Pakko-oireita

Pakko-oireinen häiriö voi olla äärimmäisen tuskallinen. Minulla esim. on se. Se pahenee stressaavissa tilanteissa häviten miltei täydellisesti silloin, kun mitään stressaavaa ei ole lähiaikoina.

Huomasin itse, että pakko-oireen hillitseminen yleensä vain lisää siihen liittyvää ahdistusta. Uskon, että kaikilla ihmisillä on tämä lievänä, joillakin ei kuitenkaan ollenkaan.

Pakko-oire on yksi tapa kanavoida omaa epävarmuutta ja pelkoja, sekä ahdistusta. Ehkäpä toiset miettivätkin suoraan juuri näitä pelkoja suoraan. Tai sitten kyse on epävarmuudesta, joka ei olisi tarpeellista.

Näistä asioista kannattaa miettiä lääkärin kanssa. Yleensä tähän ko. sairauteen, varsinkin kun se on oikein paha oireisessa vaiheessa, auttaa parhaiten Anafranil. Sitä käytetään nykyisin enää todella vähän mutta nyt jo miltei eläkkeellä olevat psykiatrit ja erittäin arvostetut sellaiset puhuvat paljon sen puolesta. Siinä aloitetaan hyvin pienellä annoksella, jota nostetaan hyvin hitaasti. Vasta sitten, kun päästään isompiin annoksiin, niin lääke on myös väsyttävä. Se tehoaa myös ns. paniikkihäiriöön. Itse uskoisin paniikkihäiriön ja pakko-oireiden olevankin vahvasti yhteydessä toisiinsa. Kun pakko-oire on menossa, se tuntuu vähän samalta kuin paniikkihäiriö jos sitä yrittää hillitä.

Pakko-oireisiin auttaa jossain määrin se, että keskustelee ihmisen kanssa joka ymmärtää tätä sairautta. Toisaalta vielä parempi on, jos henkilö on luotettava ja saa tavallaan ohjattua pakko-oireista henkilöä pois näistä ajatuksista. Helppoa se ei ole, sen kyllä tiedän.

Pakko-oirenen häiriö on vahvasti yhteydessä ns. vaativaan luonteeseen ja perfektionismiin. Henkilö vaatii paljon itseltään ja yrittää kontrolloida koko ajan ympäristöä. Mehän emme siihen pysty. Meidän täytyy sallia itsellemme mahdollisuus epäonnistua ja kyetä edes jossain määrin mukautumaan ympäristöön. Juuri tässähän mielenterveyden häiriöistä kärsivät ovat ymmärtääkseni muita huonompia. He eivät mukaudu muuttuvaan ympäristöön yhtä helposti kuin terveet.

Esim. minulla on ollut tämä sairaus lapsesta saakka. Muistan jo ala-asteiässä sairastaneeni tätä. Minulle on sanottu, että mitä enemmän ikää karttuu sitä enemmän tämän kanssa "oppii elämään". Tietää suunnilleen milloin oireet pahenevat, osaa hakea apua niihin ja mieluiten suosittelen puhumista henkilön kanssa, joka todella ymmärtää tätä sanoisinko hirviömäistä sairautta. Yleensä sairaus alkaa jo hyvin aikaisessa iässä.

Niin painotan vielä sitä, että olen vain lukenut ja kuullut Anafranilin olevan hyvä lääke tähän. No itse asiassa psykiatri sanoi sen olevan parhain. Mutta näistä kannattaa todella keskustella lääkärin/psykiatrin tai psykologin kanssa. He osaavat neuvoa paremmin ja oikein.

calcut kirjoitti:

Pakko-oireinen häiriö voi olla äärimmäisen tuskallinen. Minulla esim. on se. Se pahenee stressaavissa tilanteissa häviten miltei täydellisesti silloin, kun mitään stressaavaa ei ole lähiaikoina.

Huomasin itse, että pakko-oireen hillitseminen yleensä vain lisää siihen liittyvää ahdistusta. Uskon, että kaikilla ihmisillä on tämä lievänä, joillakin ei kuitenkaan ollenkaan.

Pakko-oire on yksi tapa kanavoida omaa epävarmuutta ja pelkoja, sekä ahdistusta. Ehkäpä toiset miettivätkin suoraan juuri näitä pelkoja suoraan. Tai sitten kyse on epävarmuudesta, joka ei olisi tarpeellista.

Näistä asioista kannattaa miettiä lääkärin kanssa. Yleensä tähän ko. sairauteen, varsinkin kun se on oikein paha oireisessa vaiheessa, auttaa parhaiten Anafranil. Sitä käytetään nykyisin enää todella vähän mutta nyt jo miltei eläkkeellä olevat psykiatrit ja erittäin arvostetut sellaiset puhuvat paljon sen puolesta. Siinä aloitetaan hyvin pienellä annoksella, jota nostetaan hyvin hitaasti. Vasta sitten, kun päästään isompiin annoksiin, niin lääke on myös väsyttävä. Se tehoaa myös ns. paniikkihäiriöön. Itse uskoisin paniikkihäiriön ja pakko-oireiden olevankin vahvasti yhteydessä toisiinsa. Kun pakko-oire on menossa, se tuntuu vähän samalta kuin paniikkihäiriö jos sitä yrittää hillitä.

Pakko-oireisiin auttaa jossain määrin se, että keskustelee ihmisen kanssa joka ymmärtää tätä sairautta. Toisaalta vielä parempi on, jos henkilö on luotettava ja saa tavallaan ohjattua pakko-oireista henkilöä pois näistä ajatuksista. Helppoa se ei ole, sen kyllä tiedän.

Pakko-oirenen häiriö on vahvasti yhteydessä ns. vaativaan luonteeseen ja perfektionismiin. Henkilö vaatii paljon itseltään ja yrittää kontrolloida koko ajan ympäristöä. Mehän emme siihen pysty. Meidän täytyy sallia itsellemme mahdollisuus epäonnistua ja kyetä edes jossain määrin mukautumaan ympäristöön. Juuri tässähän mielenterveyden häiriöistä kärsivät ovat ymmärtääkseni muita huonompia. He eivät mukaudu muuttuvaan ympäristöön yhtä helposti kuin terveet.

Esim. minulla on ollut tämä sairaus lapsesta saakka. Muistan jo ala-asteiässä sairastaneeni tätä. Minulle on sanottu, että mitä enemmän ikää karttuu sitä enemmän tämän kanssa "oppii elämään". Tietää suunnilleen milloin oireet pahenevat, osaa hakea apua niihin ja mieluiten suosittelen puhumista henkilön kanssa, joka todella ymmärtää tätä sanoisinko hirviömäistä sairautta. Yleensä sairaus alkaa jo hyvin aikaisessa iässä.

Lue lisää

Se on ahdistavaa sata kertaa tarkistaa onko levyt päällä..ulko ovi kiinni ym.ulos lähtiessä ja illalla sama "rituaali"kumpa tietäis mikä auttais,ei ainakaan masen.lääkkeet auta.