Olen ilmeisesti ollut masentunut n6v. vaikean eron jälkimainingeissa.
En koskaan ole varsinaisesti tuntenut itseäni masentuneeksi mutta vastoinkäymiset ovat olleet mielettömän ahdistavia ja hiljalleen aloin väsyä aina vain enemmän.
Mukaan tuli rintakivut ja pahoinvointi, uupumuksen kasvaessa elämänhallinta heikkeni ja lopulta työ oli ainoa asia jota yritin hoitaa kunnialla. Elämän laatu romahti, kävin töissä mutta nukuin kahvi ja ruokatunnit, kotiin ajelin silmät lupsuen pientareita pitkin.
Sosiaalinen elämä kuihtui kun ei jaksanut tehdä mitään.
Lopulta irtisanoin itseni stressaavasta työstä ja ahdistus ja pettymyksen tynne senkun vahvistui. Nyt diagnoosi on keskivaikea/vaikea masennus ja somaattiset oireet. Jatkuvat kivut, pahoinvointi ja uupumus, mikään ei auttanut. Söin ämpärillisen erilaisia lääkkeitä joista lopulta oli vain hetkellistä apua.
Tapasin pitkän yksinolon jälkeen naisen, seurustelimme ja muutimme yhteen.
Tuntui kuin kivi olisi vierähtänyt sydämeltä, voin paljon paremmin.
Hetken, sen 3kk jonka nykysuhteet toimivat. Kumppani kosi ja menimme kihloihin, pian hän ei ollutkaan asioihin tyytyväinen.
Hän alkoi kysellä entisitä suhteistani, exäni oli töissä lähellä. Pidänkö häneen yhteyttä? Kerroin että moikataan ohimennessä. Epäilyt paheni ja pian tilanne muuttuis syyttelyksi, mulla on toinen. Yhdessäolo ei enää ollutkaan upeaa vaan ahdistavaa, alkon käyttö lisääntyi epäterveelliseksi. Jotenkin piti yrittää ohittaa jatkuvat syytökset.
Aloitin tauon jälkeen lääkkeet uudestaan, ja seksihalut väheni olennaisesti.
Slitin kumppanille että lääkkeet voi aiheuttaa sellaista. Sain vastaukseski että en voi syyttää lääkkeitä siitä ja että minulla on toinen. Järkyttävä tilanne, minulle upea suhde muuttui painajaiseksi. Minun piti aina todistella että en ole pettänyt kun häntä rakastin. Mikään ei auttanut, hänellä oli päässään selvät todisteet pettämisestä eikä niitä mitenkään voinut muuksi muuttaa.
Vointini alkoi romahtaa, en voinut uskoa todeksi että suhde kaatuu kuviteltuun uskottomuuteen, syytökset alkoivat koetella mielikuvituksen rajoja. Niissä ei ollut enää mitään järkeä, elämältä putosi pohja. Ei auta että löytää onnellisen suhteen ja on uskollinen, se pitää osata pitää onnellisena, sitä en osannut.
Lopulta erosimme ja hänellä olikin ollut julkisesti toinen tietämättäni.
Elämänhalu katosi täysin, hirvittävän huono olo eikä kukaan osannut/halunnut auttaa. En uskaltanut tehdä itsemurhaa mutta selvisin itseaiheutetusta onnettomuudesta. Se nollasi tilanteeni ja heräsin jälleen eloon. Ajattelin että nyt olen jatkoajalla ja kaikki mitä tämänjälkeen teen on bonusta.
Lopetin lääkkeet, muutin kauemmas existä ja aloitin uuden harrastuksen, tai yritän aloittaa. Työtön huonovointinen ei paljoa harrastele mutta löysin jotain mitä haluan yrittää oppia. Tuntuu että ole varjo terveestä itsestäni mutta se ei enää haittaa, olen hyväksynyt sen ja haasteet ovat aivan erilaisia kuin ennen.
Valtava pettymyksen tunne on helpottanut, kivut, pahoinvointi ja uupumus eivät ole
yhtä pahoja.Haluaisin yrittää auttaa muita joille elämä ei ole aina helppoa. Auttamisesta saa hyvän mielen ja se riittää. Miksi auttamista ei ole organisoitu paremmin tai miksi en tiedä mahdollisuuksista mitään?
Onko seurakunta ainoa toimintaa ylläpitävä taho?
En koskaan ole varsinaisesti tuntenut itseäni masentuneeksi mutta vastoinkäymiset ovat olleet mielettömän ahdistavia ja hiljalleen aloin väsyä aina vain enemmän.
Mukaan tuli rintakivut ja pahoinvointi, uupumuksen kasvaessa elämänhallinta heikkeni ja lopulta työ oli ainoa asia jota yritin hoitaa kunnialla. Elämän laatu romahti, kävin töissä mutta nukuin kahvi ja ruokatunnit, kotiin ajelin silmät lupsuen pientareita pitkin.
Sosiaalinen elämä kuihtui kun ei jaksanut tehdä mitään.
Lopulta irtisanoin itseni stressaavasta työstä ja ahdistus ja pettymyksen tynne senkun vahvistui. Nyt diagnoosi on keskivaikea/vaikea masennus ja somaattiset oireet. Jatkuvat kivut, pahoinvointi ja uupumus, mikään ei auttanut. Söin ämpärillisen erilaisia lääkkeitä joista lopulta oli vain hetkellistä apua.
Tapasin pitkän yksinolon jälkeen naisen, seurustelimme ja muutimme yhteen.
Tuntui kuin kivi olisi vierähtänyt sydämeltä, voin paljon paremmin.
Hetken, sen 3kk jonka nykysuhteet toimivat. Kumppani kosi ja menimme kihloihin, pian hän ei ollutkaan asioihin tyytyväinen.
Hän alkoi kysellä entisitä suhteistani, exäni oli töissä lähellä. Pidänkö häneen yhteyttä? Kerroin että moikataan ohimennessä. Epäilyt paheni ja pian tilanne muuttuis syyttelyksi, mulla on toinen. Yhdessäolo ei enää ollutkaan upeaa vaan ahdistavaa, alkon käyttö lisääntyi epäterveelliseksi. Jotenkin piti yrittää ohittaa jatkuvat syytökset.
Aloitin tauon jälkeen lääkkeet uudestaan, ja seksihalut väheni olennaisesti.
Slitin kumppanille että lääkkeet voi aiheuttaa sellaista. Sain vastaukseski että en voi syyttää lääkkeitä siitä ja että minulla on toinen. Järkyttävä tilanne, minulle upea suhde muuttui painajaiseksi. Minun piti aina todistella että en ole pettänyt kun häntä rakastin. Mikään ei auttanut, hänellä oli päässään selvät todisteet pettämisestä eikä niitä mitenkään voinut muuksi muuttaa.
Vointini alkoi romahtaa, en voinut uskoa todeksi että suhde kaatuu kuviteltuun uskottomuuteen, syytökset alkoivat koetella mielikuvituksen rajoja. Niissä ei ollut enää mitään järkeä, elämältä putosi pohja. Ei auta että löytää onnellisen suhteen ja on uskollinen, se pitää osata pitää onnellisena, sitä en osannut.
Lopulta erosimme ja hänellä olikin ollut julkisesti toinen tietämättäni.
Elämänhalu katosi täysin, hirvittävän huono olo eikä kukaan osannut/halunnut auttaa. En uskaltanut tehdä itsemurhaa mutta selvisin itseaiheutetusta onnettomuudesta. Se nollasi tilanteeni ja heräsin jälleen eloon. Ajattelin että nyt olen jatkoajalla ja kaikki mitä tämänjälkeen teen on bonusta.
Lopetin lääkkeet, muutin kauemmas existä ja aloitin uuden harrastuksen, tai yritän aloittaa. Työtön huonovointinen ei paljoa harrastele mutta löysin jotain mitä haluan yrittää oppia. Tuntuu että ole varjo terveestä itsestäni mutta se ei enää haittaa, olen hyväksynyt sen ja haasteet ovat aivan erilaisia kuin ennen.
Valtava pettymyksen tunne on helpottanut, kivut, pahoinvointi ja uupumus eivät ole
yhtä pahoja.Haluaisin yrittää auttaa muita joille elämä ei ole aina helppoa. Auttamisesta saa hyvän mielen ja se riittää. Miksi auttamista ei ole organisoitu paremmin tai miksi en tiedä mahdollisuuksista mitään?
Onko seurakunta ainoa toimintaa ylläpitävä taho?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Netissä on joku auttamissivusto, joka toimii vapaaehtoisperiaatteella. Siellä on sellainen pankki systeemi josta saat auttamisesta bonusta ja sitten voi niillä bonuksilla maksaa jos tarvii itse apua ja saa sitä apua vaikkei olisikaan bonusta. mitä nyt äkkiseltään asiasta muistan...
Harmikseni en muista mikä sivuston nimi oli. Se on taysin suomalainen. Kai se löytyy googlen avulla, jos etsii.