Miten kuvailisitte masennustanne?

Olen 22 vuotias ja olen ollut sairaslomalla jo 3 vuotta.

Jotenkin yritetään kuntouttaa takaisin elämään, mutta olen jo niin sekaisin että tapan itseni aika varmasti tuossa 27 - 29 vuoden iässä sillä en halua elää sitä pidemmälle vaikka mitä tapahtuisi.

Tuon kuvailemasi henkisen kuoleman olen kokenut jo 8 vuotta sitten, koko tuo aika on mennyt odottaessa että kuolisin mutta valitettavasti mitään ei ole tapahtunut.

Olen sitä mieltä että masentuneet ovat vain tajunneet maailman tyhmyyden ja sen että siinä ei ole mitään järkeä, esim ihmiset jotka syntyvät afrikan kylille esim kuolevat nälkään, ja jotkut ihmiset vain synytvät luusereiksi joilla ei ole mitään tarkoitusta, jos huono tuuri käy ei sille mitään voi, joillakin käy hyvä tuuri.

Haluatte miellyttää muita ja jos ette onnistu elämään toisten lailla niin elämällä ei ole tarkoitusta. Eikö se tarkoitus pitäis olla jokaisella henkilökohtainen. Emme ole massasieluja.

onko siinä mitään tarkoitusta että ei jaksa tehdä mitään, opiskella tai töitä? joka päivä vaan haluaa nukkua ja katsoa televisiota ja polttaa tupakkaa? ei ole enää mitään motivaatiota edes yrittää tehdä elämästään jotain merkityksellistä vaan odottaa sitä päivää että ei jaksa enempää tätä tyhjänpäiväistä elämää....

Sain suhteilla työpaikan yli kymmenen vuotta jatkuneen syrjäytymisen ja masennuksen jälkeen. Töissä käyminen on sinetöinyt sen, mitä olen aina sisimmässäni tiennyt: olen jatkuvasti epäonnistuva, hitaasti oppiva ja yksinkertainen luuseri. En jaksa enää kauaa olla työpaikassa, joka kertoo minulle, millainen luuseri todellisuudessa olen. Irtisanoudun, elän mieluummin syrjäytyneenä.

Joskus parikymppisenä ajattelin, että olen jotenkin parempi ja hienompi ihminen kuin tavalliset tallaajat, ajattelin olevani erityinen, kun kirjoittelin filosofisia esseitä, maalasin tauluja ja raapustin runoja. Nyt on käynyt ilmi, että olen tavallista tallaajaa tyhmempi ja kaikista suurin luuseri.

Minun masennus alkoi jo vuonna 2005 ollessan ammattikoulussa jossa jouduin kiusatuksi eikä luokallani kukaan halunnut olla kaverini.
Yksinäisyys ja kiusaaminen tuntui pahalta purin sen juomalla alkoholia ja olin paljon koulusta pois. Jäin aina masentuneena mieluummin sänkyyn makaamaan.

Valmistuttuani koulusta itsemurha ajatukset ovat kulkeneet aina mukanani mutta välillä ne ovat pysyneet poissa varmaan johtuu siitä että minulla on kavereita joita näen harvoin ja minulla on vanhemmat joihin pidän yhteyttä.
Myös ajatuksia ovat poistaneet kun olen päässyt matkustamaan ulkomaille ja saanut muuta ajateltavaa.

Mutta parisuhde asioissa olen aina epäonnistunut.

Nyt viime aikoina olen vain miettinyt että olen kokenut ja nähnyt tarpeeksi elämässä että voisin tehdä itsemurhan.

kävin lääkärillä 1-2 kk sitten ja pääsin avohoitoon nuorisopsykalle( takaisin sinne... pari vuotta käynyt koska masennus,ahdistus,viiltely.. välissä oli 2-4kk tauko koska en jaksanut käydä sielä niin uskottelin kaikille että kaikki on hyvin. mut oli pakko käydä lääkärillä, en kestäny enää, mut eipä siitä paljoo mikään muuttunut) olen 15 vuotias siis... sain lääkityksen todella nopeasti (tosin en masennukseen, vaan siihen että näen ja kuulen asioita mitä muut ei)(nyt en siis kuule tai näe enään mitä muut ei, lääkitys toimii) olisin päässyt hetkeksi osastolle ennen kuin sain lääkityksen mutta äänet pakottivat kieltäytymään, eikä äitikään ajatuksesta pitänyt että jäisin osastolle.
itsemurhaa mietin päivittäin, haluan kuolla. .en pääse sängystä ylös millään, tai no kuluneella viikolla olin 9h yhteensä koulussa, koska laitos uhkaa. en edes tiedä haluanko edes löytää syytä elää. mulla ei oo mitään ysiluokan jälkeen. oon se läski luuseri joka ei pärjää koulussa, jolla ei oo mitään tarkotusta. MUTTA sain apua.

5 vuotta työttömänä burnoutin jälkeen, melko nollissa mennään joka suhteen.
Mutta tästä selviää Kun huomaa ettei tarvi pärjätä, voi nauraa koko elämälle ja luovuttaa. ei mitn väliä millään, hah ma nauran.