Hei!
Totta puhuen, en oikein usko, että kukaan täällä osaa auttaa minua ongelmani kanssa. Mutta sanotaan sitten, että puran tähän kirjoitukseen vain omia paineita.
Olen siis 17-vuotias tyttö, joka aloitti lukion toisen luokan tänä syksynä. Asun kahdestaan äitini kanssa. Luonteeltani olen analyyttinen, mutta luova sekä introvertti.
Näistä luonteenpiirteistä johtuen parasta mitä tiedän on viettää aikaa yksin kaikessa rauhassa. Mottona olenkin pitänyt "Aikani yksin on onnellista aikaa." On minulla kavereita onkin verran, mutta en minä heitä kovin usein näe. Netissä ja tekstaten me enemmän jutellaan.
Ja nyt siihen itse ongelmaan: yli kolmeen viikkoon en ole käynyt koulussa enkä juuri missään muuallakaan. Äitini luulee, että joka päivä ihan kiltisti menen kouluun. Koulussa taas luullaan, että olen sairaana. Yläkoulussakin tuli tätä lintsausta toisinaan harrastettua, mutta ne olivat ihan yksittäisiä päiviä.
Ei minulla sinänsä koulua vastaan mitään ole. Jos totta puhutaan tykkään opiskelusta ja uuden oppimisesta tosi kovasti. Naperosta asti olen saanut jopa luokan parhimpia numeroita. Vapaa-ajallakin usein opiskelen kaikenlaista - oli se sitten zen-buddhlaista filosofiaa tai natsi johtajien psykoanalyysejä.
Olen itse yritt'nyt miettiä, miksi ihmeessä teen tätä. Miksi mä haluan erstäytyä ja katkoa kaikki sosiaaliset kontaktit? Jonkin asteinen yksinäisyyden haku on aina kuulunut mun luonteeseen, mutta näin suurena asiana se ei ole manifestoitunut koskaan aiemmin.
Itse olen harkinnut jo masennusta, mutta en koe itseäni ahdistuneeksi tai alakuloiseksi. Itse asiassa oloni on loistava! Jos ei oteta lukuun raskasta häpeän tunnetta tästä poikkeuksellisesta käytöksestä. Toisaalta taas se voisi ehkä olla masennust, koska minulla on arvailtu ehkä olevan kilpirauhasen vajaatoiminta.
Sosiaalisten tilanteide pelkokin voisi kuulostaa hyältä diaknoosilta, mutta en minä pelkää sosiaalisia tilanteita. En vain pidä niistä, ihmiset ja heidän kanssa oleskelu ei minua kiinnosta - ei sitten yhtään. En pidä myöskään sosiaalisia taitojani heikkoina. Joidenkin mukaan olen karismaattinenkin.
Tietty voisi olla jotain stressi peräisiä paineita, mutta olen tosi raukea ja rento viilipytty joten en ainakaan paljoa ole koskaan mistään stressannut.
Olen kanssa miettinyt, että kokisinko oman tulevaisuuden ajattelun jotenkin toivottomana. Siis tässä taloustilanteessa, jossa monet ei pääse töihin ollenkaan eikä korkealla tutkinnollakaan ole paljoa tekemistä työpaikan hankinnassa. Saattaa herätä kysymys, että onko järkeä edes yrittää, jos kovasta työstä ei todennäköisesti saa mitään korvauksia (eli sitä työtä)?
Tästä mä taas mietin, että onko siinä sitten jotain väärää istua täällä kotona? Minulla on ihan hyvä olla täällä. Mutta tunnen häpeää, koska en näin ole hyödyksi yhteiskunnalle enkä tule olemaankaan, jos opinnot jää tähän. Haittaahan siitä on, kun veronmaksajien rahoilla elisin. Lisäksi tulisin vaivaamaan äitiäni, jolla on jo muutenkin rankkaa pienituloisessa työssään.
Kiitos ja onnittelut, jos joku jaksai tämän lätinän lukeakkin.
Totta puhuen, en oikein usko, että kukaan täällä osaa auttaa minua ongelmani kanssa. Mutta sanotaan sitten, että puran tähän kirjoitukseen vain omia paineita.
Olen siis 17-vuotias tyttö, joka aloitti lukion toisen luokan tänä syksynä. Asun kahdestaan äitini kanssa. Luonteeltani olen analyyttinen, mutta luova sekä introvertti.
Näistä luonteenpiirteistä johtuen parasta mitä tiedän on viettää aikaa yksin kaikessa rauhassa. Mottona olenkin pitänyt "Aikani yksin on onnellista aikaa." On minulla kavereita onkin verran, mutta en minä heitä kovin usein näe. Netissä ja tekstaten me enemmän jutellaan.
Ja nyt siihen itse ongelmaan: yli kolmeen viikkoon en ole käynyt koulussa enkä juuri missään muuallakaan. Äitini luulee, että joka päivä ihan kiltisti menen kouluun. Koulussa taas luullaan, että olen sairaana. Yläkoulussakin tuli tätä lintsausta toisinaan harrastettua, mutta ne olivat ihan yksittäisiä päiviä.
Ei minulla sinänsä koulua vastaan mitään ole. Jos totta puhutaan tykkään opiskelusta ja uuden oppimisesta tosi kovasti. Naperosta asti olen saanut jopa luokan parhimpia numeroita. Vapaa-ajallakin usein opiskelen kaikenlaista - oli se sitten zen-buddhlaista filosofiaa tai natsi johtajien psykoanalyysejä.
Olen itse yritt'nyt miettiä, miksi ihmeessä teen tätä. Miksi mä haluan erstäytyä ja katkoa kaikki sosiaaliset kontaktit? Jonkin asteinen yksinäisyyden haku on aina kuulunut mun luonteeseen, mutta näin suurena asiana se ei ole manifestoitunut koskaan aiemmin.
Itse olen harkinnut jo masennusta, mutta en koe itseäni ahdistuneeksi tai alakuloiseksi. Itse asiassa oloni on loistava! Jos ei oteta lukuun raskasta häpeän tunnetta tästä poikkeuksellisesta käytöksestä. Toisaalta taas se voisi ehkä olla masennust, koska minulla on arvailtu ehkä olevan kilpirauhasen vajaatoiminta.
Sosiaalisten tilanteide pelkokin voisi kuulostaa hyältä diaknoosilta, mutta en minä pelkää sosiaalisia tilanteita. En vain pidä niistä, ihmiset ja heidän kanssa oleskelu ei minua kiinnosta - ei sitten yhtään. En pidä myöskään sosiaalisia taitojani heikkoina. Joidenkin mukaan olen karismaattinenkin.
Tietty voisi olla jotain stressi peräisiä paineita, mutta olen tosi raukea ja rento viilipytty joten en ainakaan paljoa ole koskaan mistään stressannut.
Olen kanssa miettinyt, että kokisinko oman tulevaisuuden ajattelun jotenkin toivottomana. Siis tässä taloustilanteessa, jossa monet ei pääse töihin ollenkaan eikä korkealla tutkinnollakaan ole paljoa tekemistä työpaikan hankinnassa. Saattaa herätä kysymys, että onko järkeä edes yrittää, jos kovasta työstä ei todennäköisesti saa mitään korvauksia (eli sitä työtä)?
Tästä mä taas mietin, että onko siinä sitten jotain väärää istua täällä kotona? Minulla on ihan hyvä olla täällä. Mutta tunnen häpeää, koska en näin ole hyödyksi yhteiskunnalle enkä tule olemaankaan, jos opinnot jää tähän. Haittaahan siitä on, kun veronmaksajien rahoilla elisin. Lisäksi tulisin vaivaamaan äitiäni, jolla on jo muutenkin rankkaa pienituloisessa työssään.
Kiitos ja onnittelut, jos joku jaksai tämän lätinän lukeakkin.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Ikävä kuulla, jos tunnet häpeää omasta käyttäytymisestä ja seuraukset huolettaa, vaikka vaikuttakki oikein fiksulta nuorelta naiselta. Mutta kertosikko mitä yleensä puuhailet siellä kotona ollessa?
Luovaa kirjoittamista/sanataidetta harrastan. Ja olen lisäksi kiinnostunut japanilaisesta kulttuurista ja historiasta - joten luen kovasti siihen liittyvää kirjallisuutta tai etsin muuten siitä tietoa. Lisäksi aloitin japanilaisen kalligrafian opiskelun nyt syksyllä, mutta siitäkin jäin pois niinkuin koulustakin. Yksinäni sitä vielä harjoitan.
Mulla on kans tollasta eristaytyneisuuden haluu.
Sinä olet luova, perusta vaikka blogi?
Sinulla on varmaankin asperger. Siltä vaikuttaa.
Kun kerran aloittaja mainitsi natsihommiakin niin,
eihän sieltä Itävallasta tunnu nykyisin tulevan kuin näitä munamarttoja määkimään jotain, hokien samalla niitä mantrojaan 'meitähän te että alista'.
Entisaikaan sieltä kuiten tuli semmoisiakin kuin Aatu.
Jotenkin mä olen alkanut aikani katseltua tätä sairasta nyky-yhteiskuntamenoa mielessäni mieltämään, että taisi se Aatu kuitenkin loppujen lopuksi olla enemmän minun mieleen.
F60.1 selittää erakoitumisen.
F60.1 Eristäytyvä (skitsoidi) persoonallisuus
Persoonallisuushöiriölle on ominaista vetäytyminen pois tunnepitoisista, sosiaalisista tai muista suhteista mielikuvitukseen, yksinäisiin harrastuksiin ja itsetutkiskeluun. Kyky ilmaista tunteita ja kokea mielihyvää on rajoittunut.
Cosplay, manga, anime - esim. Traconista tms. tapahtumasta löydät mahtavaa seuraa! Ehkä osana joukkoa voisi olla mukavaa- koeta edes.
Helvetin epätoivosta lutkailua se ois. Pysy vaan yksin. Ethän ees valita mistään, ja täytyyhän sitä itse tietää mitä haluaa ja mitö ei.