Olen yksinäinen, niin kovin yksinäinen. Mulla ei ole yhtään kaveria ja äitini, ainoa sukulainen joka pitää muhun vielä yhteyttä, on alkoholisoitunut skitsofreenikko joka elää ihan omassa todellisuudessaan. Elämäni on pelkkää kärsimystä, jossa totaalisen yksinäisyyden katkaisee vain hullun houreet. En tiedä kestänkö tätä kurjaa elämää enää kauaa.
Kauanko tätä kärsimystä kestää?
miserable moobs
5120
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Voimia sinulle veliseni. Olen muuten samassa tilanteessa mutta mulla ei ole ketään. Elämä on tosi kurjaa kun 24/7 seurana on pelkät miestissit.
Älä vaivu toivottomuuteen, aloittaja. Jos uskaltaudut ottamaan edes pieniä askelia kohti muita ihmisiä, todennäköisyys sille, että löydät ystäviä, on vähän suurempi. Menisitkö seurakuntaan? Seurakunnat tapaavat pitää kokouksia, jonne voi mennä ja siellä yleensä joku tulee juttelemaan ja toivottaa tervetulleeksi myöhempiin kokouksiin. Seurakunnan kokouksissa käy myös kaiken ikäisiä ihmisiä, ja joissain seurakunnissa on erikseen nuorten aikuisten kokoontumisia, joista voi löytää uusia kavereita ja ehkä jopa elämänkumppanin, jos oikein hyvin käy. Ota se riski, että lähdet ulos kodistasi.
Yksinelävä minäkin olen. Jos en olisi aktiivinen niin takuulla saisin elää erakkona. Olen uskovainen, niin kuin tuo edellinen kommentoija. Nytkin tulin kotiin hengellisestä tilaisuudesta, joka oli vapaiden suuntien järjestämä. Musiikki oli reipasta ja iloista. Tilaisuuden jälkeen joimme kahvia ja nautimme runsaasta pöydän antimista.
Kyllä pitää lähteä liikkeelle. Ei kukaan kotiin tule. Se ei ole edes nykyään tapana.
Usko pois, et ole yksin. Kannattaa hakeutua nimenomaan samanhenkisten ja samoja asioita kokeneiden ihmisten seuraan. Netti on loistava väline siihen. Itse olen hyvin vastaavassa tilanteessa.
Ei myöskään kannata hurahtaa uskoon vaan säilyttää oma todellisuudentaju, vaikka kuinka huonosti menisi.