400 kappaleen jatkoteos - viimeinen viimeistelee kustantajalle

Säännöt: kirjoitetaan 400 suht koht pitkää jaksoa, ei mitään yhden lauseen settejä, ne voidaan sivuuttaa, jos niitä ilmenee. Kun 400 on täynnä, viimeinen kirjoittaja, tai minä, editoi koko setistä pienen romaanin, joka lähtee jollekin kustantajalle. Tarina saa edetä miten kukin sen etenemään haluaa laittaa. Typerimpiä jaksoja voi myöhemmin korjailla.

ALKU

Herääminen viskinmakuisen oksennuksen puklahdellessa ylös kurkkua jonkun toisen räkäisessä huoneistossa, kun lasinsirpaleet painavat selkää ja jalkapohjia, ei ole yksi niistä kokemuksista, joiden vuoksi olin sinnitellyt hengissä kaikki nämä vuodet. Paljon parempaa ei ole huomata lompakkosi puuttuvan ja oman nimesi muistamisen tuottavan vaikeuksia. Näytin hyvältä peilissä, joten en voinut olla pelkkä tyhjäntoimittaja. Minulla oli aurinkolasit ja kun laskin ne nenälleni, huomasin mustan silmän. Sitä ei sattunut, enää. Papereita ja tyhjiä eineslaatikoita lojui kaikkialla, ja kun siirryin makuuhuoneeseen, huomasin lattialla mahallaan maanneen paidattoman miehen ja sängyllä käsiraidoin vangitun ilolinnun. En oikeastaan halunnut tietää enempää, mutta tarkistin kuitenkin miehen henkilöllisyyden hänen ajokortistaan. Mies oli taksikuski. Keittiöstä löysin lemmikkikanin, joka liukasteli tiskipöydällä. Joku oli sitonut ilmapalloja sen kaulaan. Yksi tuoli oli kaatunut ja televisio oli hautautunut tavararomun alle. Rankat juhlat, ajattelin ensin, mutta vaisto sanoi, ettei kyse ollut vain siitä.

Muistin jonkin tehtävän. Jumalauta, mutta miten oman nimensä muistaminen voikaan olla niin vaikeaa!

Vilkaisin uudestaan peiliin. Minulla oli rento puvuntakki, alla kepeähkö kauluspaita: olin vähintään keskiluokkainen. En pitänyt kasvoistani, näytin puustaveistetyltä, mutta se antoi tiettyä uskottavuutta. Oliko joku lyönyt minua takaraivoon; siihen sattui.

Vessan lavuaariin oli tyhjennetty kokaiinipussi. Aloin ymmärtää, miksi nimeni ei heti palautunut. Mutta sitten puhelin soi ja pilasi ilmeisimmät assosiaationi.

"Missä vitussa sä oot?"

En osannut vastata mitään järkevää.

"Sä lupasit hoitaa sen artikkelin kymmeneksi…"

"Mitä kello on?" sain koristua.

"Voi vittu…" miehenääni tiuskaisi ja puhelu loppui. Akku oli sanoutunut irti.

Miksi olin täällä? Artikkeli? Olinko toimittaja?

Kolmannen kerran siirryin peilin eteen. Näytin hieman toimittajalta, mutta toisaalta olin pukeutunut liian tyylikkäästi. Tietenkin oksennus oli sotkenut paitani ja minulta puuttui jalkineet, minkä vuoksi vedin mukanani avautuneiden arpien tuottamaa verivanaa.

"No, ehkä voisin olla toimittaja", sanelin itsekseni. "Ainakin tämän päivän."

Siirryin keittiöön ja keittelin siellä kahvia aina siihen asti, kun ulko-ovi avattiin. En ehtinyt paeta.

"Kuka helvetti sä olet?" pinkkirastainen ja nahkatakkiin itsensä käärinyt nainen hätkähti.

"Ei mitään hätää", sanoin, kun keksinyt muuta. "Voin kyllä selittää kaiken."

"Mä todella todella toivon sitä", nainen jatkoi edelleen pelko äänessään.

Nostin kahvikupin, istahdin alas ja pyysin neitiä tekemään samoin.

"Selitän kyllä koko kuvion", aloitin. "Mutta tutustutaan nyt ensin hieman."