kun kiusaamisesta ei selviä?

Kyllä sinä pikkuhiljaa niistä voit selvitä, älä menetä toivoa. Kannattaa vain mennä ihmisten pariin ja totutella puhumaan ja avautumaan. Kun tutustut niin kannattaa ottaa puheeksi että sinun itseluottamus on heikko kiusaamisen vuoksi. Saat tavata myös samaa kokeneita.

Kiusaamista ja yksinäisyyttä ei hoideta pillereillä.......................

"Haluaisin kouluun ja töihin, mutta sosiaalisesti olen niihin kykenemätön."

en usko, että tuo on 100% totta. luulin itse noin muutama vuosi sitten, kunnes työkkäri pakotti kurssille, johon kuului työharjoittelua. siellä kurssilla istuminen oli vaikeaa, mitään järkevää ei suustani tullut jos ylipäätään mitään puhuin, olin ahdistunut ja aikalailla yhtä syrjäytynyt kuin lukioaikoina muutamaa vuotta aiemmin. työharjoittelussa asiat olikin toisin. ilmeisesti pienempi ihmisympäristö, se että on tekemistä mihin on keskityttävä ja se, ettei ole omanikäisten seurassa, auttoi. lähdinkin sitten opiskelemaan ko alaa, olin silloin sun ikäinen masennus-, ahdistus- ja syömishäiriödiagnoosilla varustettu, sosiaalisten tilanteiden pelkoakin joku lääkäri tarjosi papereiheni. en viihtynyt koulussa, vaikka siellä oli monen ikäisiä ihmisiä ja tekemistä. ahdistuneisuus invalidisoi minut taas, kunnes noin vuoden lomailun jälkeen hain töihin. se oli parasta mitä olen itselleni tehnyt. töissä on samaan aikaan 2-5 henkilöä, välillä ahdistaa ja pakko mennä takahuoneeseen, vessaan kokoamaan itseään. alani on vielä asiakaspalvelua, missä olen aika paska, mutta pikkuhiljaa sitä oppii unohtamaan pelkonsa, keskittyy työhön ja tekee sen niin hyvin kuin osaa.

sosiaalisuudella pääsee joo pitkälle, mutta sillä pelaa ne, kenellä ei ole muita taitoja. kun saat omia saavutuksia, alkaa kiusaamiset ja syrjäytyminen jäädä taakse. hitaasti ehkä, eikä sitä ikinä unohda, luottaminen vaikeaa ja katsoo ihmisiä varmasti muita tarkemmin, reagoi eleisiin, äänensävyyn, katseeseen siinä pelossa, että toisella on jotain pahaa sua kohtaan, mutta sen ei tarvi lamaannuttaa sua enää yhtään kauempaa. rohkeasti vaan hakemaan kouluun/töihin tai aluksi johonkin harrastukseen. ja sulla on ystäviä.

Olen ollut koulukiusattu päiväkodista lukioon asti.
Yritin itsemurhaa sen vuoksi 15-vuotiaana.
Olin niin lukossa, että yhtään ystävää ei ole ollut ennen kuin aikuisiässä (eikä nytkään montaa) ja seurusteluun uskalsin lähteä vasta 24-vuotiaana.

Kävin 5 vuotta psykodynaamisessa psykoterapiassa. Ilman sitä en olisi hengissä. Voin sanoa, että kiusaamisen aiheuttamat ongelmat ovat takana niin hyvin, etteivät ne enää vaikuta arkeeni. Muistan ne, mutta ne eivät estä elämästä tai nauttimasta elämästä.
Vihaan kiusaamista enkä voi siitä kyyneltymässä puhua. En voinut katsoa tv:stä "kiusaamisiltaa" eli kyllä se siten kipä kohta edelleen on.

Hei, sinä siellä. Olen myös 23-vuotias nainen, samana vuonna kanssasi syntynyt. Kun luin kirjoituksesi, oli kuin olisin omaa elämänkertaani lukenut. Kiusaaminen alkoi ala-asteella itsetunnon lyttäämisellä, nolaamisella ja jatkuvalla haukkumisella. Olin isokokoisempi kuin muut tytöt. Lisäksi kotielämäni oli yhtä helvettiä. Isä ryyppäsi ja riehui ja äiti oireili isän takia. Olin oikeastaan ihan yksin kaikkien asioideni kanssa. Aloin lohtusyömään jo lapsena ja tämä tietenkin vain pullisti minua lisää. Kiusaajilla oli entistä hauskempaa kustannuksellani. Koulussa kun hypittiin vaikka hyppynarua, johon halusin osallistua, pilkattiin että koko maa tärisee ja koulu sortuu kun minä hypin. Tämä oli vain yksi miljoonasta esimerkistä. Sitten en halunnut enää osallistua mihinkään, missä voisin joutua nolatuksi. Se nyt oli käytännössä mahdotonta, sillä nämä kiusaajakakarat keksivät syyn ihan mistä tahansa. No 6.-7. luokan taitteessa alkoi painoni pudota ja sain naiselliset muodot itselleni. Seurustelin myös ensimmäisen kerran. Läskiksi huutelu loppui, mutta tilalle tuli huorittelua ja vosuttelua. Ainoa ystäväni käänsi tällöin selkänsä minulle ja liittyi kiusaajien porukkaan. En halunnut enää mennä kouluun. Olin aivan yksin. Joka tapauksessa minun oli kouluun mentävä, sillä ryyppäävä isäni ja hajoileva äitini eivät olisi antaneet minun jäädä kotiin. Tilanne äityi niin pahaksi, että vaihdoin koulua kuraattorin ehdotuksesta. Viiltelin itseäni, suunnittelin itsemurhaani. Mutta ennen kaikkea olin edelleen yksin. Sairastuin anoreksiaan ja kävin kuoleman porteilla. Vuosien päästä tästä sairastuin ahmimishäiriöön ja lihoin tolkuttomasti. Terve suhtautuminen ruokaan on edelleen haasteellista ja vielä haasteellisempaa on suhtautua terveellä tavalla muihin ihmisiin. Jännitän muiden kohtaamista ja olen jatkuvasti vihaisella mielialalla. Psykodynaamisessa psykoterapiassa käyn 2krt/vko vähintään kolme vuotta. Elämäni on kyllä täysin pilattu, eikä sitä millään enää korjata. Odotan vain hetkeä jolloin se päättyy.