Yritän kirjoittaa lyhyesti, mutta kattavasti.
Isäni on työnarkomaani ja alkoholin suurkuluttaja -ellei alkoholisti. Äitini oli (käsittääkseni) hyvin väsynyt ja masentunut heidän avioliittonsa ajan. He erosivat kun olin 19, eli kahdeksan vuotta sitten. Molempiin minulla on suhteet pystyssä, äitiin suhde on hyvä.
Ala-asteella olin hiljainen ja aika yksinäinen lapsi. Kun minulla oli kaveri, hän oli aina voimakas tyttö, joka sai kaiken huomion ja minä ikään kuin " kuljin perässä". Koko perhe-elämämme pyöri voimakkaan isän ympärillä, äidistä minulla ei ole edes paljon muistoja.
Kaikki viikonloput isä ja äiti olivat kännissä.
Yläasteella hiukan vapauduin ja aloin suuntautua ulospäin. Toisaalta en koskaan läpikäynyt "murrosikää"; sain kyllä muutamia silmittömiä raivokohtauksia, jolloin hakkasin siskoni silmät mustiksi. Syyt olivat mitättömiä.
Parinkympin kieppeillä olin todella huonossa jamassa elämässäni. Join liikaa, seurustelin väkivaltaisen ihmisen kanssa, minulle tehtiin kaksi aborttia (toisesta en ole kertonut ennen tätä kenellekään), kokeilin huumeita useampaankin otteeseen, kärsin syömishäiriöstä jne. En vaan välittänyt. Mitään rajaa ei ollut, millään ei ollut väliä, kaikki oli ok ja minusta sai aina kaverin kaikkeen.
Tämä pohjustuksena seuraavalle: Koko ikäni olen ollut laiska, väsynyt, haluton tekemään yhtään mitään. Suoriudun ali lähes kaikesta, koska en jäksa nähdä vaivaa. Tuntuu, kuin olisin opetellut miten missäkin tilanteessa pitää käyttäytyä ja mille asioille nauraa, itkeä tai olla tyrmistynyt. Itsestä ei tunnu miltään, olen hyvä esittämään tunteita, joita minulla ei ole koskaan ollut.
Kuitenkin olen kaikki ongelmani aina selvittänyt itse ja päässyt niistä yli. Olen onnistunut peittämään kaikki kamalat ajatukseni ja tekoni ihmisiltä. Olen tehnyt paljon töitä, joten laiskaksi moni ei minua usko.
Todellisuudessa en kuitenkaan välitä itsestäni yhtään. Aktiivisesti en kuolemaa hae, mutta jos se tapahtuisi, niin tuskin olisi suuri menetys. En viitsi hoitaa itseäni; yksi syy miksi kirjoitan tänne vasta nyt ja kerron kenellekään mitään. Olen vain ollut niin saamaton, etten aiemmin ole viitsinyt.
Pitääkö minun siis todella hakea apua? Olen päässyt tänne asti ihan yksin. Olen hoitanut minulle annetut tehtävät, ja enemmänkin. Olen korkeastikoulutettu. Yritän olla hyvä ihminen ja nykyisin jopa tunnen jotain joskus.
Mutta yksinäinen olen. Ja ikuinen kakkonen.
Ikuinen kakkonen kaikessa.
Isäni on työnarkomaani ja alkoholin suurkuluttaja -ellei alkoholisti. Äitini oli (käsittääkseni) hyvin väsynyt ja masentunut heidän avioliittonsa ajan. He erosivat kun olin 19, eli kahdeksan vuotta sitten. Molempiin minulla on suhteet pystyssä, äitiin suhde on hyvä.
Ala-asteella olin hiljainen ja aika yksinäinen lapsi. Kun minulla oli kaveri, hän oli aina voimakas tyttö, joka sai kaiken huomion ja minä ikään kuin " kuljin perässä". Koko perhe-elämämme pyöri voimakkaan isän ympärillä, äidistä minulla ei ole edes paljon muistoja.
Kaikki viikonloput isä ja äiti olivat kännissä.
Yläasteella hiukan vapauduin ja aloin suuntautua ulospäin. Toisaalta en koskaan läpikäynyt "murrosikää"; sain kyllä muutamia silmittömiä raivokohtauksia, jolloin hakkasin siskoni silmät mustiksi. Syyt olivat mitättömiä.
Parinkympin kieppeillä olin todella huonossa jamassa elämässäni. Join liikaa, seurustelin väkivaltaisen ihmisen kanssa, minulle tehtiin kaksi aborttia (toisesta en ole kertonut ennen tätä kenellekään), kokeilin huumeita useampaankin otteeseen, kärsin syömishäiriöstä jne. En vaan välittänyt. Mitään rajaa ei ollut, millään ei ollut väliä, kaikki oli ok ja minusta sai aina kaverin kaikkeen.
Tämä pohjustuksena seuraavalle: Koko ikäni olen ollut laiska, väsynyt, haluton tekemään yhtään mitään. Suoriudun ali lähes kaikesta, koska en jäksa nähdä vaivaa. Tuntuu, kuin olisin opetellut miten missäkin tilanteessa pitää käyttäytyä ja mille asioille nauraa, itkeä tai olla tyrmistynyt. Itsestä ei tunnu miltään, olen hyvä esittämään tunteita, joita minulla ei ole koskaan ollut.
Kuitenkin olen kaikki ongelmani aina selvittänyt itse ja päässyt niistä yli. Olen onnistunut peittämään kaikki kamalat ajatukseni ja tekoni ihmisiltä. Olen tehnyt paljon töitä, joten laiskaksi moni ei minua usko.
Todellisuudessa en kuitenkaan välitä itsestäni yhtään. Aktiivisesti en kuolemaa hae, mutta jos se tapahtuisi, niin tuskin olisi suuri menetys. En viitsi hoitaa itseäni; yksi syy miksi kirjoitan tänne vasta nyt ja kerron kenellekään mitään. Olen vain ollut niin saamaton, etten aiemmin ole viitsinyt.
Pitääkö minun siis todella hakea apua? Olen päässyt tänne asti ihan yksin. Olen hoitanut minulle annetut tehtävät, ja enemmänkin. Olen korkeastikoulutettu. Yritän olla hyvä ihminen ja nykyisin jopa tunnen jotain joskus.
Mutta yksinäinen olen. Ja ikuinen kakkonen.
Ikuinen kakkonen kaikessa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ehkä tämä kirjoituksesi oli jonkun alku, eli haluat muutosta itsellesi. Hae ihmeessä apua, mihinkä voit purkaa kaikki mieltäsi painaneet asiat.
Minä itse huomasin tänään, että pitkästä aikaa jaksoin tehdä kaikenlaisia asioita joita olin siirtänyt tai tehnyt vain sen mitä oli pakko. Tein oikein urakalla.
On ollut hyvä olla jos sinäkin saisit sellaisen tunteen itsellesi.
Todella, jotain on viime vuosina alkanut tapahtua parempaan suuntaan. Jos ja kun vielä pääsen tästä saamattomuudesta ja väsymyksestä!
Onnea sinulle, että jaksat jo! Se on varnmasti hieno tunne!
lue tuolta alempaa "tunteet jäässä"- otsikolla oleva keskustelu. siel saman olotilan omaavia ja omanneita.
...