Mistä apua, kun opinnot eivät suju?

Hei mä oon myös uskovainen ja tuli olo, et pitää nyt koittaa sanoo jotain. En siis oo vanhoillislestadiolainen mutta kylläkin Jeesuksen henkiläkohtasesti ottanu vastaan.

Toi, mitä sä kerroit opiskelemisestä masentuneena, on itsellenikin hyvin tuttua. Kouluhommat vaan kaatuu päälle ja ei ois enää edes varaa sairastella, kun tekemättömät asiat alkaa kasaantuu sellaseks vyyhdiks. Ja sitten mieleen tunkeutuu koko ajan tämä itsarijuttu...kun syntiähän se ehottomasti on, mut olis niin helppo päättää päivänsä, niin et se kaikki iänikunen kärsimys ois ohi. Mun käsityksen mukaan itsemurha ei oo anteeksantamaton synti, mutta synti se on ja jos tappaisin itteni, pilaisin kyllä kaikki Jumalan mua varten tekemät suunnitelmat.

Mä oon huomannu, että myötätuntoisista uskovista kavereista on ollu tässä tukea. Siks on surullista, ettei sul oo omassa seurakunnassa ollu ketään. Sit on toki vähän paha myös ihan tyhjän päältä alottaa yhtäkkii jutustelu jonkun kanssa. Onko siellä sun paikkakunnalla jotakin seurakuntaa, joka tarjoais nuorille ohjelmaa? En tiedä, miten teiän herätysliikkeessä suhtaudutaan muitten tahojen kristilliseen toimintaan, mutta jos se ei ole sun uskon vastaista, niin vois olla kokeilemisen arvonen idea koittaa jonkin seurakunnan (lestadiolainen, luterilainen ylipäätään tai vaikkapa esim. helluntailainen) mennä nuorten iltoihin. Voisit saada omanikäsiä kavereita, jotka tukis sua uskovina veljinä ja sisarina.

Kaikki seurakunnat ei tietenkään tunnu itelle oikeilta paikoila, eikä kaikkien ihmisten kanssa tuu aina toimeen, mutta seurakuntayhteys johonkin ois hyvä, se lukee Raamatussakin :) Ja ei sun todellakaan tarvitse hylätä uskoa, vaikka kuinka tekis mieli tappaa ittensä. Mul on toi ihan sama ongelma ja onneks oon voinu siitäki lopulta puhuu seurakunnassa kavereilleni ja ne on rukoillu mun puolesta. Se on auttanu aina sen pahimman masennuksentunteen yli.

Mä oon myös saanu maallista apua mun masennukseen ym. oireisiin ja pelonsekasesti jotenkin tässä oottelen, jos mun elämä joskus viel tuntuis elämisen arvoselta. Toisinaan pelastuksen tuoa lohtu on vähän kirkkaammin mielessä ja toisinaan taas psyykkisen kivun turruttamiseks ees jotenkin revin ihoani auki ja puren ja raavin itseäni ja mielessä on hyvin tarkat itsemurhasuunnitelmat. Mutta koitan pakottaa itteni jaksamaan, sillä mullakin on joku tehtävä täällä. Rukous on kyl onneks myös voimavara, jota ei rajota se, käykö seurakunnassa, joten aina voin rukoilla ja huutaa Jumalaa avuksi, myös säkin voit.

Toivottavasti tää teksti auttoi jotenkin. Siunausta ja hali sulle!

Olen ohittanut nuoruuteni, joten nuorten illat tms. eivät ole enää minua varten.
Rauhanyhdistykset järjestävät erilaisia virkistäytymisiltoja jne. On myös viikottain seuroja ja erilaisia keskusteluiltoja. Nämä eivät kuitenkaan auta minua selviytymään ongelmistani, kuten ei muidenkaan suuntien tilaisuudet.
Olen käynyt muutaman kerran tutustumassa muiden suuntien toimintaan, mutta olen kokenut joko ulkopuolisuutta, tai meno ollut liian vierasta minulle. Erityisesti helluntailaisten ja vapaiden suuntien meno on minulle hyvin vierasta. He hengellistävät liikaa sellaisiakin asioita, joita ei mielestäni pitäisi, kuten masennuksen. Eräässä helluntailaisten kokouksessa joku evankelista rukoili minusta masennusta pois. Rukouksen jälkeen hän totesi, että masennus on nyt tiessäsi ja Jeesus tilalla, jos tahdot niin ja tahdothan niin.. Mutta totuus on se, ettei masennusta noin vain voi taikoa mäkeen... Tää evankelistan toiminta vaikutti melkoiselta puoskaroinnilta enkä toiste sinne mennyt.
Mutta jos joku saa sieltä avun, niin hyvä niin. Itelle helluntailaisuus ei sovi.

Kävin myös tutustumassa kirkkomme erilaisiin tapahtumiin. Käynyt Dance Pray messussa, Tuomasmessuissa jne. Koen vanhoillislestadiolaisten seurat kuitenkin kaikista omimmilta minulle, koska olen niihin kasvanut ja niihin tottunut.
Tällä hetkellä olen kuitenkin niin masentunut, että välillä suhde Jumalaan unohtuu, joksin väliin en jaksa edes uskoa Jumalaan. Kun on ollut paljon vastoinkäymisiä jotka mitä ilmeisimmin ovat johtuneet minusta (ei tarpeeksi kykyjä selviytyä), olen alkanut väsymään ja miettinyt entistä enemmän elämän mielekkyyttä ja sen tarkoitusta.
Minun tilaani ei helpottanut Korson Helluntaiseurakunnan evankelistan rukous, ei sosiaalityöntekijän kanssa keskustelu Kampin kappelissa, ei körttiläisen papin kanssa käydyt keskustelut, eikä vanhoillislestadiolaisen naispapin kanssa käydyt keskustelut. Eikä eri suuntien kristittyjen väittelyt siitä, kuka on enemmän väärässä ja kuka vähemmän. Jopa vanhoillislestadiolaisten keskuudessa ilmenee ajoittain väittelyitä, kuka uskoo enemmän oikein ja kuka vähemmän.
Kirkko ja Kaupunkilehden päätoimittaja Seppo Simolankin yltiöliberaalilinja tuntuu minulle vieraalta. Samaan aikaan kun hän toitottaa yhtenäisen opetuksen perään, hän samalla myös lyttää syvimpään kadotukseen konservatiivit. Aivan, kuin kirkon sisällä ei saatais olla asioista eri mieliä ja rakentaa silti yhdessä kirkkoa.

Sori, puheeni on aika sekavaa. Käyn samalla myös uskon suhteen sisäistä kamppailua. Koska mitä ilmeisimmin tilanteeseeni ei ole tulossa helpotusta, on minun ehkä järkevintä vieroittaa itteni uskosta ulos, jotta uskaltaisin hävittää itteni!

vitun tyhmät hihhulit, ei ole mitään jumalaa.

Heippa sulle ”Tosi luuseri”

Ja hienoa, että olet saanut täältä palstalta kannustusta. Tuo ei tosin ole kovin rohkaisevaa, että olet etsinyt apua monelta suunnalta, mutta et ole kaipaamasi apua saanut.

Haluaisin rohkaista sinua ihan ensin etsimään apua masennukseen. Silläkin uhalla, että opinnot viivästyvät. Masennus on vakava sairaus, mutta siihen on myös hoitokeinoja. Olet joka tapauksessa nuori ihminen ja sinulla on elämä edessäsi. – vaikka kirjoitat hukatuista vuosista.

Kerrot, että käyt uskosi kanssa vahvaa sisäistä kamppailua. Ymmärrän, että kodistasi, perheestäsi ja lapsuudestasi olet saanut paljon hyvää – myös uskonnollisessa mielessä – ja tuota hyvää arvostat edelleen. ja siksi oman tutun liikkeen seurat tuntuvat kotoisammilta. Onko mahdollista, että etsisit jonkun vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen kuuluvan ihmisen, jonka kanssa voisit avoimesti keskustella siitä, mitä hyvää ja mitä huonoa lapsuutesi vanhoillislestadiolaisuudessa oli. Onko joitain asioita, joista olet katkera? Vaikka tuo kommentti televisioon ja englannin kieleen?

Kun ihminen kasvaa aikuiseksi, hän joutuu väistämättä punnitsemaan myös lapsuudessa oppimansa uskonnolliset käsitykset. Siis uskoon kuuluu myös sisäinen kamppailu. Onko sinulla ollut mahdollisuutta oman uskosi kriittiseen arviointiin? Lapsenusko on toki hyvä asia, mutta aikuinen tarvitsee aikuisen uskon. Ja ajattelen, että tuohon aikuiseen uskoon kuuluu jossain elämän vaiheessa myös epäröinti, kriittisyys ja opittujen asioiden kyseenalaistaminen.
Mutta aikuinen usko löytyy, älä luovuta. Etsi apua. Etsi keskustelukumppaneita. Ole rohkea.

Toivon, että löydät armollisen Jumalan, joka on rakkaus ja joka katsoo sinua ja elämääsi rakastaen. Uskon, että kokemasi vaikeudet voivat kääntyä siunauksiksi. Ei voi tietää, millaisiin asioihin siunaus kätkeytyy. Jumala ei jätä sinua, hän ei unohda. Usko ei ole sinun oma ponnistuksesi, vaan lahja taivaasta. Lepoakin sulle toivotan.

Tervehtien Päivi-pappi Hämeestä