Kertokaa miten meni lääkiksen jälkeen?

Kyllä töitä on, valinnanvaraakin aika kivasti jos ei ole ihan täysin henkisesti sidoksissa johonkin tiettyyn paikkakuntaan. Aloittelevan valmiin lääkärin palkkahaitari on 2700 - 11 000 e/kk.

Valmistuin lääkäriksi Helsingistä kahdeksan vuotta sitten. Päädyin ns. hyvänä oppilaana hakemaan lääketieteelliseen heti lukion jälkeen Helsinkiin, ja pääsin ensimmäisellä yrittämällä sisään. En ajatellut alan valintaa kovinkaan paljon silloin, mielessä siinsi arvostettu, poikkitieteellinenkin ammatti. Aikaa pääsykokeisiin valmistautumiseen käytin vajaat kolme kuukautta yo-kirjoitusten jälkeen. Lääketieteelliseen pääsy ei itselleni ollut kovinkaan vaikeaa, ei myöskään sieltä valmistuminen, mutta olisin itse kaivannut hakuvaiheessa - ja etenkin ennen sitä - realistista kuvausta lääkärin arjesta.

Usein moni hakee suorastaan epätoivoisesti 5-6 kertaa lääketieteelliseen pääsemättä sisään, tässä kohta kannattanee viheltää peli poikki ellei sitten halua mennä rahalla Tartoon, Venäjälle tms. Muitakin aloja on.

Lääketieteellisessä opiskellessa kannattaa keskittyä olennaisiin asioihin: klinikkaan. Ei kukaan Krebsin sykliä tms. tarvitse työelämässä ellei aio biolääketieteen tutkijaksi. Luettavaa toki riittää vaikka vuorokauden jokaiselle tunnille jos niin haluaa, mutta suurin osa tiedosta ei tule pysymään päässä tai hyödyttämään työelämässä.

Olen kahdeksan vuotta tehnyt töitä valmiina lääkärinä (ja vajaat pari vuotta kandina). Palkkaus on hyvä, mutta työssä ei kovinkaan paljon gloriaa ole. Pääsääntöisesti lääkäri hoitaa tavallisten ihmisten tavallisia vaivoja - pieni osa päätyy huippututkijoiksi tai -kirurgeiksi, ja tämä jälkimmäinen porukka uhraa medisiinalle suurimman osan valveillaoloajastaan. Työnkuva on usein aika lailla sama päivästä toiseen riippumatta siitä, työskenteletkö sairaalassa vai avohoidossa. Kiire on jatkuvasti läsnä, tietojärjestelmät takkuavat, herra tohtori saa itse metsästää printteripaperia pitkin käytäviä kun se loppuu kesken vastaanoton. Hallinnossa on ihmisiä, jotka eivät välttämättä tiedä itse substanssista juuri mitään. Peräpukamapotilaat, juopot, mielenterveysongelmaiset, nivelrikko-ongelmaiset jne ovat jokapäiväistä kauraa. Huono hajuaisti on plussaa, kaikki eivät peseydy päivittäin. Ja lisäksi joudut sietämään aika paljon naama peruslukemilla hädin tuskin luku- ja kirjoitustaitoisten potilaiden vittuilua (halutaan lähetteitä, tutkimuksia, lääkkeitä ilman indikaatiota, monenlaisiin yhteiskunnan etuuksiin "pääsee" myös ottamaan kantaa) ja suoranaista valehtelua.

Toki itsekin koen iloa pystyessäni tekemään ihmisen terveyttä parempaan suuntaan muuttavia päätöksiä. On hienoa päästä diagnoosiin, ja nähdä potilaan paranevan. Mutta monesti on turhauttavaa todeta, että vaikka kuinka asiaa yrittäisi vääntää rautalangasta, mikään ei muutu. Lihava ei koe tarvetta laihduttaa, koska hän on vain "isoluinen", juoppo, jonka maksa-arvot ovat pilvissä, sanoo juovansa vain muutaman saunaoluen kerran kuussa.

Mikäli rahaa haluaa, sen saa helpommallakin. Itse tekisin ammatinvalinnan suhteen toisenlaisen päätöksen, jos nyt asiaa punnitsisin. Uudelleen opiskelemaan lähtö on mielessä viikoittain. Kirjoituksellani en halunnut sabotoida kenenkään "Albert Schweitzer" -tyyppisiä haaveita lääkäriydestä, mutta asiaa kannattaa miettiä tarkkaan - työ on yleensä banaalia, kiireistä ja turhauttavaa.

Mukava, että kirjoitukseni herätti mielenkiintoa. Palkkaus on yksi asia, mikä motivoi jaksamaan työssä -se on pääsääntöisesti hyvä. Yliopistopaikkakunnilla (ne, joissa on lääketieteellinen tiedekunta) yleensä palkkaus on selkeästi heikompi etenkin kandilla tai vastavalmistuneella, koska hakijoita on yleensä runsaammin suhteessa vapaisiin työtehtäviin. Toisaalta, aloittelevan lääkärin on "turvallisempaa" työskennellä isolla paikkakunnalla, missä yleensä on paremmat konsultaatiomahdollisuudet ja kaikkea ei tarvitse itse tehdä. Syrjäseuduilla palkka on luonnollisestikin parempi, mutta siellä lääkärin täytyy pystyä pärjäämään varsin vähäisillä resursseilla, ja olla valmis tekemään paljon sellaista, mikä isoilla paikkakunnilla kuuluu sairaalaolosuhteisiin. Sinällään tämä on opettavaista, mutta myös monella tavalla kuormittavaa.

Itse työskentelen isossa kaupungissa. Mikäli joku saa esim. sydäninfarktin, ambulanssi vie hänet heti erikoissairaanhoitoon, hoito käynnistyy siis nopeasti. Syrjäseudulla, missä olet ehkä ainoa päivystävä lääkäri 100 km säteellä, saatat joutua hoitamaan tällaista hätätapausta itse varsin puutteellisin resurssein. Kovasta palkasta huolimatta vastuu on ihan eri tasolla tällaisissa paikoissa, ja aloittelevan lääkärin on hyvä tiedostaa tämä.

Lääketiede ei ole eksakti tiede kuten matematiikka. Epävarmuutta joutuu sietämään, asiat eivät ole aina sitä, miltä ne näyttävät, lääkäri ei oikeastaan koskaan voi sanoa mitään täysin varmaksi. Kolmion kulmien summa on aina 180 astetta, mutta lääketieteessä asiat ovat useimmiten erilaisia todennäköisyyden asteita. Monesti hoidot joudutaan aloittamaan empiirisesti - siis valistuneen arvauksen perusteella. Ja monestihan on niin, että potilas kaikista perusteluista huolimatta ei esim. hae määrättyä lääkettä.

Erilaisiin valituksiin saattaa joutua vastaamaan, omalle kohdalleni ei näitä onneksi ole juuri sattunut, mutta potilas saattaa valittaa hyvinkin pienistä asioista, joilla ei ole mitään käytännön merkitystä. Lääkäri on saattanut kirjata tekstiinsä potilaan olevan ylipainoinen (mikä on painoindeksin mukaan helposti määriteltävissä poislukien huomattavan lihaksikkaat henkilöt). Potilas saa halutessaan tekstit itselleen, ja saattaa maan tavan mukaan pahoittaa tästä mielensä ja tehdä valituksen asiasta.

Monikulttuurisuus on monisyinen asia lääkärillekin. Mieslääkäri saattaa joutua tilanteeseen, jossa musliminainen uskonnollisista syistä kieltäytyy kliinisestä tutkimuksesta, vaikka on jonkin vaivan vuoksi kuitenkin tullut vastaanotolle - potilaalla voi olla vakava sairaus, mutta et voi tutkia häntä asianmukaisesti. Kieliongelma on maahanmuuttajapotilaiden kanssa usein läsnä, monesti potilas puhuu varsin huonosti suomea tai ruotsia eikä lainkaan esimerkiksi englantia (em. kielillä pystyn työskentelemään) ja tulkkia ei useimmiten ole saatavilla. Kulttuurierot aiheuttavat myös muitakin haasteita. Maahanmuuttajapotilaalle on yleensä varattu täsmälleen yhtä pitkä vastaanottoaika kuin "kantasuomalaiselle".

Positiivista on toki se, että töitä kyllä riittää - työttömyys ei uhkaa lääkäriä ainakaan tällä hetkellä. Lääketieteellisten tiedekuntien sisäänottomäärät ovat lisääntyneet vuosi vuodelta lähinnä poliittisten syiden vuoksi, mutta samalla opetuksen määrärahoja on jopa leikattu. Seurauksena on, että lääkiksessä pääsee entistä vähemmän opettelemaan potilaan tutkimista ja perustoimenpiteitä. Itsekin - 8 vuotta sitten valmistuneena - olen joutunut monet jutut opettelemaan vasta työelämässä. Lääkiksestä saa hyvät teoreettiset valmiudet, mutta varsinainen oppiminen on edessä työelämään siirryttäessä.