Minun on äärettömän vaikea myöntää, mutta vihdoin on varmaankin pakko lakata keksimästä tekosyitä ja kaivaa oikeat ongelmani esille. Pelkoni kun haittaavat jokapäiväistä elämääni. Olen vain siitä poikkeava, että pelot eivät koske kuin lähinnä tiettyjä alueita ja ihmisiä...
Kasvoin tunnevammaisessa perheessä. Isäni vihasi äitiäni ja minua ja sisaruksiani. Joka ikinen päivä hän haukkui ja lannisti itsetuntoani. Äitini taas oli, ja on edelleen hyvin riippuvainen meistä lapsista, hän ei koskaan ollut meille -äiti-, vaan kaveri.
En koskaan ole osannut suhtautua aikuisiin luontevasti. Auoin päätäni kaikille, olin ilkeä, koulukiusaaja, väkivaltainenkin... Minua pelättiin ja vihattiin. Kavereita minulla oli kyllä, paljonkin, mutta hekin kai olivat kavereitani vain siitä syystä etten kiusaisi heitäkin. Olin kyllä tietoinen siitä että he puhuivat minusta takanapäin pahaa, ja minä olin se ainut jonka kanssa ei suurimpia salaisuuksia jaettu.
Kun menin jonkun kotibileisiin, kaikki hiljenivät. Jos menin kahville, viereiset pöydät tyhjenivät. Aikuisena sama jatkui baareissa. Tuolloin kännipäissään jotkut uskalsivat jopa tulla sanomaan suoraan ettei seuraani kaivattu. Olin kusipää, täysi nolla. Kuten isäni oli tuhannesti sanonut. En välittänyt. En tiedä miksi.
Aloin vältellä paikkoja joissa olisi mahdollisuus törmätä tuttuihin. Halusin tulla unohdetuksi. Tämä meni aina pidemmälle ja pidemmälle. Töissä olin useassa eri työpaikassa, joista kaikista sain potkut. Aina tuntui etten ole tarpeeksi hyvä kelleen, en tekemään töitä sen enempää kuin ihmissuhteissakaan. Lakkasin etsimästä töitä.
Nykyään jopa lääkärillä käynti tuntuu aivan ylivoimaiselta. Ei niinkään sen itse lääkärin takia, vaan mikäli odotushuoneessa sattuu olemaan tuttuja. Minua pidettiin aina niin nollana, että kaikista suurin pelkoni taitaakin olla se, mitä jos joku kysyy, että mitä teen nykyään, missä olen töissä. Normaalein ja yleisin keskustelunavaus. Tuntuisi kauhealta sanoa että olen ollut kohta kuusi vuotta työtön. Ajatuskin tuollaisesta tilanteesta saa sykkeeni kohoamaan ja hien otsalle.
Olen kyllä joskus pankissa saanut paniikkikohtauksen ja juossut ulos. Kun olen siis jutellut pelkästään tuon tuntemattoman virkailijan kanssa. Pelastin kyllä tilanteen tulemalla hetken päästä takaisin sanoen että unohdin auton käyntiin...
Edelleenkin minun on vaikeampi jäädä juttelemaan naapureiden kanssa niitä näitä, kun valittaa heille liian äänekkäästä viikonlopusta tai tupakantumpeista pihallani. Olen ehkä siis edelleenkin jokseenkin herkkä menemään valittamaan suurellekkin porukalle, puolustamaan oikeuksiani. Muutoin kommunikointini ihmisten kanssa on huonoa.
Ainut positiiviseksi kokemani asia jota isäni on minulle sanonut, oli kerran kun meikkasin ennen kouluun lähtöä, ja hän tokaisi että "joo, kannattaakin pitää huolta tosta ulkonäöstäs, koska se on ainut lahja mitä sä oot elämältä osakses saanut." Ja tämän olen tehnyt. Ulkonäöstäni pidän huolta. Urheilu on ainut asia jonka avulla jaksan. Saatan hakata nyrkkeilysäkkiä tuntitolkulla tai juosta 15km putkeen. En pelkää ketään ihmistä fyysisesti, en pimeitä kujia tai metsäpolkuja.
En myöskään matkoilla tai alueilla joilla on tuntemattomia ihmisiä, kun tiedän ettei heidän kanssaan tarvitse puhua. Päinvastoin ehkä pidän tuollaisista tilanteista, sillä ihmiset kyllä katsovat minua pitkään ja ihaillen. Miehiä minun ei ole vaikea saada, uskollisuus on minulle vaikeampaa.
Parisuhteessa olen ollut saman miehen kanssa kuusi vuotta. Olen pettänyt miestä paljon, mutta hän on silti pysynyt vierelläni. Hän hoitaa kaupassakäynnit ja kaiken missä tarvitsee kommunikoida ulkopuolisten kanssa. Suurimmaksi osaksi tunnen olevani taakka hänellekkin. Mörkö joka on vain kotona neljän seinän sisällä.
Mutta palatakseni otsikkoon, onko ammattiapu ainut mistä löytää parannusta tilanteeseeni? Auttaisiko muutto toiseen kaupunkiin? Onko muita samassa tilanteessa olevia?
Kasvoin tunnevammaisessa perheessä. Isäni vihasi äitiäni ja minua ja sisaruksiani. Joka ikinen päivä hän haukkui ja lannisti itsetuntoani. Äitini taas oli, ja on edelleen hyvin riippuvainen meistä lapsista, hän ei koskaan ollut meille -äiti-, vaan kaveri.
En koskaan ole osannut suhtautua aikuisiin luontevasti. Auoin päätäni kaikille, olin ilkeä, koulukiusaaja, väkivaltainenkin... Minua pelättiin ja vihattiin. Kavereita minulla oli kyllä, paljonkin, mutta hekin kai olivat kavereitani vain siitä syystä etten kiusaisi heitäkin. Olin kyllä tietoinen siitä että he puhuivat minusta takanapäin pahaa, ja minä olin se ainut jonka kanssa ei suurimpia salaisuuksia jaettu.
Kun menin jonkun kotibileisiin, kaikki hiljenivät. Jos menin kahville, viereiset pöydät tyhjenivät. Aikuisena sama jatkui baareissa. Tuolloin kännipäissään jotkut uskalsivat jopa tulla sanomaan suoraan ettei seuraani kaivattu. Olin kusipää, täysi nolla. Kuten isäni oli tuhannesti sanonut. En välittänyt. En tiedä miksi.
Aloin vältellä paikkoja joissa olisi mahdollisuus törmätä tuttuihin. Halusin tulla unohdetuksi. Tämä meni aina pidemmälle ja pidemmälle. Töissä olin useassa eri työpaikassa, joista kaikista sain potkut. Aina tuntui etten ole tarpeeksi hyvä kelleen, en tekemään töitä sen enempää kuin ihmissuhteissakaan. Lakkasin etsimästä töitä.
Nykyään jopa lääkärillä käynti tuntuu aivan ylivoimaiselta. Ei niinkään sen itse lääkärin takia, vaan mikäli odotushuoneessa sattuu olemaan tuttuja. Minua pidettiin aina niin nollana, että kaikista suurin pelkoni taitaakin olla se, mitä jos joku kysyy, että mitä teen nykyään, missä olen töissä. Normaalein ja yleisin keskustelunavaus. Tuntuisi kauhealta sanoa että olen ollut kohta kuusi vuotta työtön. Ajatuskin tuollaisesta tilanteesta saa sykkeeni kohoamaan ja hien otsalle.
Olen kyllä joskus pankissa saanut paniikkikohtauksen ja juossut ulos. Kun olen siis jutellut pelkästään tuon tuntemattoman virkailijan kanssa. Pelastin kyllä tilanteen tulemalla hetken päästä takaisin sanoen että unohdin auton käyntiin...
Edelleenkin minun on vaikeampi jäädä juttelemaan naapureiden kanssa niitä näitä, kun valittaa heille liian äänekkäästä viikonlopusta tai tupakantumpeista pihallani. Olen ehkä siis edelleenkin jokseenkin herkkä menemään valittamaan suurellekkin porukalle, puolustamaan oikeuksiani. Muutoin kommunikointini ihmisten kanssa on huonoa.
Ainut positiiviseksi kokemani asia jota isäni on minulle sanonut, oli kerran kun meikkasin ennen kouluun lähtöä, ja hän tokaisi että "joo, kannattaakin pitää huolta tosta ulkonäöstäs, koska se on ainut lahja mitä sä oot elämältä osakses saanut." Ja tämän olen tehnyt. Ulkonäöstäni pidän huolta. Urheilu on ainut asia jonka avulla jaksan. Saatan hakata nyrkkeilysäkkiä tuntitolkulla tai juosta 15km putkeen. En pelkää ketään ihmistä fyysisesti, en pimeitä kujia tai metsäpolkuja.
En myöskään matkoilla tai alueilla joilla on tuntemattomia ihmisiä, kun tiedän ettei heidän kanssaan tarvitse puhua. Päinvastoin ehkä pidän tuollaisista tilanteista, sillä ihmiset kyllä katsovat minua pitkään ja ihaillen. Miehiä minun ei ole vaikea saada, uskollisuus on minulle vaikeampaa.
Parisuhteessa olen ollut saman miehen kanssa kuusi vuotta. Olen pettänyt miestä paljon, mutta hän on silti pysynyt vierelläni. Hän hoitaa kaupassakäynnit ja kaiken missä tarvitsee kommunikoida ulkopuolisten kanssa. Suurimmaksi osaksi tunnen olevani taakka hänellekkin. Mörkö joka on vain kotona neljän seinän sisällä.
Mutta palatakseni otsikkoon, onko ammattiapu ainut mistä löytää parannusta tilanteeseeni? Auttaisiko muutto toiseen kaupunkiin? Onko muita samassa tilanteessa olevia?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.