Pahoinpitelinkö lastani?

Joo, oot varmaan ainut äiti joka on menettänyt malttinsa?

Minä kerran hermostuin niin että vetaisin 3-vuotiasta tukasta niin että lähti tukku käteen. Siitä onkin puhuttu 20 vuotta koko perheen kesken, mutta tämä lapsi (aikuinen jo) vaan nauraa. Kyse oli siitä että ei suostunut hampaiden pesuun lukuisten maanittelujen jälkeenkään. Ei ole traumoja jäänyt ja minäkin katson itseni ihan normaaliksi.

Joskus lapselle joutuu olemaan tiukkana ja suuttuminenkin on luonnollista. Normaalia hermostumista anteeksi pyytelemällä saattaa vesittää mahdollisen oppimistapahtuman. Kyllä sinulla on oikeus menettää malttisi, jos lapsi on mahdoton, ja lapsen on syytä tietää että niin käy, jos hän ei paranna käytöstään. Toki kohtuuton ankaruus voi vaatia myös anteeksipyynnön, mutta silloin myös lapselle ilmaistaan että aikuinen oli väärässä. Jos itse tiedän että hermostumiseni oli oikeutettu, saatan ehdottaa sopimista ja uutta alkua, mutta en välttämättä pyydä anteeksi jos en ollut väärässäkään.

Sitä, oliko lapsen raju nostaminen pahoinpitelyä, ei tietysti voi sanoa kukaan joka ei nähnyt tilannetta.

lapsuudesta traumoja, kun äitini tukisti minua aika kovaakin ja kerran löi jopa hyppynarulla. Muistan sen nöyryyttävän olon ja kivun tunteen. Tänä päivänä meillä ei ole kauhean lämpöiset välit, koska pidän häntä liian hallitsevana ihmisenä ja saattaa vieläkin puhua pahasti ja rumasti minulle.

Hei nimimerkki, epäonnistuin

Me kaikki äidit (ja isät myös) epäonnistumme vanhemmuudessa toisinaan. Yhtään aina jaksavaa, hermonsa pitävää, kärsivällistä ja täydellistä äitiä/isää ei ole. Kerrot pyytäneesi anteeksi lapselta. Se on hyvä juttu ja tarpeen sekä tärkeä asia; lapsi oppii hyvin merkittävän asian; mokata saa, se on tunnustettava ja anteeksipyydettävä, anteeksisaamisen jälkeen elämä jatkuu. en usko, että lapsellesi on tuosta jäämässä mitään traumaa. Huonon äidin tunnetta joudumme itsessämme kestämään, sille ei voi mitään. Mutta näistä tilanteista voi ja pitäisi aina oppia jotain.

Se, että viet lapsen toiseen huoneeseen, jos hän tahallaan "kiljuu", toistuvista kielloista huolimatta, on mielestäni aivan ok asia, kunhan häntä ei lukita sinne. Mutta toki kovakouraisia otteita ei pitäisi lasten kanssa olla. Tilanteessa jossa "pinna palaa", voi mennä itse toiseen huoneeseen laskemaan kymmeneen. Vanhemmuus on aika vaikea laji, vaikka myös samalla niin hienoa.

Iloa syyspäiviisi,
Pirkko-pappi

Anteeksipyytäminen on joskus vaikeasti tulkittava asia. Minulle jäi tosi katkeraksi muistoksi lapsuudesta, kun jostain rikkeestä ensin annettiin selkään ja sen jälkeen oli pakko pyytää vanhemmilta anteeksi. Omasta mielestä vanhempien olisi pitänyt pyytää anteeksi kohtuuton kurittaminen, mutta lapsi nujerrettiin anteeksipyyntöä vaatimalla. Silloin anteeksipyytäminen menetti minulle merkityksensä ja olen pystynyt näkemään sen ainoastaan nöyryyttämiskeinona.

Olisikohan tämä ketju piiskaamissedän "nautinnoksi" tehty? Taitaa olla lissu-ukko taas asialla?

Kuka kuritta kasvaa se kunniatta kuolee...
Ei 25-30 vuotta sitten ollut mitään ihmeellistä kun joku haki vikuroivan lapsensa pihalta kun pyynnöt, kehoitukset, käskyt, pelottelu, uhkailu eikä muu tehonnut.
Ja lapsi lähti usein jalat ilmassa ja kiinni otettiin mistä kukakin sai.
Ja ihan täysipäisiä hyvää elämää lienee kaikilla tuosta huolimatta.
Nykyään pitää vaan hyssytellä ja "etsäviitsisitsä"-anella...
Liika on kaikessa liikaa, mutta tukistaminen tarvittaessa ei mun silmissä ainakaan ole mitenkään paha tai julma teko.
Itse olen saanut eri paksuisista vitsoista ja remmistä sekä sen solkipäästä, tukistettu ja ravistettu niin että kaikki neljä nurkka näky samalla...ja vika oli yksin omassa perseilyssä ja täysin tilattua.

En vie lasta toiseen huoneeseen, koska en pysty päättämään, milloin lapsi kiljuu tahallaan ja milloin hänen on paha olla. Mistähän Pirkko-Pappi eron huomaa?

Meillä lapset saavat purkaa vihansa, pahan olonsa ja ilonsa siinä tilassa missä minäkin olen.