuusalueeltamme eli löisimme laiskuutta ja välinpitämättömyyttä korville.
Usein on helpompi kauhistella kaukana olevaa kurjuutta kuin huomata avuntarve omassa perheessä, suvussa tai naapurustossa. Kumpaakaan ei ole syytä vähätellä, mutta parasta auttamista on se, mikä toteutetaan, ei se, mitä haluaisimme tehdä, mutta emme voi.