Onko ujous perinnöllistä vai johtuuko se kasvatuksesta ja ympäristöstä? minusta kaikista eniten persoonallisuus kehittyy kasvatuksen vaikutuksesta. Jos vanhemmat ovat välinpitämättömiä, estoisia, hiljaisia ja eivätkä keskustele paljoa mistään lapsensa kanssa (edes arjen tapahtumista), niin se saattaa olla vahingollista lapsen kehitystä ajatellen.
Monet vanhemmat eivät ajattele, että lapsesta saattaa tulla heidän kaltaisiaan. Lapset matkivat vanhempiaan ja kuvittelevat sinisilmäisesti sen olevan oikein. Huono käyttäytymismalli pinttyy päähän ja sitä on vaikea korjata.
Syrjäinen asuinympäristö ei mielestäni johda ujouteen, jos on läheisiin hyvät sosiaaliset suhteet. Kommentoikaa, haluan kuulla teidänkin mielipiteenne!
Monet vanhemmat eivät ajattele, että lapsesta saattaa tulla heidän kaltaisiaan. Lapset matkivat vanhempiaan ja kuvittelevat sinisilmäisesti sen olevan oikein. Huono käyttäytymismalli pinttyy päähän ja sitä on vaikea korjata.
Syrjäinen asuinympäristö ei mielestäni johda ujouteen, jos on läheisiin hyvät sosiaaliset suhteet. Kommentoikaa, haluan kuulla teidänkin mielipiteenne!
Vastaukset 26
Vanhimmat
Jos se ujoksi kasvattaminen onkin perinnöllistä? Vanhemmat ovat siis samanlaisia, eivätkä osaa kasvattaa toisin.
Omat vanhempani nöyryyttivät ja kurittivat minua koko lapsuuteni. Kyllähän he osasivat olla hirmuvaltiaita kotona, mutta estoisia muualla. Heidän mielestään lapset olivat vanhempiensa omaisuutta ja täten mielivaltaisesti kohdeltavissa.
Olisi varmaan lapsille terveellistä tutustua muihinkin ihmisiin kuin omiin vanhempiinsa. Kunnallinen päivähoito olisi varmaan lapsille hyvä asia, vaikka kotona olisikin toinen vanhemmista.
Näkemättä jäi, olisinko ollut itse samanlainen kasvattaja, koska minusta tuli vielä ujompi ja jäin siis yksinäiseksi koko elämäni ajaksi.
ujous ei varmastikaan ole kasvatuksesta kiinni. Itselläni on ollut aina hyvä suhde vanhempiini ja kaikesta on puhuttu ja silti olen hyvin ujo. Ehkä taipumus ujouteen on perinnöllistä, mutta lopulta siihen vaikuttaa ehkä enemmän ihmissuhteet perheen ulkopuolella.
Mielenkiintoista. Itse olen pitänyt suhteellisen selviönä kasvatuksen (siis niiden toimintamallien joita vanhemmat antavat) määräävää merkitystä tässä asiassa. Mikäli saan kysyä, millaisia vanhempasi itse ovat/olivat tässä suhteessa (siis perhepiirin ulkopuolella, suhteessa muihin ihmisiin)?
..mikä on kenenki mielestä ujoutta!!??? Koulukaveri sano itteänsä tosiujoksi ku esitteli ittensä luokalle, mut hän on kyllä ollu kaikkea muuta ku ujo! Että sellasta.
Aivan varmasti johtuu kasvatuksesta. ei pelkästään vanhemmista, vaan ihan kaikista ihmisistä, joita näkee, joiden kanssa on tekemisissä. lapsi näkee, matkii, omaksuu joka puolelta.
minun mielestä parasta on, että kasvatus antaa lapselle mahdollisuuden ja myös edellyttää selviämään itse mahdollisimman paljon, eivätkä vanhemmat ole joka asiassa näyttämässä ja neuvomassa, kuinkaasia tehdään oikein.
kannustaminen on erittäin tärkeätä. jos lapsen kasvatus on kannustavaa, se lisää itseuskallusta, jos taas se on negatiivista, tulee lapsesta avuton. Kannustuksia tai väheksymisiä (harmi vain näitä negatiivisia on paljon enemmän) tapahtuu lapsen kasvamisen aikana tuhansia, miljoonia. voi vain kuvitella, mikä ero siitä syntyy 15 vuoden aikana, jos vanhemmat kannustavat, tai väheksyvät. jokainen kannustava sana väheksymisen sijaan lisää jotain lapsen itsevarmuuteen. 1000 lisää jo enemmän, miljoona jo valtavasti.
Vanhemmat voivat olla huippusosiaalisia, mutta jos he jatkuvasti ovat sosiaalisia lapsen puolesta ja väheksyvät häntä, ei sekään hyvä ole. Tai he voivat olla hhiljaisia ja ujoja mutta kannustavat aina menemään mukaan toisten lasten kanssa, antavat tilaa ja luottavat, jolloin lapsesta saattaa tulla kuitenkin menestyjä. Ei mikään ole kuitenkaan näin yksinkertaista, mutta kaikki mitä lapsi aisteillaan vastaanottaa vaikuttaa kehitykseen.
Usein mulla oli lapsena tunne, että äitini väheksyy tai pitää tyhmänä ei rakasta mua, kun hän ei pahemmin jutellut "joutaviakaan" niinkuin mielestäni muiden äidit teki lastensa kanssa.
Myöhemmin ymmärsin, että äitinihän on ujo, arka ja hiljainen.
Mä taidan olla vielä ujompi ja arempi kuin äitini, luulen sen johtuvan siitä, että kasvoin äitini kanssa ja pieneen tyttöön iskostui se epävarmuus itsestä, että olnko huono, kun äiti ei viä mua esim. uimaan tai mitään, häpeääkö hän mua tms.
Veljeni jolla on sama isä ja äiti kasvoi muussa ympäristössä ja hänestä on ujous/arkuus kaukana ja hän on mitä sosiaalisin ihminen.
Lisäksi se vielä osoittaisi, että kasvu ympäristöllä on huomattava merkitys, koska ensimmäiset vuoteni neljään ikävuoteen asuin samassa paikassa kuin veljeni ja kuulemma olin todella vilkas ja myös oikea räpäneiti.
tästä siis voimme huomata, että ujous saattaa aiheutua tietyistä asioista tai kaikista niistä.
Lapselle ei saisi ikinä (huom. IKINÄ) huutaa. Asioista täytyy pystyä keskustelemaan rauhallisesti. Totta kai lannistaminen vaikuttaa, lapsi sulkeutuu, muuttuu pelokkaaksi ja ujoutuu.
On käsittämätöntä, jos joku vielä nykyaikana luulee lapsen tarvitsevan karaistusta maailman synkkyyttä vastaan. Sillä on juuri päinvastainen vaikutus. Se, mitä lapsi tarvitsee, on rakkaus ja turva. Vain niiden avulla lapsesta saattaaa kasvaa itsenäinen, peloton, uskalias ym. vahva ihminen. Kuten jossain on sanottu, rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan pelko. Jos lapsi ei saa tarpeeksi turvaa, pelot astuvat helposti kuvioihin, vielä paljon myöhemmälläkin iällä.
Vanhempani ovat todella sosiaalisia, eteenkin äitini ja muutenkin minulla on ollut todella hyvä lapsuus ja kaikki sukulaisetkin ovat sosiaalisia. Minä olen varmaankin ainoa lähisuvussani joka on ujo.
Vanhempieni lähistöllä pystyin ihan hyvin juttelemaan ja rentoutumaan - myös ystävien lähellä, mutta jos joku vähänkin vieras henkilö on lähettyvillä, rentous loppuu heti, kädet hikoilevat, liikkeet kangistuvat, pelko siitä että tekee jotain nolostuttavaa nousee, pakkoliikkeitä (kuten varpaitten heiluttelu), ei tiedä minne katsoa, missä pitää kädet jne.
Todella tuskallista ja eteenkin jos pitäisi puhua jollekin, ei tiedä mistä puhuisi jne. ja puhekin jää välillä mumisemiseksi (tai jos minulta kysytään jotain niin yleensä vastaan "njaa, enpä tiiä" jne.), mutta noin 1-2h kyseisen/kyseisten vieraan/vieraiden henkilön/henkilöiden lähettyvillä, niin rentous palaa ja pystyy paremmin keskustelemaan asioista jne. Joten ei pelkkä kasvatus, periymä ujouteen vaikuta, kyllä sille on jokin muukin selitys.
Tähän väliin vielä, tietäisikö joku miten tätä "ennakko varovaisuus reaktiota" voisi vähentää esim. että rentous palaisi noin 15min-30min päästä, koska on todella tuskallista välillä jos on jotkut juhlat tai menen kylään ja siellä on jotain vieraita ihmisiä.
Kiitos etukäteen ja pahoittelut jollei kyseisestä tekstistä saa hirveästi selvää.
Niin ja joskus vaikka joku ventovieras kysyy esim. missä sijaitsee jokin katu jne.
Tulee yhtäkki ihan rento olo kun kyseinen henkilö esittää kysymyksensä ja sitten koko loppu päivä on ihan rento olo meni sitten minne vaan ja sitten seuraavanu päivänä ku herää niin on taas "normaali" olo tila. Että sillee -_-
Ihan kuin olisi jossain hormoonin tuotannossa jokin alituotanto (tai ylituotanto?)...ken tietää...
Mullakin on päiviä, jolloin on todella rento olo. Pystyn jutteleen kelle vaan ja olemaan luonteva. Sitten on hetkiä, jolloin on ihan jumissa.
Joskus jo herättyään tietää, että on kaikinpuolin kankea päivä edessä. Unen määräkin vaikuttaa, virkeänä on rohkeampi.
Työhaastatteluissa harmittaa, ettei osaa olla luonteva. Oma epävarmuus heijastuu ilmapiiriin ja ihmisten kasvoilta.
Elämä ilman ujoutta olisi helpompaa. Vanhempani ovat määräileviä, mutta äiti on todella sosiaalinen.
Ujous on persoonallisuuspiirre eikä sitä saa arvottaa mitenkään huonoksi piirteeksi ihmisessä niin kuin olen ollut lukevinani näistäkin viesteistä. Ujous ei ole sosiaalisuuden vastakohta, sillä ujot ihmiset voivat olla hyvinkin sosiaalisia. Sosiaalisuus on pääasiassa sitä, että tulee toimeen toisten kanssa, ottaa toiset huomioon tekemisissään, on kiinnostunut muista ihmisistä. Miksi ujo ei voisi niin tehdä? Ujous ei ole kasvatuksen tulosta, vaan ihmisessä jo syntyessään oleva piirre.
Minulla on viisi lasta, joista kaksi on ujoja. Ovat olleet ujoja ihan pienestä pitäen. Itse asiassa he ovat hitaasti lämpiäviä. Tarvitsevat aikaa toisiin tutustumisessa, eivät ole ensimmäisenä laukomassa mielipiteitään, ovat harkitsevia ja hiljaisia. Silti he ovat sosiaalisia sanan varsinaisessa merkityksessä. Ujolle lapselle on kauhistus, jos heistä väkisin yritetään vääntää "reippaita". Totta kai pitää harjoitella esiintymistä ym. tilanteita, jotka ovat ujoille vaikeampia kuin muille, mutta varsinainen luonteenpiirre ei muuksi muutu, vaikka kuinka harjoiteltaisiin ja kasvatettaisiin. Kehitystä voi kyllä tapahtua. Ympäristö vaikuttaa ja tietysti kasvatuskin, mutta eivät ne yksistään tee ihmisestä ujoa.
Suosittelen, että tutustutte esim. Liisa Keltikangas-Järvisen ajatuksiin ujoudesta.
Tietysti esim. perimä vaikuttaa (kuten lapsistasi kaksi on sinun mukaan ujoja ja uskot sen olevan perinnöllistä), mutta ei se nyt sentään poista sitä tosiseikkaa, että ujous voisi olla seurausta kasvatuksesta. Ujous voi kehittyä myöhemmällä iällä. Ihminen on oppiva olento, muuttuva, mukautuva. ei olento, jolle annetaan ominaisuuksia syntymälahjana ja on niiden vanki loppuelämän.
Kasvatus on ehkä hieman väärä termi puhua kasvatuksesta. Eri vanhemmat saattavat kasvattaa täsmälleen samalla tavalla lapsiaan. Mutta kuitenkin kasvatus on täysin erilaista jokaisen vanhemman osalta. Lapsi oppii aivan kaikesta, imee itseensä vaikutteita joka puolelta. Vanhemmista varsinkin lapsena. Ja vanhemmat voivat kuinka väittää kohtelevansa kaikkia samalla tavalla, mutta kohtelu on aina yksilöllistä. Kohtelulla en suinkaan tarkoita kuinka monta lusikallista ruokaa saa, vaan ihminen automaattisesti asennoituu eri tavalla eri ihmisiin, myös lapsiinsa.
Usko tai älä, ujous todella on monelle ihmiselle haitallinen piirre. Todella!! Et ehkä itse sitä ymmärrä, ellet itse ole joutunut kärsimään siitä. Helppo sanoa jotain ja uskoa jotain mitä on lukenut kirjasta, mutta totuus muttuu aivan toiseksi kun joutuu itse tuntemaan.
Olisin tyytyväinen, jos vanhempani olisivat ajatelleet kuten sinä. Olen aina ollut ujo.
Omat vanhempani olivat autoritäärisiä. Vastaväitteet tukahdutettiin ja keskustelua ei käyty mistään. Vanhemmilla oli ylivoimainen asema ja kaiken kattava asiantuntemus. Meidän perheessä ei ollut sijaa vuorovaikutukselle.
Synnynnäinen temperamentti määrää pitkälti luonteen, mutta siihen vaikuttaa myös kasvatus. Mielestäni ujo lapsi kaipaisi paljon keskustelua, rohkaisua ja kannustusta.
Tänä päivänä arvostetaan sosiaalisuutta. Esimerkiksi työhaastatteluissa ei pärjää, ellei tuo itseään esille. Aikuistuttuani olen harjoitellut mm. esiintymistä ja omien vahvuuksien löytämistä. Luovuudenkin löysin vasta äskettäin. Lapsuudenkodista saa joko hyvät tai huonot eväät, mutta onneksi kaikkeen pystyy myöhemminkin vaikuttamaan.
Jaa-a. Ujous on ylipäätään hankala käsite, jonka täsmällinen määritteleminen on vaikeata.
Omasin lapsena joitakin sellaisia piirteitä, joita nimitetään ujoudeksi. Kuitenkaan en nimittäisi itseäni nyt varsinaisesti ujoksi. Kasvatukseni oli jkv. monijakoista, "reippautta" ihailtiin ja ujoutta/arkuutta melkeinpä inhottiin, mutta konkreettiset käyttäytymismallit olivat sittenkin jotakin muuta. Ujoja malleja. (Oma ujouteni johtui kyllä tämän lisäksi näillä foorumeilla inhorealistisesti kuvailemistani asioista).
Ujous ei minustakaan ole negatiivinen piirre sinänsä, päin vastoin, se on usein hyvinkin viehättävää. Se antaa muillekin tilaa, eikä ole taipuvainen öykkäröimään. Sen positiivisia puolia ei vain monet tunnu näkevän. Pidän mahdollisena, että se tavallaan ärsyttää hieman samoista syistä kuin toisen ihmisen "masokismi" ärsyttää. Ominaisuus X toisessa pelottaa, koska se ikävästi muistuttaa jostakin omasta, kätketystä.
>Minulla on viisi lasta, joista kaksi on ujoja.
Sukupuolijakauma? (pelkkää uteliaisuutta, luulen että poikia ja tyttöjä sittenkin kasvatetaan hieman toisistaan poiketen; ei-tietoisesti)
>Tänä päivänä arvostetaan sosiaalisuutta. Esimerkiksi työhaastatteluissa ei pärjää, ellei tuo itseään esille.
Niin, sitä sosiaalisuutta, joka ilmenee juuri tuollaisena(-kin). Tunnen kuitenkin useita, jotka laillani perin pohjin inhoavat sitä, oikeammin kokevat sen mahdottomana, vastenmielisenä, melkeinpä moukkamaisena. Kaikki alallaan huomattavan päteviä henkilöitä.
>Aikuistuttuani olen harjoitellut mm. esiintymistä ja omien vahvuuksien löytämistä.
Siedätyshoito on usein parasta hoitoa. Joskus huomaa jopa pitävänsä "esiintymisestä".
>Luovuudenkin löysin vasta äskettäin
Tuo on mielestäni erittäin tärkeätä, jos tähän luovaan kerrokseen tosiaankin saa kontaktin, samalla usein löytää myös vahvan yksilöytensä - tajuaa, että on paljon muutakin kuin se ennen kokemansa minän pintakerros. Itseensä kannattaa rakastua :-)
En haluaisi itsekään uskoa siihen, että esim. työhaastattaluissa itseääntyrkyttävät yltiösosiaaliset (tai sellaista esittävät) pärjäävät. Valitettavan usein olen kuitenkin siihen törmännyt.
Hiljaiset symppikset jäävät muiden varjoon, vaikka he olisivat juuri niitä kaikkein yhteistyökykyisimpiä. Ehkä ajatellaan, että ujommat takertuvat muihin ja eivät pysty itsenäisesti töitään hoitamaan. Vaikka asia voi olla juuri päinvastoin!
>Ehkä ajatellaan, että ujommat takertuvat muihin ja eivät pysty itsenäisesti töitään hoitamaan.
Niin, tuo varmaankin on totta. Keskimääräisellä tolkulla varustettu haastattelija/rekrytoija ei aivan ilmeisestikään hirmuisen syvälle näe.
>Vaikka asia voi olla juuri päinvastoin!
Muutaman tapauksen tiedän itsekin, jossa paikka on mennyt kovaääniselle herrahenkilölle, jolla sitten käytännössä ei ole ollut minkäänlaisia kykyjä tehtävään. Ei siis niin minkäänlaisia, pienimpiäkään. Näissä tapauksissa totisesti ihmettelee ihmisten sokeutta.
Molemmat vanhempani ovat luonteeltaan väistyviä ja seurassa kumpikin on silminnähden hermostunut ja varautunut. Olen siis mitä luultavimmin perinyt varautuneen luonteenlaadun ja kokemukset lapsena ovat vahvistaneet käyttäytymistäni. Onhan ilmiselvää, ettei lapsi, joka jatkuvasti näkee vanhempiensa hermostuvan sosiaalisissa tilanteissa, osaa itsekään suhtautua niihin muuten kuin varautuneesti.
Järjettömintä on se, että äitini ei tahdo uskoa, ettei omena putoa kauas puusta. Hän patistaa patistamistaan meitä aikuisia lapsiaan tarttumaan kaikkiin mahdollisiin tilaisuuksiin, vaikka haluamme kaikki kolme rauhallisen elämän ja työn, jossa ei tarvitse olla liikaa esillä tai tehdä vastuullisia päätöksiä (aivan kuin vanhempammekin).
Uskon, että korkea-arvoiset ammatit siirtyvät vanhemmilta lapsille myös sen vuoksi, että nämä ovat saaneet riittävät eväät niiden tavoittelemiseen. Poikkeuksiakin tietysti on - Suomessa kun onneksi opiskelemaan pystyy (juuri ja juuri) ilman varakkaita vanhempia. ;)
Toinen ujo lapseni on poika, toinen tyttö. Vilkkaat lapset ovat tyttöjä. Nuorimmaisesta en vielä osaa oikein sanoa; hän on niin pieni, mutta tässä vaiheessa vaikuttaa ujohkolta.
Kaikkia lapsia olen pyrkinyt rohkaisemaan. Ujojen lasten kanssa olen joutunut tekemään enemmän työtä esim. siinä, että he uskaltaisivat soittaa puhelimella tai käydä kaupassa asioilla. Näitä asioita on jouduttu tosiaan harjoittelemaan. Toisille tällaisetkin asiat onnistuvat ihan luonnostaan.
Mieheni on opettaja, joka tietysti myös kasvattaa lapsiamme. Hänen mielestään koulussa annetaan nykyään tilaa myös ujoille lapsille tai ainakin osa opettajista antaa. Monipuolisia opetusmenetelmiä käyttämällä kenenkään ei tarvitse luokassa jäädä muitten varjoon luonteenpiirteittensä takia.
Noinhan sen tietysti pitäisi mennä (mm. siis tämä konkreettinen harjoittelu kuulostaa hyvältä näin melkolailla "silleen jätetyn" korvissa). Pelkäänpä ettei se sittenkään niin usein mene aivan noin. Noh, olen toisinaan tarpeettoman kyyninen. Perheen psykodynamiikka nyt tietysti on niin monimutkainen, että tokko edes vanhemmat tiedostavat kaikkia juonteita ja syitä lasten toiminalle, pienetkin asiat voivat muotoutua pienessä mielessä vaikutuksiltaan kovin suuriksi.
Muistan joskus katelleeni jotain ohjelmaa yleltä, noh kuiteski: Ohjelmassa todettiin että ujoutta edesauttava käyttältymismalli on geneettinen, se on kohtuullisen yleinen valkoisilla ihmisillä ja sitä esiintyy aasialaisilla ihmisillä, mutta afrikkalaisessa geenistössä se on aika harvinainen.
Mitenköhän ujousgeenit ovat edelleen niinkin yleisiä? Luulisi, että hyödyttömänä ne olisivat jääneet luonnonvalinnan kautta pois jo aikoja sitten. Itse olen ainakin niin ujo, että nämä geenit eivät saa jatkoa.
Naisilla ujous ei estä parisuhteita, joten ehkä äärimmäinen ujous periytyy naislinjaa pitkin.
Jospa geneettisellä vaihtelulla on tehtävänsä. Kun kaikki eivät ole samanlaisia, niin lajin säilyvyys on taatumpi. En kyllä keksi, mitä hyötyä ujoudesta on lajin säilymisen kannalta.
Jos nyt ensin vakuuttuisin edes tuosta geenipohjasta, mutta luonnos:
Jos mä nyt vaikka ensin kuitenkin katselen vain täältä pusikosta noita tuntemattomia elukoita, tiedä vaikka miten vihamielisiä lienisivät... No, mitäh... Pahus, nyt ne söivät Dubin ja Ragin.. ja hitto, siinä meni vielä Karski-Örg:kin!. Jaa, mutta nythän Lii ja Laa ovatkin ihan yksin... hmmm...
Ujoudesta on kirjallisuuttakin. Esim. Juhani Mattilan "Ujoudesta, yksinäisyydestä" on mielestäni aika hyvä kirja.
Minä olen ollut aina niin arka ja ujo, että en ole pystynyt luomaan suhteita vastakkaiseen sukupuoleen. Pikkuhiljaa olen kuitenkin alkanut 'reipastumaan' ja pystyn juttelemaan aika vapautuneesti ihmisille.
N30:n kuvaus perheestään sopii myös minulle
Varmasti. Tarkoitus ei tietenkään ollut lyödä asiaa nk. läskiksi (Laitan koko tyngän J.Hasekin aiheuttamaksi; luen par´aikaa).
Itse en enää osaa määritellä syitä yksinäisyydelleni. Ulkopuolisuuden tunne suhteessa melkein kaikkeen on vaivannut melkein koko elämäni. Suuri osa toki selittyy tällekin foorumille (reaktiivisen pontevasti) kirjoittamillani seikoilla.