Pois menosta, jos se on melkein joka päivä mielessä. Miksi kielletään sanomasta ääneen. En halua tappaa itseäni, mutta haluan pois tästä kauheasta olostani. Puhuisin asiasta muille ihmisille, mutta heti tulee vastaann; älä puhu tollaisia ja kaikenlaisia muita fraaseja. Kuulijat kauhistuu ja sanovat, että ei ole oikeutta poistua oman käden kautta,ja elämä on lahjaksi saatu. Mikä lahja ja minkä takia? En ole pyytänyt tullakaan tänne, miksen sitten saisi lähteä?
En halua tuottaa tuskaa läheisilleni, siksi haluaisin edes puhua asiasta, kun tiedän sen helpottavan. Vaikka puhuminenkin on raskasta. Ammatti auttajaa ei ole aina paikalla, kun eniten tarvitsisin.
Haluaisin tietää onko muilla samanlaisia kokemuksia tuskaisena aikana.
En halua tuottaa tuskaa läheisilleni, siksi haluaisin edes puhua asiasta, kun tiedän sen helpottavan. Vaikka puhuminenkin on raskasta. Ammatti auttajaa ei ole aina paikalla, kun eniten tarvitsisin.
Haluaisin tietää onko muilla samanlaisia kokemuksia tuskaisena aikana.
Vastaukset 5
Vanhimmat
apuja saatavilla vaikka täältä netistä.keskustelupalstoja lienee,ainaki tukiasema on yks paikka.nyt se on vaan usein remontissa.)=
Koita ymmärtää niitä, joita pelottaa liikaa ajatella asiaa. Sitä se teettää, kun ihmiset eristetään ja pehmustetaan elämän kovista tosiasioista, kuten siitä, että kuolema korjaa jokaisen jossain vaiheessa ja olisi syytä totutella ajatukseen. Nykyäänhän harva "vain" kuolee; aina löytyy joku erityinen syy. Ihmiset kärrätään, jos suinkin pystytään, laitoksiin ja kytketään koneisiin niin perusteellisesti, ettei kuolemaa huomaa kuin kuvaputkelta.
Sinänsä, elämänhalu on ihmiseen sisäänrakennettu, joten muillehan on vain tervettä ja luonnollista toivoa parasta ja yrittää piristää: "Ehkä se tuosta tokenee itsestään, mitä sitä lisää masentamaan, liekö edes tosissaan"
Se lienee ammattiauttajallekin kovin rankka matka rehellisesti käsitellä itse lähtemistä.
Kaikkia pelottaa. Joitain liikaa, että saisivat muita autettua.
Näinhän asia on, että kuolema pelottaa, koska se on siivottu pois meidän arkielämästä. TV:ssä vielä nähdäänkin, vaan kun se ei tunnu miltään, ei edes uutisissa.
Kysymykseni onkin; onko moraalitonta puhua omasta kuolemasta? Mielestäni pitäisi alkaa puhua asiasta enempi, eikä vältellä ja sitä myöten tuntea kauhua ja pelkoa.
Tunnen helpotusta kun voin edes näin kirjoittaa asiasta. Tänään oli taas kauhea päivä. Halusin paeta kaikkea ja kaikkia.
Olen käynyt terapiat ja lääkityskin on tuttua. Siitä huolimatta turhan usein ahdistaa lähelle sietokyvyn rajoja.
En ole ikinä puhunut ongelmistani tai itsemurha-ajatuksistani kenellekään. Ihmiset eivät halua joutua kuulemaan vakavia asioita. Aina pitäisi olla vaan hauskaa.
Muutama vuosi ystävystyin melko nopeasti yhden ihmisen kanssa, ja tämä huomasi, ettei minulla ole kaikki hyvin. Käski sitten puhua, ja aloin varovasti avautumaan. En tajunnut, milloin menin liian pitkälle ja menetin tämän ystävän.
Kävin pari viikkoa sitten psykologilla ja olen aloittamassa terapian. Voin taas puhua.
Netissähän on tosiaan vaikka mitä, vaikka voi olla, että vakavammissa asioissa sieltä vain kehotetaan hakemaan ammattiapua (oma kokemus). Auttavat puhelimet?
Nyt en ymmärrä; selitä, pyydän.
Pitäisihän jokaisen omaa kuolemaansa miettiä edes sen verran, että tekee hoito- elin- ja sen tavallisen testamentin tai ainakin kertoo läheisilleen tahtonsa, jotta nämä osaavat tarvittaessa toimia oikein, miettii elintapojaan ja sen semmoista. Ettei jäisi asiat pahimmanlaatuisen peruuttamattomasti levälleen, jos tulee noutaja varoittamatta.
Ja mitä siihen itsensä nitistämiseen tulee, on tietysti itsemurhia ehkäisevä tekijä, jos pelottaa vähemmän elää kuin kuolla... moni on lähtenyt sinänsä vähäpätöisistä syistä, ja sellainenhan on aina turha ennenaikainen kuolema.
Mutta onhan niitä päteviäkin syitä, ja joka tapauksessa, vaikkei muille saisikaan tuskaa tuottaa, on tuo vastuu nähdäkseni rajallinen, eikä itseään ole velvollisuus loputtomiin kiduttaa.
Siis loputtomiin. Helposti ei saa antaa periksi, tietenkään. Ei päivässä, viikossa eikä kuukaudessakaan. Niin asian näkisin, että jos keho jaksaa, jaksaa mielikin, jos on auttajia, jotka oikeasti parhaansa tekevät. Yksin ei pidä jäädä, eikä kaksinkaan; tarvitsee se tukijakin tukea.
Mutta siis: Pitää kertoa, kuinka synkkiä miettii, kun miettii niitä kumminkin. Jos ei kerro kenellekään koko totuutta, niin huonosti käy.
Olethan näköjään jo huomannutkin, että hautoa ei pidä, älä siis lopeta puhumista ja kirjoittamista. Se tappaa.