Siis: Millaisessa tilanteessa ja millaisen taustan omaava äiti saattaisi kokea 5-6v. poikansa hypospadian (so. tässä tapauksessa lievän epämuodostuman, jossa virtsaputki avautuu hieman alemmaksi kuin normaalisti jne.) siinä määrin vaikeana asiana, että "pimittäisi" sen lääkäreiltäkin (neuvolan kehoituksesta huolimatta) ja lisäksi vieläpä kieltäisi lastaankin (kuolemanvakavasti) muissakaan tilanteissa mainitsemasta heille asiasta. Näin siis tapahtui allekirjoittaneelle, tosin jo 70-luvun loppupuolella. Olen kuitenkin ymmärtänyt/havainnut, että keskimäärin vanhemmat pyrkivät ongelmatapauksissa pikemminkin tukemaan lastaan jne...
Ymmärrän kirjoittavani jkv. kategorian vierestä, mistä pahoitteluni, mutta olisin silti varsin kiinnostunut lukemaan mahdollisia ajatuksia aiheesta. Itse en ole vieläkään ymmärtänyt kuviota lähimainkaan täydellisesti. (Monista syistä johtuen en ole koskaan kyennyt asiasta häneltä suoraan kysymään).
------------------
Ohessa linkit hieman laajempiin teksteihin, joita tosin ei ole lainkaan tarkoitettu tälle osastolle ja jotka sellaisina saattavat olla hieman vaikeasti lähestyttäviä:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=119&conference=1500000000000152&posting=22000000004535493
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=119&conference=1500000000000152&posting=22000000004739705
Ymmärrän kirjoittavani jkv. kategorian vierestä, mistä pahoitteluni, mutta olisin silti varsin kiinnostunut lukemaan mahdollisia ajatuksia aiheesta. Itse en ole vieläkään ymmärtänyt kuviota lähimainkaan täydellisesti. (Monista syistä johtuen en ole koskaan kyennyt asiasta häneltä suoraan kysymään).
------------------
Ohessa linkit hieman laajempiin teksteihin, joita tosin ei ole lainkaan tarkoitettu tälle osastolle ja jotka sellaisina saattavat olla hieman vaikeasti lähestyttäviä:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=119&conference=1500000000000152&posting=22000000004535493
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=119&conference=1500000000000152&posting=22000000004739705
Vastaukset 5
Vanhimmat
12- vuotiaalla lapsellani on hypospadia, jota on jo leikattu muutamaan otteeseen. Toki haluan että lapseni voisi elää mahdollisisimman luonnollista elämää ja nauttia seksuaalisuudestaan aikanaan. En todellakaan häpeä "vikaa" ja olen myös kertonut hänelle että lääkärin apua tarvitaan tässä tapauksessa ja hän on hyväksynyt sen ja haluaa siihen apua.
Niin, tuo on se järjellinen reagointitapa. Vastakkainen on melko väistämättä erittäin tuhoisaa. Ja silti...
Rupesi oikein itkettämään noita lueskeltuani.Oma poikani on myös leikattu kyseisen vaivan vuoksi ja nyt kaikki pitäisi olla kunnossa.
Kysymykseesi keksin vain sellaisen vastauksen, että ko. äiti on itse elänyt lapsuutensa hyvin syyllistävässä ja häpeilevässä kodissa. Toinen mahdollisuus on kieltäminen eli äiti on voinut kuvitella ongelman korjaantuvan itsestään. Enpä tiedä.
Noiden tekstien ote nyt on ehkä tarpeettomankin rento. Asiasta on selvinnyt mitä ilmeisimmin eristämällä henkinen kipu, parhaansa mukaan. Aina se jonkin kustannuksella tapahtuu. Asiassa riepoo kaikkein eniten sen turhuus, hölmöys, vanhemman ilmeinen kehittymättömyys; en mitenkään voi pitää hänen käytöstään aikuisen käytöksenä.
Sellaisena sitä ei siis myöskään osaa edes "terapeuttisessa" määrin inhota. En tiedä oliko hänellä mahdollisuutta valita.
Masentavaa vain havaita nyt sitten lastenlastensa (eipä siis minun) suhteen suorastaan korosteista innokkuutta pohtia ääneen näiden ("tabu-alueenkin") infektiosairauksia ja niiden hoitomuotoja. Nytpä onnistuu. Kaipa tässä regressoituu lapsenkokemukseensa eittämättömästä henkisestä "hylkäämisestä".
Paras arvioni liittyy mahdolliseen hyväksikäyttötaustaan tms. (mahdottomuus viitata sanallisesti koko asiaan, aihepiiriinkään). Lievä syy ei oikein selittäjänä toimi, sillä olihan hän jo pitkälti yli 30v tuolloin. Vikani ei siis ole fyysisesti erityisen suuri, mutta lapsena sitä ei mitenkään voi tietää ja tabun vaikutukset olivat melko totaalisia. Siinä 5-6-vuotiaana minä repeydyin tietyssä mielessä aivan omaan yksinäiseen maailmaani, eikä siellä totisesti ollut/ole paljoa elämää. Tästäkin on kuitenkin seurannut joitakin positiiviluonteisia vaikutuksia/kykyjä, joskaan en kykene pitämään niitä painoarvoltaan negatiivisia kompensoivina.
Itkettäminen nyt tässä oli viimeinen tarkoitukseni. Ainahan löytyisi se vielä murjotumpi.
Yksinkertainen pyyntö: Älkää tehkö kuten äitini!
(Yritys2: Omituista, tämä näytti jo eilen tallentuneen)
Noiden tekstien ote nyt on ehkä tarpeettomankin rento. Asiasta on selvinnyt mitä ilmeisimmin eristämällä henkinen kipu, parhaansa mukaan. Aina se jonkin kustannuksella tapahtuu. Asiassa riepoo kaikkein eniten sen turhuus, hölmöys, vanhemman ilmeinen kehittymättömyys; en mitenkään voi pitää hänen käytöstään aikuisen käytöksenä.
Sellaisena sitä ei siis myöskään osaa edes "terapeuttisessa" määrin inhota. En tiedä oliko hänellä mahdollisuutta valita.
Masentavaa vain havaita nyt sitten lastenlastensa (eipä siis minun) suhteen suorastaan korosteista innokkuutta pohtia ääneen näiden ("tabu-alueenkin") infektiosairauksia ja niiden hoitomuotoja. Nytpä onnistuu. Kaipa tässä regressoituu lapsenkokemukseensa eittämättömästä henkisestä "hylkäämisestä".
Paras arvioni liittyy mahdolliseen hyväksikäyttötaustaan tms. (mahdottomuus viitata sanallisesti koko asiaan, aihepiiriinkään). Lievä syy ei oikein selittäjänä toimi, sillä olihan hän jo pitkälti yli 30v tuolloin. Vikani ei siis ole fyysisesti erityisen suuri, mutta lapsena sitä ei mitenkään voi tietää ja tabun vaikutukset olivat melko totaalisia. Siinä 5-6-vuotiaana minä repeydyin tietyssä mielessä aivan omaan yksinäiseen maailmaani, eikä siellä totisesti ollut/ole paljoa elämää. Tästäkin on kuitenkin seurannut joitakin positiiviluonteisia vaikutuksia/kykyjä, joskaan en kykene pitämään niitä painoarvoltaan negatiivisia kompensoivina.
Itkettäminen nyt tässä oli viimeinen tarkoitukseni. Ainahan löytyisi se vielä murjotumpi.
Yksinkertainen pyyntö: Älkää tehkö kuten äitini!