Martin Buber on juutalainen rauhan rakentaja.
Ääärijuutalaisten tai Israelia yksipuolisesti tukevien yksisilmäisten, äärioikeistolaisten sodanlietsojafundamentalistikristittyjen keskuudessa kaikkea muuta kuin kansallissankari. Pikemminkin hän on pistin lihassa, jonka muistoa täytyy muodollisesti pitää yllä hänen saamansa kansainvälisen huomion ja arvostuksen tähden.
Silti juuri Martin Buber, enemmän kuin kukaan muu, oli se, joka valmisti saksalaisuuteen sulautuneita juutalaisia kohtaamaan kärsimyksensä. Hän pelasti lukemattomia juutalaisia hengellisestä epätoivosta. Buberin vaikutuksesta monet juutalaiset tulivat ymmärtämään jotain siitä, miksi heitä vainottiin. Hän antoi heille syyn kantaa keltaista Daavidin tähteä suoraselkäisesti. Vainoista pelastuneet saivat hänen kauttaan innoituksen palata luvattuun maahan.
Vaikka Buber ei uskollisesti seurannut juutalaisten rituaaleja, eikä säännöllisesti käynyt edes synagoogassa, hän luki jokaisen pääsiäisaterian yhteydessä traditionaalisen Haggadah -rukouksen. Hän vain jätti siitä pois epäoikeudenmukaisena kokemansa rukouksen, jossa pyydettiin Jumalaa vuodattamaan vihansa pakanakansojen ylle.
Jo vuonna 1920 Buber oli nuoren siionistisen liikkeen johtohahmona kiivaasti vastustamassa juutalaisen identiteetin nostamista minkään muun kansakunnan yläpuolelle.
Hän piti alusta lähtien välttämättömänä yhteistyötä palestiinalaisten ja ympärillä elävien arabikansojen kanssa. Hän halusi rakentaa Palestiinaan pieniä kyläyhteisöjä, jotka olisivat esimerkkejä, ensimmäisen maailmansodan runtelemalle maailmalle, eri kansakuntien välisestä yhteistyöstä. Juutalaisten piti hänen mukaansa elää naapuriensa kanssa oikeudenmukaisesti. Juutalaisten piti edesauttaa myös arabikansojen keskinäistä yhteistyötä, eikä vietellä heitä vihollisikseen, joiden kanssa olisi myöhemmin mahdotonta tehdä sovintoa.
Kansallisuushysterian varaan rakennettu valtio ”tulee Molokiksi, joka syö kansalaistensa parhaimman nuorison.” Hänen varoituksensa osoittautui traagisen profeetaaliseksi.
Buberin ajatukset olivat vainotulle kansalle liikaa. Vain muutamat hänen ystävänsä uskoivat, että oli väärin rakentaa ”moderni” valtio, joka asettaa omat etunsa muiden edelle. Sionistinen kongressi yksinkertaisesti siivosi julkilausumistaan pois Buberin ehdotukset yhteistyöstä arabien kanssa, vaikka ne oli komiteatasolla jo hyväksytty.
Hän yritti epätoivoisesti muistuttaa juutalaisia siitä, että Jumala, joka vapautti juutalaiset Egyptin orjuudesta, on sama Jumala, joka johdatti filistealaiset Kaftorista ja syyrialaiset Kiiristä, [38] mutta turhaan. [39] Jumalan lupauksilla ryyditetty kansalliskiihko voitti oikeudenmukaisuuden.
Kun arabit alkoivat mellakoida juutalaisia vastaan v. 1920, Venäjällä syntynyt sionistijohtaja Vladimir Jabotinsky perusti Haganahin (juutalaisten puolustusarmeijan) ja johti heidät taistelussa arabeja vastaan.
Buber ei pitänyt tästä. Hän teki seuraavan vuosikymmenen aikana ahkerasti työtä vastustaakseen väkivaltaa. Hän keskittyi kannattamaan pientä Brit Shalomin (= rauhan liitto) ryhmää, joka yritti kaikin tavoin saada juutalaisia rakentamaan sopua ja yhteistyötä arabien kanssa. Buber ei halunnut kohottaa sionismia kansalliseksi egoismiksi. Hän yritti saada juutalaisia edes mielessään vaihtamaan roolia palestiinalaisten kanssa:
”Miltä teistä tuntuisi jos te olisitte tämän maan asukkaita ja joutuisitte ottamaan vastaan arabit maanpaosta omaan naapuristoonne? Vasta sen tajuamisen jälkeen herkistymme välttämään epäoikeudenmukaisuuksia heitä kohtaan. Jotta pääsisimme tavoitteeseemme, meidän keinomme täytyy olla yhtä oikeudenmukaiset kuin päämäärämme.”
Vielä ensimmäisen sodan aattona, jolloin Buber oli jo muuttanut Jerusalemiin, hän neuvotteli arabien kanssa ja yritti luoda yhteistyötä juutalaisten ja arabien välillä. Hänen mielestään liian monet hänen maamiehistään olivat omaksuneet Hitlerin tavan turvautua voimaan, eikä Henkeen.
Sodan puhjettua hänen talonsa jäi arabien valloittamalle puolelle Jerusalemia. Se jäi ainoaksi hyvin varjelluksi taloksi koko miehityksen aikana. Arabit kunnioittivat Buberia ja kutsuivat häntä ”vanhaksi pyhimykseksi.” He jopa auttoivat Buberin 20 000 kirjan kirjaston salakuljettamisessa Jerusalemin juutalaisten valloittamalle puolelle.
Sodan jälkeen Buber ennusti, että tulevaisuudessa juutalaiset joutuisivat uhraamaan parhaat voimansa sotateollisuudelle, koska eivät ajoissa keskittyneet yhteistyön rakentamiseen.
Buberilla oli siionistinen visio, mutta hän ei suostunut siihen, että se alittaisi moraaliset minimivaatimukset, ja sulkisi ulkopuolelleen koko muun maailman. Ehkä juuri siksi hänet leimattiin omiensa joukossa usein petturiksi.
Buber palasi ensimmäistä kertaa Saksaan 1951. Sodan loppumisesta oli vasta kuusi vuotta. Saksalaiset kirjakustantajat halusivat palkita hänet omalla rauhanpalkinnollaan.
Miten hän saattoi juutalaisena suostua vastaanottamaan sellaista kansalta, joka oli vasta murhauttanut miljoonia juutalaisia? Eikö jokainen saksalainen muka ollut osavastuussa kansanmurhaan? Auschwitzin ja Treblinkan ympärillä asuvat ihmiset tiesivät hyvin, että jotain kauhistuttavaa oli tekeillä, eivätkä tehneet mitään. Monet muutkin tiesivät tai aavistivat, mutta vaikenivat visusti. 75-vuotias Buber sanoi arvostelijoilleen:
“Sydämeni, joka on hyvin tuttu inhimillisen heikkouden kanssa, kieltäytyy tuomitsemasta lähimmäistäni siitä ettei hän uskaltanut ryhtyä marttyyriksi.” [40]
YK:n pääsihteeri Dag Hammarskjöld tunnisti Buberissa hengenheimolaisen. Hänen mielestään Buber olisi ansainnut kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Sen sijaan Hammarskjöld päätyi (kesällä -59) ehdottamaan hänelle Nobelin rauhanpalkintoa, ponnisteluistaan kansojen ja uskontojen välisen vuorovaikutuksen edistämiseksi.
Rauhanvälitysmatkallaan Kongossa Hammarskjöld aloitti Buberin kirjan, Minä - Sinä kääntämisen ruotsiksi. Hän ehti kääntää ensimmäiset 12 sivua ennenkuin hänen koneensa ammuttiin alas. Viimeisellä lentomatkallaankin hän keskittyi käännöstyöhön. Buber sai Hammarskjöldin elämän viimeisen kirjeen, tuntia sen jälkeen, kun oli kuullut tämän murhasta, tammikuun 18. 1962. Kahden rauhan tekijän syvä ystävyys päättyi toisen väkivaltaiseen kuolemaan.
Saman vuoden lopussa Buber joutui julkiseen ristiriitaan Israelin pääministeri Ben Gurionin kanssa ,koska vastusti Adolf Eichmannin teloitusta. Buber ei olisi voinut keksiä tehokkaampaa tapaa joutua epäsuosioon. Hänen mielestään mikään ihmisen keksimä rangaistus ei olisi voinut tehdä oikeutta Eichmannin tekemille rikoksille. Silti sydän pakotti hänet olemaan uskollinen käsitykselle, että käsky ”älä tapa”, koskee yhtälailla valtioita, kuin yksilöä. Elämän kunnioituksesta ei saanut luopua pahimmankaan vihollisen edessä.
Buberin tapa haastaa epäjumalaksi korotettu juutalaisten kansallisuuskiihko ja hänen yrityksensä rakentaa sopua arabien kanssa, ei ollut kovin tervetullut virallisissa piireissä. Useimmat arabitkaan eivät siitä pitäneet. Vaikka Buber ei ollut kristitty, hän oli tässä suhteessa kristillisempi kuin useimmat kristityt.
Hän näki Jumalan liian suurena ja sovinnollisena kelvatakseen keinotekoisia valtarajoja ylläpitäville ihmisille. He yrittivät käyttää Jumalaa rajojensa perusteluna ja puolustajana, sensijaan että olisivat pyytäneet Häntä auttamaan eroittavien rajojen ylittämisessä.
Ääärijuutalaisten tai Israelia yksipuolisesti tukevien yksisilmäisten, äärioikeistolaisten sodanlietsojafundamentalistikristittyjen keskuudessa kaikkea muuta kuin kansallissankari. Pikemminkin hän on pistin lihassa, jonka muistoa täytyy muodollisesti pitää yllä hänen saamansa kansainvälisen huomion ja arvostuksen tähden.
Silti juuri Martin Buber, enemmän kuin kukaan muu, oli se, joka valmisti saksalaisuuteen sulautuneita juutalaisia kohtaamaan kärsimyksensä. Hän pelasti lukemattomia juutalaisia hengellisestä epätoivosta. Buberin vaikutuksesta monet juutalaiset tulivat ymmärtämään jotain siitä, miksi heitä vainottiin. Hän antoi heille syyn kantaa keltaista Daavidin tähteä suoraselkäisesti. Vainoista pelastuneet saivat hänen kauttaan innoituksen palata luvattuun maahan.
Vaikka Buber ei uskollisesti seurannut juutalaisten rituaaleja, eikä säännöllisesti käynyt edes synagoogassa, hän luki jokaisen pääsiäisaterian yhteydessä traditionaalisen Haggadah -rukouksen. Hän vain jätti siitä pois epäoikeudenmukaisena kokemansa rukouksen, jossa pyydettiin Jumalaa vuodattamaan vihansa pakanakansojen ylle.
Jo vuonna 1920 Buber oli nuoren siionistisen liikkeen johtohahmona kiivaasti vastustamassa juutalaisen identiteetin nostamista minkään muun kansakunnan yläpuolelle.
Hän piti alusta lähtien välttämättömänä yhteistyötä palestiinalaisten ja ympärillä elävien arabikansojen kanssa. Hän halusi rakentaa Palestiinaan pieniä kyläyhteisöjä, jotka olisivat esimerkkejä, ensimmäisen maailmansodan runtelemalle maailmalle, eri kansakuntien välisestä yhteistyöstä. Juutalaisten piti hänen mukaansa elää naapuriensa kanssa oikeudenmukaisesti. Juutalaisten piti edesauttaa myös arabikansojen keskinäistä yhteistyötä, eikä vietellä heitä vihollisikseen, joiden kanssa olisi myöhemmin mahdotonta tehdä sovintoa.
Kansallisuushysterian varaan rakennettu valtio ”tulee Molokiksi, joka syö kansalaistensa parhaimman nuorison.” Hänen varoituksensa osoittautui traagisen profeetaaliseksi.
Buberin ajatukset olivat vainotulle kansalle liikaa. Vain muutamat hänen ystävänsä uskoivat, että oli väärin rakentaa ”moderni” valtio, joka asettaa omat etunsa muiden edelle. Sionistinen kongressi yksinkertaisesti siivosi julkilausumistaan pois Buberin ehdotukset yhteistyöstä arabien kanssa, vaikka ne oli komiteatasolla jo hyväksytty.
Hän yritti epätoivoisesti muistuttaa juutalaisia siitä, että Jumala, joka vapautti juutalaiset Egyptin orjuudesta, on sama Jumala, joka johdatti filistealaiset Kaftorista ja syyrialaiset Kiiristä, [38] mutta turhaan. [39] Jumalan lupauksilla ryyditetty kansalliskiihko voitti oikeudenmukaisuuden.
Kun arabit alkoivat mellakoida juutalaisia vastaan v. 1920, Venäjällä syntynyt sionistijohtaja Vladimir Jabotinsky perusti Haganahin (juutalaisten puolustusarmeijan) ja johti heidät taistelussa arabeja vastaan.
Buber ei pitänyt tästä. Hän teki seuraavan vuosikymmenen aikana ahkerasti työtä vastustaakseen väkivaltaa. Hän keskittyi kannattamaan pientä Brit Shalomin (= rauhan liitto) ryhmää, joka yritti kaikin tavoin saada juutalaisia rakentamaan sopua ja yhteistyötä arabien kanssa. Buber ei halunnut kohottaa sionismia kansalliseksi egoismiksi. Hän yritti saada juutalaisia edes mielessään vaihtamaan roolia palestiinalaisten kanssa:
”Miltä teistä tuntuisi jos te olisitte tämän maan asukkaita ja joutuisitte ottamaan vastaan arabit maanpaosta omaan naapuristoonne? Vasta sen tajuamisen jälkeen herkistymme välttämään epäoikeudenmukaisuuksia heitä kohtaan. Jotta pääsisimme tavoitteeseemme, meidän keinomme täytyy olla yhtä oikeudenmukaiset kuin päämäärämme.”
Vielä ensimmäisen sodan aattona, jolloin Buber oli jo muuttanut Jerusalemiin, hän neuvotteli arabien kanssa ja yritti luoda yhteistyötä juutalaisten ja arabien välillä. Hänen mielestään liian monet hänen maamiehistään olivat omaksuneet Hitlerin tavan turvautua voimaan, eikä Henkeen.
Sodan puhjettua hänen talonsa jäi arabien valloittamalle puolelle Jerusalemia. Se jäi ainoaksi hyvin varjelluksi taloksi koko miehityksen aikana. Arabit kunnioittivat Buberia ja kutsuivat häntä ”vanhaksi pyhimykseksi.” He jopa auttoivat Buberin 20 000 kirjan kirjaston salakuljettamisessa Jerusalemin juutalaisten valloittamalle puolelle.
Sodan jälkeen Buber ennusti, että tulevaisuudessa juutalaiset joutuisivat uhraamaan parhaat voimansa sotateollisuudelle, koska eivät ajoissa keskittyneet yhteistyön rakentamiseen.
Buberilla oli siionistinen visio, mutta hän ei suostunut siihen, että se alittaisi moraaliset minimivaatimukset, ja sulkisi ulkopuolelleen koko muun maailman. Ehkä juuri siksi hänet leimattiin omiensa joukossa usein petturiksi.
Buber palasi ensimmäistä kertaa Saksaan 1951. Sodan loppumisesta oli vasta kuusi vuotta. Saksalaiset kirjakustantajat halusivat palkita hänet omalla rauhanpalkinnollaan.
Miten hän saattoi juutalaisena suostua vastaanottamaan sellaista kansalta, joka oli vasta murhauttanut miljoonia juutalaisia? Eikö jokainen saksalainen muka ollut osavastuussa kansanmurhaan? Auschwitzin ja Treblinkan ympärillä asuvat ihmiset tiesivät hyvin, että jotain kauhistuttavaa oli tekeillä, eivätkä tehneet mitään. Monet muutkin tiesivät tai aavistivat, mutta vaikenivat visusti. 75-vuotias Buber sanoi arvostelijoilleen:
“Sydämeni, joka on hyvin tuttu inhimillisen heikkouden kanssa, kieltäytyy tuomitsemasta lähimmäistäni siitä ettei hän uskaltanut ryhtyä marttyyriksi.” [40]
YK:n pääsihteeri Dag Hammarskjöld tunnisti Buberissa hengenheimolaisen. Hänen mielestään Buber olisi ansainnut kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Sen sijaan Hammarskjöld päätyi (kesällä -59) ehdottamaan hänelle Nobelin rauhanpalkintoa, ponnisteluistaan kansojen ja uskontojen välisen vuorovaikutuksen edistämiseksi.
Rauhanvälitysmatkallaan Kongossa Hammarskjöld aloitti Buberin kirjan, Minä - Sinä kääntämisen ruotsiksi. Hän ehti kääntää ensimmäiset 12 sivua ennenkuin hänen koneensa ammuttiin alas. Viimeisellä lentomatkallaankin hän keskittyi käännöstyöhön. Buber sai Hammarskjöldin elämän viimeisen kirjeen, tuntia sen jälkeen, kun oli kuullut tämän murhasta, tammikuun 18. 1962. Kahden rauhan tekijän syvä ystävyys päättyi toisen väkivaltaiseen kuolemaan.
Saman vuoden lopussa Buber joutui julkiseen ristiriitaan Israelin pääministeri Ben Gurionin kanssa ,koska vastusti Adolf Eichmannin teloitusta. Buber ei olisi voinut keksiä tehokkaampaa tapaa joutua epäsuosioon. Hänen mielestään mikään ihmisen keksimä rangaistus ei olisi voinut tehdä oikeutta Eichmannin tekemille rikoksille. Silti sydän pakotti hänet olemaan uskollinen käsitykselle, että käsky ”älä tapa”, koskee yhtälailla valtioita, kuin yksilöä. Elämän kunnioituksesta ei saanut luopua pahimmankaan vihollisen edessä.
Buberin tapa haastaa epäjumalaksi korotettu juutalaisten kansallisuuskiihko ja hänen yrityksensä rakentaa sopua arabien kanssa, ei ollut kovin tervetullut virallisissa piireissä. Useimmat arabitkaan eivät siitä pitäneet. Vaikka Buber ei ollut kristitty, hän oli tässä suhteessa kristillisempi kuin useimmat kristityt.
Hän näki Jumalan liian suurena ja sovinnollisena kelvatakseen keinotekoisia valtarajoja ylläpitäville ihmisille. He yrittivät käyttää Jumalaa rajojensa perusteluna ja puolustajana, sensijaan että olisivat pyytäneet Häntä auttamaan eroittavien rajojen ylittämisessä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.