Onko kokemuksia, miten meni ja miltä tuntui, mistä puhuitte?
Oon itse reippaasti yli 20 v enkä ole ikinä tavannut biologisia vanhempiani- ei ole vaan yksinkertaisesti ollut uskallusta tarpeeksi. Aina ollut tosi yksinäinen ja turvaton, juureton olo, adoptio vanhemmat olivat lapsuuden ympäri Suomea töissä, ei ollut pahemmin kavereita, tuli huutoa... Nyt kun kaikki menee pintapuolin paremmin, ahdistaa entistä enemmän.
Kotona ei ole koskaan puhuttu tunteista ja niitä on ilmaistu vaan huutamalla tai tappelemalla, eikä niiden ilmaisusta ole tullut mitään. Kuoresta tuleminen on aina hirveää tappelua itsensä kanssa, jos haluaa oikeasti ilmaista jotain sisintä asiaa, eikä spontaanista heittäytymisestä tahdo tulla mitään. Pelkään epäonnistumista ja riskejä tosi paljon koska tuntuu, että jos menee pieleen, ei ole mitään turvaverkkoa alla ja kaikki kämmäykset tuntuu aina lopullisen hirveiltä- kun tuntuu ettei kukaan ymmärrä ja on erilainen kun kaikki muut. Adoptio vanhemmat tuntuu usein olevan ihan eri planeetalta kuin minä enkä saa mielestä sitä ajatusta, että ei osaa ymmärtää samalla tavalla kuin biologiset vanhemmat, joilla varmaan enemmän samoja luonteen piirteitä.
Onneksi on nykyään melko paljon hyviä kavereita joille opin avautumaan kun piti jollekin lopulta puhua. He sitten ihmettelevät että miksen ole vielä esim. ikinä seurustellut kun olen kuulemma niin avoin ja mukava,ym. Kavereista on tosiaan tullut kuin sisaruksia, niille voi puhua kaikesta eikä ne tuomitse-tai vaadi samoja asioita kuin vanhemmat tai elämän kumppani. Todella ahdistaa tuntea mitään syvempää ketään muuta kohtaan kun omakohtasesti semmoset fiilikset että maa sortuu jalkojen alla eikä kukaan auta/ vedä ylös.
Haluaisin ihan hirveästi tavata biologiset vanhemmat ja saada selvyyden, miksi olen joissain asioissa tietynlainen ja miksi poikkean monessa asiassa niin paljon adoptio vanhemmistani, vaikka asunut heidän pari vuosikymmentä. Välillä nää erilaisuudet tekee ihan hulluksi, tuntuu että mieli on asetettu väärään kroppaan, mussa on jotain vikaa kun toimin näin ja näin vaikka on opetettu ihan eri tavalla- ja saisi ehkä pois sen tyhjyyden ja pohjattomuuden tunteen kun saisi tietää, mistä on peräisin. Toisaalta pelottaa ja ahdistaa kun vastaan saattaa tulla ihan mitä vaan, pelkään niitä mahdollisia hiljaisia ja kiusallisia hetkiä,ym. Ja entä jos heille on sattunut jotain tai eivät muuten vain halua tavata...
Jotain haluan tälle nyt tehdä, muuten asia raastaa koko lopun elämää enkä pääse eteenpäin :/
Oon itse reippaasti yli 20 v enkä ole ikinä tavannut biologisia vanhempiani- ei ole vaan yksinkertaisesti ollut uskallusta tarpeeksi. Aina ollut tosi yksinäinen ja turvaton, juureton olo, adoptio vanhemmat olivat lapsuuden ympäri Suomea töissä, ei ollut pahemmin kavereita, tuli huutoa... Nyt kun kaikki menee pintapuolin paremmin, ahdistaa entistä enemmän.
Kotona ei ole koskaan puhuttu tunteista ja niitä on ilmaistu vaan huutamalla tai tappelemalla, eikä niiden ilmaisusta ole tullut mitään. Kuoresta tuleminen on aina hirveää tappelua itsensä kanssa, jos haluaa oikeasti ilmaista jotain sisintä asiaa, eikä spontaanista heittäytymisestä tahdo tulla mitään. Pelkään epäonnistumista ja riskejä tosi paljon koska tuntuu, että jos menee pieleen, ei ole mitään turvaverkkoa alla ja kaikki kämmäykset tuntuu aina lopullisen hirveiltä- kun tuntuu ettei kukaan ymmärrä ja on erilainen kun kaikki muut. Adoptio vanhemmat tuntuu usein olevan ihan eri planeetalta kuin minä enkä saa mielestä sitä ajatusta, että ei osaa ymmärtää samalla tavalla kuin biologiset vanhemmat, joilla varmaan enemmän samoja luonteen piirteitä.
Onneksi on nykyään melko paljon hyviä kavereita joille opin avautumaan kun piti jollekin lopulta puhua. He sitten ihmettelevät että miksen ole vielä esim. ikinä seurustellut kun olen kuulemma niin avoin ja mukava,ym. Kavereista on tosiaan tullut kuin sisaruksia, niille voi puhua kaikesta eikä ne tuomitse-tai vaadi samoja asioita kuin vanhemmat tai elämän kumppani. Todella ahdistaa tuntea mitään syvempää ketään muuta kohtaan kun omakohtasesti semmoset fiilikset että maa sortuu jalkojen alla eikä kukaan auta/ vedä ylös.
Haluaisin ihan hirveästi tavata biologiset vanhemmat ja saada selvyyden, miksi olen joissain asioissa tietynlainen ja miksi poikkean monessa asiassa niin paljon adoptio vanhemmistani, vaikka asunut heidän pari vuosikymmentä. Välillä nää erilaisuudet tekee ihan hulluksi, tuntuu että mieli on asetettu väärään kroppaan, mussa on jotain vikaa kun toimin näin ja näin vaikka on opetettu ihan eri tavalla- ja saisi ehkä pois sen tyhjyyden ja pohjattomuuden tunteen kun saisi tietää, mistä on peräisin. Toisaalta pelottaa ja ahdistaa kun vastaan saattaa tulla ihan mitä vaan, pelkään niitä mahdollisia hiljaisia ja kiusallisia hetkiä,ym. Ja entä jos heille on sattunut jotain tai eivät muuten vain halua tavata...
Jotain haluan tälle nyt tehdä, muuten asia raastaa koko lopun elämää enkä pääse eteenpäin :/
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ei oikeasti kannata TÄLLÄ sivulla näitä pohtia. Kaikkia kiinnostaa vaan se oma napa täällä, joten joko kukaan ei vastaa, tarttuvat johonkin ihan irrelevanttiin yksityiskohtaan, mistä syntyy hirveä sota etkä saa ikinä niihin varsinaisiin pohdintoihin mitään vastausta tai näkökulmaa, tai muuten vaan trollaavat.
Kun elämäntilanteesi on sillä mallilla että uskallat/ koet että pystyt, niin ota yhteyttä vaikka pelastakaa lapset RY:hyn maistraattin, seurakuntaan,ym. Suomessa on sangen helppo saada yhteystiedot ja ihmiset selville. Kannattaa myös tietty muistaa että biologisilla vanhemmillasi oli takuulla hyvä syy antaa sinut adoptioon, joten ei ainakaan kannata( joo, varmaan mun helppo sanoa :/ ) kannata sitä pohtia että onko jotenkin kelpaamaton kun ei tunne juuriaan. Tosi hyvä että sulla on myös paljon noita kavereita ja ystäviä. Oletko heille pystynyt kertomaan asiasta? Saisit vähän ajatuksia purettua niin voisi vähän edes helpottaa... Tsemiä!