RUMA HELSINKI
(AA-kerho kärttyisellä kierroksella Helsingissä. Kerholaiset haluavat pysyä anonyymeinä arkkitehtiopiskelijoina, sillä heillä ei ole vielä kokemusta siitä , millaisessa ristipaineessa ja rakennuttajien jöössä oikeat ammattilaiset joutuvat työskentelemään.)
- Analyysiä kaupungista, joka on rakennettu ilman KESKUSTAA.
Helsinki, Itämeren helmi, näyttää kauniilta kaupungilta, jos saapuu kesäpäivänä mereltä Kauppatorille.
Keskellä talvea, kun saapuu lentoasemalta kulttuurikaupunkiin Tuusulantietä ohi Variston, kaupunki näyttää kamalalta. Teollisuusalueet ovat maaseudun ja kaupungin välilihaa, jonka kohtalo ei ole kiinnostanut ketään.
Kun Myllypuron alakiventieläiset saapuvat metrolla Rautatientorille ja puikahtavat maan pinnalle kaakeloidusta avoviemäreistä, he näkevät ensimmäisenä Makkaratalon.
Makkaratalo, Enson sokeripala Katajanokalla ja Merihaka ovat klassikkohirvityksiä, itsestään selvästi rumia rakennuksia. Merihaassa kaikkein kammottavinta on se, että betonielementtejä on yritetty elävöittää urilla, joihin on sittemmin tarttunut kaikki maailman lika.
Merihaan arkkitehti on ollut kuin druidi Stonehengellä: tiettynä päivänä karkausvuonna muutaman minuutin ajan aurinko osuu juuri oikeaan kohtaan ja Merihaka näyttää monumentaaliselta, mutta ainoastaan asiaan vihkiytyneet tietävät sen.
JÄSENTYMÄTTÖMIÄ MÖHKÖJÄ, KIUKKUINEN KIERROS RUMASSA HELSINGISSÄ PIRISTÄÄ PÄIVÄÄ.
Sanomatalo suhteettomuuksineen on edelleen ajankohtainen haukuttava. Sen näennäisläpinäkyvyys ja oudosti estetisoidut rakenteet saavat ihmettelemään arkkitehtien fysiikan tajua: transparentti rakkikoira könöttää eduskuntatalon vieressä, mutta eihän talon läpi näe, kun lasi heijastaa kaiken.
Sitä paitsi rakennusvaiheen kähmintä risoo: Talosta tuli korkeampi kuin mihin oli lupa. Kun taloon ei saanut rakentaa lisää kerroksia, kerroskorkeutta korotettiin ilman sen kummempaa kohua.
Vieressä oleva eduskuntatalo on kesken jäänyt fragmentti, jonka molemmille puolille piti tulla tasapainottavat sivurakennukset. Jos totalitarismia käsittelevissä kuvakirjoissa on jokin esimerkki Suomesta, niin se on eduskuntatalo. Talo kuitenkin toimii: mielenosoittajat eivät uskalla kavuta kymmenettä porrasta ylemmäs hihhuloimaan.
Muista merkkirakennuksista oopperatalo on lempi-inhokkeja. Vuonna 1993 avattu talo on liian pitkän ajan kuluessa syntynyt jäsentymätön möhkö ilmeisesti rakennuksessa ajalliset kerrostumat käyvät elävää vuoropuhelua. Oopperatalo avautuu Töölönlahden perukoille kuolleiden kaislojen maailmaan, kun sen pitäisi olla osa kaupunkia.
TUOMIOKIRKON ANTIKLIIMAKSI
Vaikka vanhat rakennukset kokonaisuuksina muodostavat keskimääräistä parempaa ympäristöä, niissäkin on herkkupalansa haukkujalle. Loputtomasti toistettuna empire-arkkitehtuurin keinotkaan eivät viehätä. Muoteilla synnytetyt kipsikrumeluurit ovat aikansa elementtitekniikkaa.
Arkkitehtuuria ei voi arvioida pelkän ulkoasun perusteella, vaan on kokeiltava, vastaako rakennuksen ulkokuori sisältöä. Siksi tuomiokirkko on kovin antikliimaksinen: sisään astuessaan huomaa, että kirkon katto kaartuu tylsäksi valeholvaukseksi.
Vanhat kertaustyylit ovat auttaneet huonoja suunnittelijoita tekemään edes keskinkertaisia rakennuksia. Esplanadilla figuratiivinen kertaustyyliornamentiikka oksettaa ja tuntuu ihmisten hahmotuskyvyn aliarvioinnilta: parvekkeita kannattaa köyryselkäinen mies ja kivenlohkareista löytyy aivomassamaista koverruskuviointia.
VÄKIVALTAINEN ULKOSYNNYTIN
Olisi mukavaa, jos rakennuksesta huokuisi tunne, että se pysyy koossa. Palkitussa Pikku Huopalahden terassitalossa jopa klinkkerilaatat näyttävät pysyvän seinissä paremmin kuin parvekkeet. Talon sisäänkäynti on kuin väkivaltainen ulkosynnytin.
Voisin kuvitella, että talossa asuminen tuntuu samalta kuin majoitus ayanapalaisessa hotellissa sesongin ulkopuolella, kun hotellin rakennustyöt ovat vielä kesken.
Terassitalon ideana lienee, että jokaisella asukkaalla olisi ikään kuin oma piha. Terassitalossa kuitenkin vain murto-osalla on omat parvekkeet, jotka tosin joissain tapauksissa ovat isompia kuin itse asunnot.
ONHAN PIKKU HUOPALAHTI ERILAINEN KUIN MALMI TAI ITÄKESKUS.
Viriketursotettu Pikku Huopalahti on kuitenkin kertakäyttöinen vitsi, jossa elementtifirmat ovat saaneet irrotella. Mikään materiaali ei sinällään ole ruma. Kaakeli sopii hyvin vessaan Pikku Huopalahden tavoitteena oli ilmeisesti olla hauska, jatkuvasti erilainen ja virikkeitä antava paikka. Lähiö onkin tuore, mutta kuten tuoreille hedelmille käy, kun ne seisovat tarpeeksi auringossa, Pikku Huopalahtikin nahistuu. Klinkkerit tippuvat seiniltä, vaikka alueella on ikää alle kymmenen vuotta.
Muiden talojen joukossa rapistuu myös asumispalveluita tuottavan VVO:n pääkonttori. Alepan mainos naapuritalon alakerrassa kiteyttää paljon: "Etkä maksa liikaa."
Herkkää muotokieltä
Hakaniemessä pullisteleva Ympyrätalo murskasi aikanaan alleen kolme kivitaloa ja yhden kaksikerroksisen puutalon, kaikki 1900-luvun alkuvuosilta, valmistuessaan vuonna 1966. Talon muotokieli saa yhä hiljaiseksi.
Kallion helmi on kuitenkin sympaattisen ruma ovettomalta vaikuttava adventtiseurakunnan rukoushuone Neljännellä linjalla. Talossa on hieno detalji, katolla metallinen risti, joka jatkuu sadevesikouruna seinää pitkin.
Alppilan kirkko Linnanmäen vieressä taas on sosiaalihuoltolan näköinen.
Hakaniemenrannan virastotalohelvetti verovirastoineen ja kouluhallituksineen on mykistävä. Valtion virastotalo, kolkko betonielementtirakennus pitkine kaksoiskäytävineen ja ankeine huoneineen, on vastikään remontoitu, jotta tiloihin saataisiin lisää orientoituvuutta ja valoisuutta.
Merihakaa ihmetellessä miettii, onko 1960-luvun purkuinnon jälkeen voimaan astunut sanaton mutta ehdoton purkukielto tarpeen. Ilmeisesti ajatellaan, että odotetaan vielä sata vuotta, niin Merihakakin näyttää viehättävältä.
Itä-Pasilaan ei uskalla mennä, Yleisradion Ison pajan kohdalla sulkee silmät, mutta Hartwall-areenalla ne loksahtavat taas auki. Hallin kyljessä olevat porrashuoneet ovat objektiivisesti ruman keltaisia. Tuollaisen värin voisi kuvitella olevan käytössä vain, kun maalitehdas tyhjentää varastojaan ja myy maalia todella halvalla.
Ennen väristyksiä aiheuttavaa Pasilan asemaa voi ihmetellä sienimäisesti kohoavaa junien valvontarakennusta Linnunlaulun vieressä. Se on täydellisesti paikkaansa sopimaton.
Vielä pieni syrjähyppy Arabiaan ihailemaan Lumetta eli elokuva- ja lavastustaiteen laitosta. Se on aaltopeltilaatikko, anteeksi laskostettua terästä, jalostettua metallidraperiaa.
HIGH TECH -HELVETTI
Aluerakentaminen on sitä, että määritellään, kuinka monta ihmistä pitää jollekin seudulle änkeä, jotta sinne saadaan R-kioski. Pahinta on, että kokonainen lähiöllinen tonttimaata annetaan yhden arkkitehdin tuhottavaksi.
1980-luvulla rakennetut Sofianlehdon asunnot näyttävät Jordan-joen länsirannalta. Tabu-viihdeohjelma kuvasikin siellä aikoinaan Suomen sisällissodasta kertovan sketsin.
Tulevaisuuden hirvitystä edustaa Itämerentorin ympäristö Ruoholahdessa. Vauhdilla pystytetyn high tech -alueen, joka on suurempi kuin Engelin empire-keskusta, on suunnitellut lähes kokonaan yksi arkkitehtitoimisto. Kaupunkirakenteelle luontainen ajallinen kerroksellisuus saavutetaan sijoittamalla Lepakon kulttirakennuksesta tagintäyttämä seinänpätkä high tech -keskuksen sisälle. Inhimillisyyttä alueella edustavat vain työntekijöiden parvekkeille raahaamat muoviset puutarhatuolit ja tuhkakuppeina käytettävät maustekurkkupurkit.
Toinen paha paikka on Lintulahden kukkula Sörnäisissä, jossa mitä ilmeisimminkin otetaan vakavasti se, että lähiöillä voi vahvistaa kaupungin ja asukkaiden alueellista kumppanuutta. Uustuotantotaloja on markkinoitu merinäköalalla, ja sellainen löytyykin aina siihen saakka, kunnes seuraava talo on rakennettu eteen. Alue on sumppu ja tuo mieleen aasialaisen kaupunkirakentamisen: kun tonttimaa on äärettömän kallista, on pakko rakentaa tolkuttoman monta kerrosta päällekkäin.
Lintulahden takana töröttää onneton teollisuusmiljööromantiikan yritys. Ideana ovat varmaankin olleet amerikkalaiselokuvista tutut ateljeeasunnot, joissa taiteilijat asuvat keskellä vapaata tilaa. Mutta Helsingissä rakennetaan talouden ehdoilla ja tehdashalli täytetään pienillä kopeilla.
Aluerakentamiseen kuuluu tietenkin palveluiden suunnittelu. Päiväkodeista löytyy usein veikeää informaatiosälää. Arkkitehdit ilmeisesti luulevat, että lapset tarvitsevat yhteiskuntakelpoisiksi kasvaakseen kaikenlaista vinoa, pyöreää ja värikästä. Pastellivärit ovat pop, sillä ne eivät ole millään lailla poliittisia tai aggressiivisia.
BETONI ITKEE
Kuin sokerina pohjalla on vielä kaksi Helsingin surullisinta rakennusta.
Ensimmäinen on Jätkäsaaressa tönöttävä kasa jättimäisiä sardiinipurkkeja, joita myös tullivarastoksi kutsutaan. Pienet raot sardiinipurkkien väleissä ovat ilmeisesti ikkunoita.
Kaupunkikierros huipentuu Oulunkylään Pikkukoskentien ja Jokiniementien kulmaan A-Betonin vanhaan toimitaloon.
Kolmisenkymmentä vuotta sitten suunnieltu talo on jotakuinkin neliö, hyvin pragmaattista arkkitehtuuria. Sisällä on eittämättä ollut kaikki tarvittavat työtilat insinööritoimistolle. Se on ankara ja kolho, tarkoitettukin sellaiseksi. Ehkä betoniin on odotettu kaunista patinaa, mutta patina onkin vain seinille kertyvää härmää.
A-Betonin ornamentiikka on huikeaa: betonin valumuotista pylväisiin on jäänyt sidelankojen jättämät kolot. Pylväissä näkyy muottina olleen höyläämättömän raakalaudan terveiset siellä, missä tussitöhryt eivät ole niitä koristelleet.
Talo puretaan pian, sillä se on homeessa. Rumilusta ympäröivä melukylämainen puutaloyhteisö ehkä kiittäisi, jos ei olisi ehtinyt itse tuhota itseään. Ihmiset pilkkoivat isot tonttinsa pienemmiksi, kun rakentaminen viimeksi ylikuumeni. Siinä, missä ennen oli yksi talo, on nyt kolme...
(AA-kerho kärttyisellä kierroksella Helsingissä. Kerholaiset haluavat pysyä anonyymeinä arkkitehtiopiskelijoina, sillä heillä ei ole vielä kokemusta siitä , millaisessa ristipaineessa ja rakennuttajien jöössä oikeat ammattilaiset joutuvat työskentelemään.)
- Analyysiä kaupungista, joka on rakennettu ilman KESKUSTAA.
Helsinki, Itämeren helmi, näyttää kauniilta kaupungilta, jos saapuu kesäpäivänä mereltä Kauppatorille.
Keskellä talvea, kun saapuu lentoasemalta kulttuurikaupunkiin Tuusulantietä ohi Variston, kaupunki näyttää kamalalta. Teollisuusalueet ovat maaseudun ja kaupungin välilihaa, jonka kohtalo ei ole kiinnostanut ketään.
Kun Myllypuron alakiventieläiset saapuvat metrolla Rautatientorille ja puikahtavat maan pinnalle kaakeloidusta avoviemäreistä, he näkevät ensimmäisenä Makkaratalon.
Makkaratalo, Enson sokeripala Katajanokalla ja Merihaka ovat klassikkohirvityksiä, itsestään selvästi rumia rakennuksia. Merihaassa kaikkein kammottavinta on se, että betonielementtejä on yritetty elävöittää urilla, joihin on sittemmin tarttunut kaikki maailman lika.
Merihaan arkkitehti on ollut kuin druidi Stonehengellä: tiettynä päivänä karkausvuonna muutaman minuutin ajan aurinko osuu juuri oikeaan kohtaan ja Merihaka näyttää monumentaaliselta, mutta ainoastaan asiaan vihkiytyneet tietävät sen.
JÄSENTYMÄTTÖMIÄ MÖHKÖJÄ, KIUKKUINEN KIERROS RUMASSA HELSINGISSÄ PIRISTÄÄ PÄIVÄÄ.
Sanomatalo suhteettomuuksineen on edelleen ajankohtainen haukuttava. Sen näennäisläpinäkyvyys ja oudosti estetisoidut rakenteet saavat ihmettelemään arkkitehtien fysiikan tajua: transparentti rakkikoira könöttää eduskuntatalon vieressä, mutta eihän talon läpi näe, kun lasi heijastaa kaiken.
Sitä paitsi rakennusvaiheen kähmintä risoo: Talosta tuli korkeampi kuin mihin oli lupa. Kun taloon ei saanut rakentaa lisää kerroksia, kerroskorkeutta korotettiin ilman sen kummempaa kohua.
Vieressä oleva eduskuntatalo on kesken jäänyt fragmentti, jonka molemmille puolille piti tulla tasapainottavat sivurakennukset. Jos totalitarismia käsittelevissä kuvakirjoissa on jokin esimerkki Suomesta, niin se on eduskuntatalo. Talo kuitenkin toimii: mielenosoittajat eivät uskalla kavuta kymmenettä porrasta ylemmäs hihhuloimaan.
Muista merkkirakennuksista oopperatalo on lempi-inhokkeja. Vuonna 1993 avattu talo on liian pitkän ajan kuluessa syntynyt jäsentymätön möhkö ilmeisesti rakennuksessa ajalliset kerrostumat käyvät elävää vuoropuhelua. Oopperatalo avautuu Töölönlahden perukoille kuolleiden kaislojen maailmaan, kun sen pitäisi olla osa kaupunkia.
TUOMIOKIRKON ANTIKLIIMAKSI
Vaikka vanhat rakennukset kokonaisuuksina muodostavat keskimääräistä parempaa ympäristöä, niissäkin on herkkupalansa haukkujalle. Loputtomasti toistettuna empire-arkkitehtuurin keinotkaan eivät viehätä. Muoteilla synnytetyt kipsikrumeluurit ovat aikansa elementtitekniikkaa.
Arkkitehtuuria ei voi arvioida pelkän ulkoasun perusteella, vaan on kokeiltava, vastaako rakennuksen ulkokuori sisältöä. Siksi tuomiokirkko on kovin antikliimaksinen: sisään astuessaan huomaa, että kirkon katto kaartuu tylsäksi valeholvaukseksi.
Vanhat kertaustyylit ovat auttaneet huonoja suunnittelijoita tekemään edes keskinkertaisia rakennuksia. Esplanadilla figuratiivinen kertaustyyliornamentiikka oksettaa ja tuntuu ihmisten hahmotuskyvyn aliarvioinnilta: parvekkeita kannattaa köyryselkäinen mies ja kivenlohkareista löytyy aivomassamaista koverruskuviointia.
VÄKIVALTAINEN ULKOSYNNYTIN
Olisi mukavaa, jos rakennuksesta huokuisi tunne, että se pysyy koossa. Palkitussa Pikku Huopalahden terassitalossa jopa klinkkerilaatat näyttävät pysyvän seinissä paremmin kuin parvekkeet. Talon sisäänkäynti on kuin väkivaltainen ulkosynnytin.
Voisin kuvitella, että talossa asuminen tuntuu samalta kuin majoitus ayanapalaisessa hotellissa sesongin ulkopuolella, kun hotellin rakennustyöt ovat vielä kesken.
Terassitalon ideana lienee, että jokaisella asukkaalla olisi ikään kuin oma piha. Terassitalossa kuitenkin vain murto-osalla on omat parvekkeet, jotka tosin joissain tapauksissa ovat isompia kuin itse asunnot.
ONHAN PIKKU HUOPALAHTI ERILAINEN KUIN MALMI TAI ITÄKESKUS.
Viriketursotettu Pikku Huopalahti on kuitenkin kertakäyttöinen vitsi, jossa elementtifirmat ovat saaneet irrotella. Mikään materiaali ei sinällään ole ruma. Kaakeli sopii hyvin vessaan Pikku Huopalahden tavoitteena oli ilmeisesti olla hauska, jatkuvasti erilainen ja virikkeitä antava paikka. Lähiö onkin tuore, mutta kuten tuoreille hedelmille käy, kun ne seisovat tarpeeksi auringossa, Pikku Huopalahtikin nahistuu. Klinkkerit tippuvat seiniltä, vaikka alueella on ikää alle kymmenen vuotta.
Muiden talojen joukossa rapistuu myös asumispalveluita tuottavan VVO:n pääkonttori. Alepan mainos naapuritalon alakerrassa kiteyttää paljon: "Etkä maksa liikaa."
Herkkää muotokieltä
Hakaniemessä pullisteleva Ympyrätalo murskasi aikanaan alleen kolme kivitaloa ja yhden kaksikerroksisen puutalon, kaikki 1900-luvun alkuvuosilta, valmistuessaan vuonna 1966. Talon muotokieli saa yhä hiljaiseksi.
Kallion helmi on kuitenkin sympaattisen ruma ovettomalta vaikuttava adventtiseurakunnan rukoushuone Neljännellä linjalla. Talossa on hieno detalji, katolla metallinen risti, joka jatkuu sadevesikouruna seinää pitkin.
Alppilan kirkko Linnanmäen vieressä taas on sosiaalihuoltolan näköinen.
Hakaniemenrannan virastotalohelvetti verovirastoineen ja kouluhallituksineen on mykistävä. Valtion virastotalo, kolkko betonielementtirakennus pitkine kaksoiskäytävineen ja ankeine huoneineen, on vastikään remontoitu, jotta tiloihin saataisiin lisää orientoituvuutta ja valoisuutta.
Merihakaa ihmetellessä miettii, onko 1960-luvun purkuinnon jälkeen voimaan astunut sanaton mutta ehdoton purkukielto tarpeen. Ilmeisesti ajatellaan, että odotetaan vielä sata vuotta, niin Merihakakin näyttää viehättävältä.
Itä-Pasilaan ei uskalla mennä, Yleisradion Ison pajan kohdalla sulkee silmät, mutta Hartwall-areenalla ne loksahtavat taas auki. Hallin kyljessä olevat porrashuoneet ovat objektiivisesti ruman keltaisia. Tuollaisen värin voisi kuvitella olevan käytössä vain, kun maalitehdas tyhjentää varastojaan ja myy maalia todella halvalla.
Ennen väristyksiä aiheuttavaa Pasilan asemaa voi ihmetellä sienimäisesti kohoavaa junien valvontarakennusta Linnunlaulun vieressä. Se on täydellisesti paikkaansa sopimaton.
Vielä pieni syrjähyppy Arabiaan ihailemaan Lumetta eli elokuva- ja lavastustaiteen laitosta. Se on aaltopeltilaatikko, anteeksi laskostettua terästä, jalostettua metallidraperiaa.
HIGH TECH -HELVETTI
Aluerakentaminen on sitä, että määritellään, kuinka monta ihmistä pitää jollekin seudulle änkeä, jotta sinne saadaan R-kioski. Pahinta on, että kokonainen lähiöllinen tonttimaata annetaan yhden arkkitehdin tuhottavaksi.
1980-luvulla rakennetut Sofianlehdon asunnot näyttävät Jordan-joen länsirannalta. Tabu-viihdeohjelma kuvasikin siellä aikoinaan Suomen sisällissodasta kertovan sketsin.
Tulevaisuuden hirvitystä edustaa Itämerentorin ympäristö Ruoholahdessa. Vauhdilla pystytetyn high tech -alueen, joka on suurempi kuin Engelin empire-keskusta, on suunnitellut lähes kokonaan yksi arkkitehtitoimisto. Kaupunkirakenteelle luontainen ajallinen kerroksellisuus saavutetaan sijoittamalla Lepakon kulttirakennuksesta tagintäyttämä seinänpätkä high tech -keskuksen sisälle. Inhimillisyyttä alueella edustavat vain työntekijöiden parvekkeille raahaamat muoviset puutarhatuolit ja tuhkakuppeina käytettävät maustekurkkupurkit.
Toinen paha paikka on Lintulahden kukkula Sörnäisissä, jossa mitä ilmeisimminkin otetaan vakavasti se, että lähiöillä voi vahvistaa kaupungin ja asukkaiden alueellista kumppanuutta. Uustuotantotaloja on markkinoitu merinäköalalla, ja sellainen löytyykin aina siihen saakka, kunnes seuraava talo on rakennettu eteen. Alue on sumppu ja tuo mieleen aasialaisen kaupunkirakentamisen: kun tonttimaa on äärettömän kallista, on pakko rakentaa tolkuttoman monta kerrosta päällekkäin.
Lintulahden takana töröttää onneton teollisuusmiljööromantiikan yritys. Ideana ovat varmaankin olleet amerikkalaiselokuvista tutut ateljeeasunnot, joissa taiteilijat asuvat keskellä vapaata tilaa. Mutta Helsingissä rakennetaan talouden ehdoilla ja tehdashalli täytetään pienillä kopeilla.
Aluerakentamiseen kuuluu tietenkin palveluiden suunnittelu. Päiväkodeista löytyy usein veikeää informaatiosälää. Arkkitehdit ilmeisesti luulevat, että lapset tarvitsevat yhteiskuntakelpoisiksi kasvaakseen kaikenlaista vinoa, pyöreää ja värikästä. Pastellivärit ovat pop, sillä ne eivät ole millään lailla poliittisia tai aggressiivisia.
BETONI ITKEE
Kuin sokerina pohjalla on vielä kaksi Helsingin surullisinta rakennusta.
Ensimmäinen on Jätkäsaaressa tönöttävä kasa jättimäisiä sardiinipurkkeja, joita myös tullivarastoksi kutsutaan. Pienet raot sardiinipurkkien väleissä ovat ilmeisesti ikkunoita.
Kaupunkikierros huipentuu Oulunkylään Pikkukoskentien ja Jokiniementien kulmaan A-Betonin vanhaan toimitaloon.
Kolmisenkymmentä vuotta sitten suunnieltu talo on jotakuinkin neliö, hyvin pragmaattista arkkitehtuuria. Sisällä on eittämättä ollut kaikki tarvittavat työtilat insinööritoimistolle. Se on ankara ja kolho, tarkoitettukin sellaiseksi. Ehkä betoniin on odotettu kaunista patinaa, mutta patina onkin vain seinille kertyvää härmää.
A-Betonin ornamentiikka on huikeaa: betonin valumuotista pylväisiin on jäänyt sidelankojen jättämät kolot. Pylväissä näkyy muottina olleen höyläämättömän raakalaudan terveiset siellä, missä tussitöhryt eivät ole niitä koristelleet.
Talo puretaan pian, sillä se on homeessa. Rumilusta ympäröivä melukylämainen puutaloyhteisö ehkä kiittäisi, jos ei olisi ehtinyt itse tuhota itseään. Ihmiset pilkkoivat isot tonttinsa pienemmiksi, kun rakentaminen viimeksi ylikuumeni. Siinä, missä ennen oli yksi talo, on nyt kolme...
Vastaukset 7
Vanhimmat
Taidat olla henkisesti kotoisin Piäksämäeltä. Analysoi sitä.
Missä on Piäksämäki?
Asuin lapsuuteni Mylliksen Yläkiventiellä betonilähiössä ja olin onnellinen. Nyt olen akateemisesti koulutettu ja asun edelleen Itä-Helsingissä. Olen edelleen onnellinen.
Kauneus on katsojan silmässä: jos tänne tulee esimerkiksi Kangasalalta tai Savonlinasta, niin eihä tämä vedä vertoja ideyllisyydessä niille. Mutta minä kun en halua niissä paikoissa asua.
Kaupunki on täynnä toimintaa: työtä, teknologiaa, liikennettä, kiirettä, työttömyyttä ja sairauttakin. Siinä ei ehdi aina piparkakkutaloja pukata pystyyn eikä kuulla kotiseutumuseon mielipidettä joka lähtöön.
Kaupunki ELÄÄ, se ei ole hiljainen hauta. Siksi siitä pitää pitää huolta. Se, joka Stadia rumana pitää, lähteköön pois. Tervemenoa vaan. Mikään Kepun Manninen ei Helsinkiä "pelasta", päinvastoin: ei tänne tarvita kirkonkylän juoruämmiä eikä tanhuiltoja.
MINUN HELSINKINI
Helsinki on kaunis kaupunki, ominta kotiseutua yli puolelle miljoonalle ihmiselle. Minun Helsinkini on viime vuodet ollut Töölö.Työpaikkani eduskuntatalo ja puoluetoimisto sekä kotimme sijaitsevat keskellä kaupungin sykettä.
Erään määritelmän mukaan kaupunki on paikka, jossa heittäydytään ihmisten joukkoon. Kotikaupunki, oma kaupunginosa, asuinkortteli ja kotikatu sekä naapurusto ja lähiympäristö ovat sitä rakasta kotiseutua, johon elämä juurtuu.
Minun Helsingissäni pääkaupungin oleellinen rikkaus ovat ihmiset ja heidän erilaisuutensa ja se rikkaus pitäisi myös pystyä säilyttämään. Meitä on täällä syntyneitä ja muualta Suomesta sekä muista maista tulleita. Kulttuuriset ja kielelliset lähtökohtamme vaihtelevat, meitä on yksin eläviä, perheitä, eronneita, uusperheitä... Tyypillistä helsinkiläistä ei ole olemassa, ja juuri se antaa tälle kaupungille oman viehätyksensä.
Tämä rikkaus on kuitenkin uhattuna. Kärjistyneet palkkaerot ja asumisen kalleus tekevät monelle mahdottomaksi elää Helsingissä. Esimerkiksi terveysalan ja päivähoidon ammattilaiset, opettajat ja useat muut hyvinvointimme kannalta ratkaisevan tärkeät ammattiryhmät ovat joutuneet toteamaan tämän. Helsinkiläisten hyväksi työtään tekevällä ei monesti ole varaa itse asua täällä.
Pääkaupunkiseudulla riittää vielä tilaa. Tietenkin on rakennettava viisaasti, kauniisti ja toimivasti. Helsingin niemellä voidaan asuntokäyttöön ottaa nykyisiä satama-alueita, koska luonnon ranta on niissä jo aikoja sitten menetetty. Mutta kaikkia rantoja ei pidä rakentaa. Liian massiivinen tehorakentaminen uhkaa täällä vielä jäljellä olevia rantoja, viheralueita ja puistoja.
Lisäksi rannikkokaupungin merellinen olemus kärsii tällä hetkellä Suomenlahden vakavista ympäristöongelmista.
Helsingin seudun asemaa on vahvistettava maailman liigan kovassa kilpailussa muiden eurooppalaisten suurkaupunkien kanssa kansainvälisistä yrityksistä ja osaavasta työvoimasta. Tässä kilpailussa valtteina voivat olla viihtyisä ja turvallinen ympäristö, toimivat ja tasokkaat koulutus-, terveys- ja päivähoito- sekä kulttuuripalvelut kuten myös sosiaalisesti eheä monikulttuurinen ja suvaitseva ilmapiiri.
Jokaiselle meille on tärkeää, että asuinympäristömme on turvallinen, viihtyisä ja kehittyvä. Kaupunkirakentamisen lähtökohtana on oltava luonnonmukaisuus ja ihmisläheisyys.
Taloudellisesti ja ekologisesti hyvä asuinalue on yhdyskuntarakenteeltaan tiivis, mutta asukkaalle lähiympäristöltään väljän ja vihreän tuntuinen. Kaupunkikuvalla on suuri merkitys.
(Kirjoittaja, Anneli Jäätteenmäki on Helsingin Töölööstä kotoisin oleva EU-meppi.)
"Helsinkiläisten hyväksi työtään tekevällä ei monesti ole varaa itse asua täällä." Omituinen lausahdus.
En usko, että kukaan Helsingin ulkopuolella asuva köyhä ihminen viitsii/pystyy tekemään yhtään mitään Helsingin hyväksi.
En käsitä, mitä Jäätteenmäki ajaa takaa.
31.5.2002 IL: ”Minne unohtuivat helsinkiläisäänestäjät?
Esko Ahon mykkä vaalikausi
Stadin kundiksi muuntautuneen keskipohjalaisen eduskuntavaalikampanja oli poikkeuksellisen pitkä ja kallis. Hänen tukiyhdistyksensä ”Uudistuva Helsinki” poltti vaaleissa 300 000-400 000 markkaa. Panostus oli selvästi suurempi kuin kahdella muulla politiikan titaanilla, Paavo Lipposella ja Sauli Niinistöllä. (127 000 & 240 000 mk).
Mitä helsinkiläiset Ahon äänestäjät ovat äänillään saaneet? Vaalikauden saldo on tähän mennessä jäänyt hyvin laihaksi. Ahon tavoitteet ovat olleet muualla kuin vaalipiirinsä asioiden hoitamisessa.
Ennen pääministerikauttaan (1991-95), keskipohjalaisena ”siltarumpupoliitikkona” Aho oli aktiivinen tekemään eduskunta-aloitteita kotimaakuntansa parhaaksi. Oli raha-asia- ja toivomusaloitteita kulttuuripäivien tukemiseksi, maanteiden kunnostamiseksi, kalanviljelylaitoksen perustamiseksi…
Siirryttyään helsinkiläisten äänillä Arkadianmäelle kaikki tällainen aktiviteetti lopahti kokonaan.
Harvoin äänessä
Puheenvuorojaankin Aho on pihtaillut melkein yhtä tiukasti kuin mykkäkoulua eduskunnassa pitänyt Sulo Aittoniemi (alk).
Kun muilla johtavilla poliitikoilla on kertynyt kolmessa vuodessa satoja puheenvuoroja, Aho on noussut puhujapönttöön tuskin 20 kertaa. Ei ihme, että kepun ryhmänjohtaja Mauri Pekkarinen onkin valittanut muun puoluejohdon jättäneen hänet yksin vetämään puolueen päivänpolitiikkaa.” - - -
Itse asiassa, tarkemmin ajatellen, tuollaistahan täällä on! Tämä varsinkin oli hyvä huomio: "...puikahtavat maan pinnalle kaakeloiduista avoviemäreistä...".