Tästä tulee todella pitkä stoori, ttoivottavasti edes joku jaksaa lukea...
Avopuolisoni jätti minut lopullisesti torstaina. Olen 20 vuotias joka on 10 vuotta kärsinyt masennuksesta, ahdistuksesta ja epämääräisistä kohtauksista. Olen 10 vuotta, vanhempieni erosta lähtien, ollut itsetuhoinen ja itsemurha on pyörinyt paljon mielessä. 5 vuotta sitten tapasin exäni joka toi sisältöä elämääni. Ystävät jäivät vähemmälle ja olin ajoittain onnellisempi kuin ikinä. Teimme kaiken yhdessä ja pakenin perhettäni ja vaikeuksiani hänen kainaloonsa. Alkoholi ja muu oli iso osa elämää. Kohtaukseni pahenivat ja pahenivat. Yritin hakea apua, mutta se ei tuntunut auttavan silloin olin alaikäinen enkä uskaltanut puhua kaikesta. Lopetin perhekeskuksessa käymisen kun olo tapansa mukaan parani hetkeksi.
Muutimme vuosi sitten yhteen ja olin todella onnellinen. Pian meille tuli koirakin. Oma pikku perheeni... olin niin katkera että olin oman perheeni aikoinaan menettänyt ja asia painoi minua paljon. Nyt olin onnellinen.
Sitten myöhemmin ihastuin toiseen, tunteeni laimenivat avopuolisoa kohtaan ja aloitimme avoimen suhteen. Tai siis aloitimme avoimen ennen kuin ihastuin. Kerroin usein avopuolisolleni miettiväni eroa. Vietin viikonloput juhlien baareissa enkä enää panostanut niin suhteeseemme. Jossain vaiheessa kuitenkin rakkauteni muistutti olemassa olostaan ja suhteemme parani. Kuitenkin vähän toivoin että avopuoliso olisi se joka jättäisi ettei itse tarvitsisi tehdä sitä päätöstä... masennukseni paheni enkä töiden jälkeen jaksanut tehdä mitään muuta kuin maata koska olin niin väsynyt. Sitten vähensin alkoholia ja ensimmäistä kertaa noin viiteen vuoteen minua ei ahdistanut kokonaiseen kuukauteen. Sitten avopuoliso jätti sanoen syyksi ettei enää jaksanut itse minun ongelmiani. Ettei pystyisi olemaan sekä suhteessa että tukena. Romahdin aivan täysin mutta seuraavana päivänä olin ystävieni kanssa ja tunsin oloni vapaammaksi ja paremmaksi kuin koskaan. Ajattelin että tästä tulee elämäni kesä.
Vietin paljon aikaa muualla mutta näin exääni usein asunnossamme. Lopulta tajusin etten halua elämältä muuta kuin hänet. Anelin uutta mahdollisuutta, kävimme kerran pariterapiassa. Päätimme yrittää vielä kuukauden.
Luottamuksellani kesti tulla takaisin mutta lopulta oloni alkoi olla jälleen parempi kuin pitkään aikaan. Kuukausi kului ja melkein unohdin koko kuukauden aikarajan. Sitten pommi jälleen tipahti että exän tunteet eivät enää olleet samanlaiset. Romahdin täysin ja uhkailin itsemurhalla. Sain hänet yrittämään vielä. Annoin tilaa ja annoin hänen mennä omia menojaan. Kysyin treffiviikonloppua ja suostui. Kesti aikansa että nousin taas ja kärsin kun en saanut sitä läheisyyttä ja tukea mitä kaipasin. Sitten pari päivää voin hyvin ja olin positiivinen. Olin sanonut exälle että joko häipyy tai yrittää tosissaan. Oli todella ihana minulle ja harrastimme seksiä ja piti kainalossa. Sitten parin päivän päästä ilmoitti ettei ole enää mitään järkeä, ei voi antaa minulle mitä haluan, ei halua eikä aio enää ikinä satuttaa minua eikä tunteet ole nousseet ja muuttaa porukoilleen hetkeksi ja katsotaan kumpi muuttaa pois. Romahdin aivan täysin ja siskoni haki minut pois.
Nyt olen enemmän rikki kuin ikinä. Olen pilannut ja mokannut kaiken ja menettänyt elämäni rakkauden. En enää tiedä mitä tehdä... aloitin lääkityksen toissapäivänä ja se vei ruokahaluni, en pysty syömään mitään. En pysty tekemään mitään. Haluan vain kuolla mutten voi tehdä sitä perheelleni jonka kanssa olen nyt lähentynyt kun vihdoin kerroin voinnistani heille. Tuntuu että olen aivan yksin koska ex oli koko elämäni vaikkei se ole tervettä. Hän oli paras ystäväni ja tukeni. Nyt ei edes vastaa viestiin. En jaksa enää...
Avopuolisoni jätti minut lopullisesti torstaina. Olen 20 vuotias joka on 10 vuotta kärsinyt masennuksesta, ahdistuksesta ja epämääräisistä kohtauksista. Olen 10 vuotta, vanhempieni erosta lähtien, ollut itsetuhoinen ja itsemurha on pyörinyt paljon mielessä. 5 vuotta sitten tapasin exäni joka toi sisältöä elämääni. Ystävät jäivät vähemmälle ja olin ajoittain onnellisempi kuin ikinä. Teimme kaiken yhdessä ja pakenin perhettäni ja vaikeuksiani hänen kainaloonsa. Alkoholi ja muu oli iso osa elämää. Kohtaukseni pahenivat ja pahenivat. Yritin hakea apua, mutta se ei tuntunut auttavan silloin olin alaikäinen enkä uskaltanut puhua kaikesta. Lopetin perhekeskuksessa käymisen kun olo tapansa mukaan parani hetkeksi.
Muutimme vuosi sitten yhteen ja olin todella onnellinen. Pian meille tuli koirakin. Oma pikku perheeni... olin niin katkera että olin oman perheeni aikoinaan menettänyt ja asia painoi minua paljon. Nyt olin onnellinen.
Sitten myöhemmin ihastuin toiseen, tunteeni laimenivat avopuolisoa kohtaan ja aloitimme avoimen suhteen. Tai siis aloitimme avoimen ennen kuin ihastuin. Kerroin usein avopuolisolleni miettiväni eroa. Vietin viikonloput juhlien baareissa enkä enää panostanut niin suhteeseemme. Jossain vaiheessa kuitenkin rakkauteni muistutti olemassa olostaan ja suhteemme parani. Kuitenkin vähän toivoin että avopuoliso olisi se joka jättäisi ettei itse tarvitsisi tehdä sitä päätöstä... masennukseni paheni enkä töiden jälkeen jaksanut tehdä mitään muuta kuin maata koska olin niin väsynyt. Sitten vähensin alkoholia ja ensimmäistä kertaa noin viiteen vuoteen minua ei ahdistanut kokonaiseen kuukauteen. Sitten avopuoliso jätti sanoen syyksi ettei enää jaksanut itse minun ongelmiani. Ettei pystyisi olemaan sekä suhteessa että tukena. Romahdin aivan täysin mutta seuraavana päivänä olin ystävieni kanssa ja tunsin oloni vapaammaksi ja paremmaksi kuin koskaan. Ajattelin että tästä tulee elämäni kesä.
Vietin paljon aikaa muualla mutta näin exääni usein asunnossamme. Lopulta tajusin etten halua elämältä muuta kuin hänet. Anelin uutta mahdollisuutta, kävimme kerran pariterapiassa. Päätimme yrittää vielä kuukauden.
Luottamuksellani kesti tulla takaisin mutta lopulta oloni alkoi olla jälleen parempi kuin pitkään aikaan. Kuukausi kului ja melkein unohdin koko kuukauden aikarajan. Sitten pommi jälleen tipahti että exän tunteet eivät enää olleet samanlaiset. Romahdin täysin ja uhkailin itsemurhalla. Sain hänet yrittämään vielä. Annoin tilaa ja annoin hänen mennä omia menojaan. Kysyin treffiviikonloppua ja suostui. Kesti aikansa että nousin taas ja kärsin kun en saanut sitä läheisyyttä ja tukea mitä kaipasin. Sitten pari päivää voin hyvin ja olin positiivinen. Olin sanonut exälle että joko häipyy tai yrittää tosissaan. Oli todella ihana minulle ja harrastimme seksiä ja piti kainalossa. Sitten parin päivän päästä ilmoitti ettei ole enää mitään järkeä, ei voi antaa minulle mitä haluan, ei halua eikä aio enää ikinä satuttaa minua eikä tunteet ole nousseet ja muuttaa porukoilleen hetkeksi ja katsotaan kumpi muuttaa pois. Romahdin aivan täysin ja siskoni haki minut pois.
Nyt olen enemmän rikki kuin ikinä. Olen pilannut ja mokannut kaiken ja menettänyt elämäni rakkauden. En enää tiedä mitä tehdä... aloitin lääkityksen toissapäivänä ja se vei ruokahaluni, en pysty syömään mitään. En pysty tekemään mitään. Haluan vain kuolla mutten voi tehdä sitä perheelleni jonka kanssa olen nyt lähentynyt kun vihdoin kerroin voinnistani heille. Tuntuu että olen aivan yksin koska ex oli koko elämäni vaikkei se ole tervettä. Hän oli paras ystäväni ja tukeni. Nyt ei edes vastaa viestiin. En jaksa enää...
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ja siis lopulta treffiviikonloppua ei tullut vaikka monta kuukautta sitä ehdotin. Minulla on todella hyväksikäytetty olo enkä voi ymmärtää miten hän voi kohdella näin epävakaata ihmistä noin. Silti haluan vain kaiken takaisin... en pysty ymmärtämään enkä uskomaan enkä hyväksymään että tämä oli tässä. Hän kuitenkin sanoi rakastavansa minua edelleen muttei yhtä vahvasti.
Ja kesän tuskailua pahensi koiran kuoleminen.
Kuvauksesi perusteella olet itse ollut entisessä suhteessasi huomattavan epävakaa. Minusta ei ole kumma, että exäsi ei kestänyt sellaista. Kai itsekin ymmärrät sen? Olin itse entisessä parisuhteessani, joka päättyi jo vuosia sitten, myös jossain määrin epävakaa, tosin en koskaan esim. ihastunut toiseen ja ehdottanut avointa suhdetta tms, mutta olin vaikea seurustelukumppani. Vasta jälkikäteen olen ymmärtänyt sen.
Epäkypsästä meiningistä, jossa toinen tai molemmat osapuolet eivät ole syvästi sitoutuneita suhteeseen, tule mitään. Esim. avoin suhde ja vastaavat viritelmät on tuomittu tuhoon.
"Miten selvitä?"
Aika auttaa selviämään menetyksistä. Kohtaa menetyksestä aiheutuneet tunteesi, ne vaikeimmatkin. Jos tarvitset ammattimaista keskusteluapua, hakeudu terapiaan.
Vanhempiesi avioero on varmasti jättänyt sinuun tietynlaisen trauman, menetyksen ja hylkäämisen pelon, joka tahtomattasi on vaikuttanut tähän astisiin kokemuksiisi parisuhteessa olemisesta. Ehkä olisi hyväkin, jos kävisit sitä traumaa läpi jollain tavalla, esim. keskusteluterapiassa. Tosin kaikkeen ai aina tarvitse ammattiapua. Olen sitä mieltä, että jo omien menneisyyden traumojen tiedostaminen voi auttaa merkittävästi välttämään niistä johtuvia karille ajamisia nykyisyydessä.
Alkoholi on ollut keskeisellä paikalla elämässäsi nuoresta pitäen. Alkoholi tuhoaa selkeää ajattelua, motivaatioita ja suunnitelmia, tunteiden tuntemista, tunnistamista, käsittelyä ja ymmärtämistä, ympäristön tapahtumien havainnointia ja tulkitsemista sekä ihmissuhteita. Kun kerran pystyt olemaan ilman alkoholia, suosittelen että teet niin jatkossa.
Toivotan sinulle voimia ja uskallusta itsesi ja tunteittesi kohtaamiseen!
Tiedostan itsekin ja olen käynyt psykologilla maaliskuusta. Avoin suhde oli molempien yhteinen päätös mutta kadun sitä. Yrittäessämme uudestaan sanoin että sen voi puolestani unohtaa, ex sanoi että hänelle käy kummin vain. Kumpikaan ei tehnyt mitään sen aikana.
Tiedän kohdelleeni häntä väärin ja olleeni välillä hirveä kumppani, mutta en ikinä tarkoituksella. Olen ollut niin syvällä omissa ongelmissani ja aloin pitää häntä itsestäänselvyytenä.
Toivon niin että hän olisi kertonut minulle tuntemuksistaan eikä pitänyt kaikkea sisällä...
"Tiedän kohdelleeni häntä väärin ja olleeni välillä hirveä kumppani, mutta en ikinä tarkoituksella. Olen ollut niin syvällä omissa ongelmissani ja aloin pitää häntä itsestäänselvyytenä."
Uskon sen, eikä tarkoitukseni ollut syyllistää tai torua sinua :-) Tärkeintä on tosiaan, että tiedostaa ja tunnustaa omat virheensä, sellaisetkin, joita teki tahattomasti ja omasta ahdingosta johtuen.
"Toivon niin että hän olisi kertonut minulle tuntemuksistaan eikä pitänyt kaikkea sisällä..."
Omista tunteista puhuminen, edes alkeellisella tasolla: "minusta tuntuu pahalta siksi, että...", on verrattoman tärkeää parisuhteessa. Kun ilmaisee tunteensa, niin hyvät kuin huonotkin, ei synny niin helposti ymmärtämättömyyttä, väärinkäsityksiä, ajan mittaan tarpeiden ja motivaatioiden umpisolmuja, joita ei sitten myöhemmin enää hevin availlakaan.
Olen itse kypsynyt entisen parisuhteeni jälkeen, ja osittain siinä olleiden ongelmien käsittelyn ansiosta, todella paljon. Minua ei persoonaltani enää tunnistaisi samaksi ihmiseksi. Olen nyt vahvempi, omanarvontuntoni on vankempi, en enää hajoile samalla tavalla kuin silloin.
Jos on tahtoa ja kärsivällisyyttä, edes hippusen verran, menetyksistä selviää.