Kielten ja kansojen/valtioiden nimet

Useimmat kielten nimet eivät mitenkään voi vastata valtioiden nimiä, koska maailmassa on noin 200 valtiota mutta ainakin 6 000 kieltä. Lisäksi sellainen tilanne, jossa kieli ja valtio edes suunnilleen vastaavat toisiaan – kieli on tietyn valtion valtakieli ja toisaalta muualla melko vähän puhuttu – on maailman mitassa harvinaisuus. Sellaisia tilanteita on syntynyt lähinnä Euroopassa, kun muodostettiin niin sanottuja kansallisvaltioita; tähän usein sisältyi se, että valtion alueella puhutuista kielimuodoista yksi otettiin viralliseksi kieleksi ja muita ehkä jopa vainottiin.

Mutta totta on, että Suomen lähipiirissä on sellaisia valtioita ja että niiden osalta kielen nimi on usein sama kuin valtion nimi, lukuun ottamatta sitä sovinnaista ortografista seikkaa, että valtion nimi kirjoitetaan versaalialkuisena. Erikoisuutena mainittakoon, että venäjää vastaavuus ei koske aivan tarkkaan: maannimen ja kielennimen taivutus on sikäli erilainen, että kielennimellä on partitiivin ”venäjää” rinnalla muoto ”venättä”, mutta maannimen partitiivi on vain ”Venäjää”.

Lauri Hakulisen ”Suomen kielen rakenne ja kehitys” esittää (4. painoksessa s. 102), että ”suomi” on alkujaan ollut kansallisuuden nimitys, siis tarkoittanut suomalaista ihmistä, ja että ”suomen kieli” tarkoittanut suomalaisen kieltä. Vasta myöhemmin olisi ”suomen kieli” ruvettu tulkitsemaan niin, että ”suomi” itsessään on kielen nimitys ja että sanaliitto siis tarkoittaa vain ’kieli, joka on suomi’. Myös sanoilla ”ruotsi” ja ”saksa” tiedetään olleen kansallisuutta tarkoittava nimitys (vrt. esim. sanaan ”kauppasaksa”). Samoin esimerkiksi paikannimien alut ”Viron-”, ”Eestin-” ja ”Lapin-” ovat ilmeisesti alun perin viitanneet virolaiseen tai lappalaiseen (saamelaiseen), eivät alueisiin saati valtioihin.

Toisaalta kansallisuuden nimityksestä on päädytty maannimeen samalla tavalla: ”suomen maa”, ”ruotsin maa”, ”saksan maa” jne. ovat tarkoittaneet suomalaisten, ruotsalaisten, saksalaisten jne. asuttamaa aluetta, ja vasta myöhemmin ne on ruvettu käsittämään erisnimiksi, Suomen maa ~ Suomenmaa, joissa alkuosa on varsinainen maannimi ja pitempi rakenne vain selittävä osa. Vähän kuten sanotaan ”Helsingin kaupunki”, joka tarkoittaa vain ’kaupunki, jonka nimi on Helsinki’.

Näin on päädytty siihen, että Suomi/suomi tarkoittaa sekä maata (ja valtiota) että kieltä, mutta yhä voidaan tarvittaessa tehdä ero muutenkin kuin kirjoitusasussa: voidaan sanoa ”suomen kieli” tai ”Suomenmaa” (tai ”Suomen valtio” tai ”Suomen tasavalta”).

Tämän pohjalta suhtauduttiin myös monien vieraiden maiden ja kielten nimiin. Tällöin on saatettu yksinkertaisesti lainata maannimi ja tehdä siitä myös kielennimi; näin on tietysti käynyt tapauksessa Englanti/englanti. Kansallisuuden nimitys taas usein muodostettiin maannimestä lainen-johtimella,.

Kiitoksia paljon asian selvennyksestä!

Myös englannin arkikielestä löytyy esimerkkejä kuvaamasi tapaisesta kehityksestä, eli "kielen tyypillisestä puhujasta" > "kieleksi". Esim. jos joku haluaisi ymmärtää paremmin koiraansa, hän voisi sanoa, "I need to learn to speak 'dog' better".

Tällaista ei kuitenkin yleensä kuulla ihmisten kielistä puhuttaessa. Mikäli ihmisen kotimaa tiedetään, niin yleisin kaava englannissa on "kotimaan kansallisuutta tarkoittava adjektiivi" > "maan kieli".