Tämä tunne on varmaan ollut useammalla.
Tutustuu ihmiseen, ihastuu, alkaa tutustua paremmin.
Sitten sitä ei kuitenkaan uskalla sanoa mitään.
Tuntuu siltä, että jos mitenkään menee sanomaan mitään omista tuntemuksistaan, niin toinen ei olekaan samoilla aalloilla ja niin sanotusti, antaa rukkaset.
Ääliömäinen olo siitä tulee enemmän, sen sijaan että olisi saanut kiven harteilta.
Pahinta on se, ettei todellakaan tiedä, onko joku ihastunut sinuun vai ei?
Tiedän tämän hyvin, kun itse kokenut pariinkin kertaa tämän tuntemuksen.
Sitten jos vielä halajaa kuitenkin sen ihmisen kanssa jutella, ilmatilasta tulee vaivautunut.
Asioista voidaan puhua, muttei enää niin avoimesti. Ei uskalla enää leikitelläkään asioilla, koska se olisi tavallaan liian intiimiä.
Sitten on sitä tuskastunut olo, kun ei enää tiedä, mitä uskaltaa sanoa ja mitä ei.
Oh. On se ihastuminen todella kivaa.... -_-
Tutustuu ihmiseen, ihastuu, alkaa tutustua paremmin.
Sitten sitä ei kuitenkaan uskalla sanoa mitään.
Tuntuu siltä, että jos mitenkään menee sanomaan mitään omista tuntemuksistaan, niin toinen ei olekaan samoilla aalloilla ja niin sanotusti, antaa rukkaset.
Ääliömäinen olo siitä tulee enemmän, sen sijaan että olisi saanut kiven harteilta.
Pahinta on se, ettei todellakaan tiedä, onko joku ihastunut sinuun vai ei?
Tiedän tämän hyvin, kun itse kokenut pariinkin kertaa tämän tuntemuksen.
Sitten jos vielä halajaa kuitenkin sen ihmisen kanssa jutella, ilmatilasta tulee vaivautunut.
Asioista voidaan puhua, muttei enää niin avoimesti. Ei uskalla enää leikitelläkään asioilla, koska se olisi tavallaan liian intiimiä.
Sitten on sitä tuskastunut olo, kun ei enää tiedä, mitä uskaltaa sanoa ja mitä ei.
Oh. On se ihastuminen todella kivaa.... -_-
Vastaukset 6
Vanhimmat
Itse arvostan suuresti sitä jos toinen sanoo suoraan mitä ajattelee & tuntee ilman sen suurempia kiertelemättä, kaartelematta ja salaamatta, mutta miksi ihmeessä se saman avoimuuden ja tunteiden kertominen tuottaa joissakin ihmisissä niin isoja vaikeuksia silloin kun toinen ei enää kiinnostakkaan, mykkäkouluksi se silloin menee..=)
Ei sillä oikeestaan oo niin väliä,riippuu paljon ihmisestä kuinka se suhtautuu tollasiin tunnustuksiin. Kyllä mä voin olla kaveri muutenki,vaikka tunnustaisin jollekulle et kuin ihana se on. Toinen osapuoli voi olla vaivautunut tai sitte ei enää välitä sellasista jos on saanu joka nurkalta kuulla samaa jauhantaa. Jokainenhan se itse päättää kenen kanssa loppujen lopuksi on valmis menemään pidemmälle...ja jos joku loukkaantuu tollasista tunnustuksista niin melko sydämetön on. Muutenkin liian vähän on rakkautta...sitäkin voi olla niin monta eri laatua..ihmistä voi rakastaa myös ihmisenä,ainakin mä voin!
Enpä tiedä, mikä on ko. tilanteessa paras menettelytapa -itse olin tosi ihastunut, lopultaan pääsin jo suutelemaankin ihastustani (olimme humalassa...) ja sitten hän sanoikin, että ollaan vaan kavereita. Ihastunut olen edelleen ja nään miestä tod. usein kaveriporukassa. Voit vain kuvitella, että puhuminen kahden kesken on vähän hankalaa, kun ei voi mitenkään puhua henk.koht. asioista, aina pitää miettiä, mitä sanoo jne. Ja kun vieläkin haaveilen uudesta mahdollisuudesta... Lopputuloksena käyttäydyn täysin luonteeni vastaisesti, puhun paljon ja nauran liikaa... Weird.
Ikävä kyllä, minä olen tällainen hölisevä tunne ihminen ja hölisen avoimesti tunteeni sille josta pidän... jos en suoraan niin tekstiviestien kirjeiden tai mailien välityksellä... mutta kerron näin myös ikävempiäkin asioita, kerron jos joku tuntuu pahalta... tähän ei moni osaa suhtautua... loukkaantuvat, kysehän ei (välttämättä) ole totuudesta vaan siitä, miltä MINUSTA tuntuu, ihan vapaasti saa sanoa, ettei asia näin ole... mutta harvemmin kukaan alkaa selittelemään mitään... Olen kuitenkin päättänyt, etten enää ole hiljaa niinkuin olin elämäni 20 ensimmäistä vuotta... jolloin pidin tunteeni sisälläni, enkä kertonut niistä kenellekkään. Edelleen joudun näiden hiljaisten vuosien "mörköjä" kestämään elämässäni, joten suosittelen avoimuutta muillekkin, vaikka takaisin saakin yleensä vain p*****.
Mutta se ihastuminen... se on kivaa, niin kauan kun ne "menneisyyden möröt" ei astu mukaan kuvioon...
Ihastuminen on ihanaa, mutta sen aiheuttama tuska niin hyvässä kuin huonossa on tappavaa. Yöt menee uneksiessa vailla yöunta. Aamulla väsyttää ja on vaaraksi liikenteelle.
Ihastumisen tunne värisee jatkuvasti jossain rintakehän ja vatsan välissä. Tunne on ihana, mutta kuitenkin niin tuskaisa. Sitä haluaisi vain olla sen toisen luona. Haluaisi vaihtaa katseita, hymyillä, vaihtaa muutama sana, istua viereen, keksiä puheenaiheita tyhjästä... Että vaan saisi olla lähellä ja huokailla onnesta...
Kohteelle on parempi olla kertomatta tunteistaan. Se tuhoaa kaiken. Toinen kyllä yleensä huomaa jos olen ihastunut. Toinen voi mennä paniikkiin. Suhtautuminen muuttuu - pahimmassa tapauksessa hän häviää kokonaan. Pelästyy.
Varsinkin jos on yli kolmikymppinen nainen ja on ihastunut palavasti esimieheensä - joka on nelikymppinen nainen.
Ihastuminen on on oikeestaan inhottava tunne. Se vie ihan valtavasti energiaa! Periaatteessahan ihastumisen pitäisi olla ihanaa - kaunis sana, kaunis sisältö, kaunis tunne, mutta... niin kamalaa!
Kun ihastumisen kohde tulee lähelle, sitä alkaa käyttäytymään juuri päinvastoin kuin pitäisi! Sitä unohtaa hymyillä, alkaa puhumaan tyhmiä, kädet - ja koko kroppa tärisee, kaikki sanat unohtuu ja alkaa änkytys. Mielellään vielä punastuu. Juuri kun pitäisi olla viehättävin ja järkevin, elimistö valmistuu adrenaliiniryöpyn turvin pakenemaan tai taistelemaan. Eikö se pitäisi olla juuri toisin... Voisko joku viisas sosiopsykologi kertoa, miksi elimistö kramppaa juuri väärällä hetkellä?
Mistä tietää milloin kannattaa kertoa tuntemuksiastaan ja milloin ei? Kokemuksia on siitä, että ei kannattaisi mennä kertomaan tunteistaan... Millä sitä sitten tietää mitä toinen haluaa?
Tuntuu, että jotkut ilkeät ihmiset flirttailee vain harrastuksenaan. Sitten sitä onnettomasti ihastuu, ja menee vielä kertomaan sen toiselle. Ja se toinen paljastuukin vain sosiaalisesti aktiiviseksi ihmiseksi, joka tykkää halailla kaikkia... Mutta kun toisaalta toinen osoittaa henkilökohtaistakin kiinnostusta. Pitääkö tyytyä vain kieriskelemään ihastuksen tuskassaan?