Aika radikaali otsikko mutta ainakin tuolta minusta tuntuu. Kerronpa aluksi hieman taustaa.
Äitini kuoli ollessani 10-vuotias, minulla on 3 muuta sisarusta. Isästäni tuli siis yksinhuoltaja, joutui tekemään töissä pitkää päivää jne. Lapsuudestani en kauheasti muistakaan, mutta teini-iän kyllä, se oli yhtä helvettiä. Olin yläasteen ajan koulukiusattu, isäni piti kotonamme erittäin tiukkaa kuria ja paljon henkistä väkivaltaa jouduin kokemaan. Sossut kävivät muutaman kerran äitimme kuoleman jälkeen, mutta ennen heidän tuloaan isä painotti erittäin selvästi, että piti esittää kaiken olevan hyvin. Kaikki tunteet piti piilottaa niin vierailta kuin kotiväeltäkin. Meidän perheessä ei kehuttu, kannustettu, halittu, pusittu, itkeä ei saanut, mieltäänsä ei saanut pahoittaa, huutaa ei saanut. Muutakuin isä, hän tietenkin sai huutaa ja mesota sen minkä ehti. Kavereita minulla ei oikeastaan ollut mutta ne vähäiset joita oli, ei heitä saanut tavata. Tein aina kaiken miellyttääkseni isääni, ihan aina. Silti olin hänen mielestään paska, hyödytön, vammainen, huora, ties mitä kaikkea.
Ollessani 16-vuotias yritin itsemurhaa. Tästä kerroin isälleni ja myös siitä, että kävin salaa psykologilla koulun kautta. Myönnän, että yritin itsemurhaa osittain siksi, että olisin saanut huomiota, sellaista josta näkisi, että isäni välittää. Asiasta hän ei suostunut keskustelemaan, muutaman kerran todella vihaisena ollessaan hän on todennut, että olisinpa onnistunut itsemurhassani, niin ei tarvitsisi minua enää katsella. Vaikeista asioista vaiettiin aina, niistä ei saanut puhua muille ja juurikin tuo minun psykologilla käymiseni oli anteeksiantamatonta. Kerran kuitenkin halusivat minut ja isäni tavata samaan aikaan ja isä suostui; manipuloidakseen heitä, väittämällä että minulla on vain vaikea murrosikä, en tarvitse enää keskusteluapua. Käyntini loppuivat siihen. Kuullessaan minun kuitenkin jatkaneen käyntejä, isäni tietenkin suuttui ja uhkasi laittaa minut mielisairaalaan.
Muutin kotoa pois ollessani 19-vuotias. Olin idiootti kun en lähtenyt heti kun se oli mahdollista täysi-ikäisyyteni takia. Oletin vain, että jos miellytän häntä vielä hetken, hän ehkä muuttuu.
Olen tällä hetkellä 25-vuotias kotiäiti, lapseni on puolivuotias. Vähän reilu vuosi sitten valmistuin ensimmäiseen ammattiini, lähihoitajaksi. Töitä ehdin tekemään jonkin aikaa monessakin eri paikassa, mutta missään en kyennyt käymään kahta viikkoa pidempään ilman ensimmäistä sairaslomaa. Kärsin töissä ollessani aivan kamalasta ahdistuneisuudesta, aina jos piti työkaverin kanssa yhdessä tehdä jotain, menin lukkoon. Jos sain kritiikkiä jostain, menin lukkoon. Jos työpuhelin soi ollessani kotihoidossa töissä, sain paniikkikohtauksen. Pelkäsin jatkuvasti epäonnistumista ja tiedän tämän tulleen lapsuuden traumoista. Tuolloin kärsin myös unettomuudesta, heräilin pitkin yötä kun kuvittelin ovikellon soivan ja jonkun tulevan sisään. Eräs tuohon liittyvä muisto minulla nuoruudestani onkin, nukkuessani huoneessani kesälomalla vähän liian myöhään (mitä isäni ei suvainnut), tuli isäni huoneeseen ja pahoinpiteli minua kunnes nousin sängystä. Näitä kamalia esimerkkejä voisi jatkaa loputtomiin, mutta kohta kukaan ei jaksa tätä lukea.
En siis tiedä, mitä minun tulevaisuus tulee olemaan työnteon kannalta. Ahdistukseni on jonkin verran helpottanut, kun saan olla kotona vauvan kanssa. Hänen kanssaan jaksan touhuta erittäin hyvin ja olen hänestä onnellinen. Kuitenkaan täysin normaalia ei esimerkiksi sosiaalinen elämäni ole, pelästyn yhä lähes aina kun puhelin soi, kavereita en kykene tapaamaan koska ahdistaa liikaa jne. Isääni pidän yhteyttä kyllä, välillä harvemmin, välillä useammin. Useimmiten hänen soittonsa ovat uhkailua erinäisistä asioista, maanittelua, haukkumista, v*ttuilua. Joskus harvoin (kerran kuukaudessa) hän saattaa olla hyvällä tuulella. Muut sisarukseni pärjäävät paremmin elämässään, kaikki käyvät töissä eikä heillä ole henkisiä ongelmia.
En myöskään tiedä miksi tänne kirjoitin. Ehkä haluan keskustella kohtalotovereiden kanssa tai jotain. Kauhean pitkä teksti kuitenkin tuli ulos.
Äitini kuoli ollessani 10-vuotias, minulla on 3 muuta sisarusta. Isästäni tuli siis yksinhuoltaja, joutui tekemään töissä pitkää päivää jne. Lapsuudestani en kauheasti muistakaan, mutta teini-iän kyllä, se oli yhtä helvettiä. Olin yläasteen ajan koulukiusattu, isäni piti kotonamme erittäin tiukkaa kuria ja paljon henkistä väkivaltaa jouduin kokemaan. Sossut kävivät muutaman kerran äitimme kuoleman jälkeen, mutta ennen heidän tuloaan isä painotti erittäin selvästi, että piti esittää kaiken olevan hyvin. Kaikki tunteet piti piilottaa niin vierailta kuin kotiväeltäkin. Meidän perheessä ei kehuttu, kannustettu, halittu, pusittu, itkeä ei saanut, mieltäänsä ei saanut pahoittaa, huutaa ei saanut. Muutakuin isä, hän tietenkin sai huutaa ja mesota sen minkä ehti. Kavereita minulla ei oikeastaan ollut mutta ne vähäiset joita oli, ei heitä saanut tavata. Tein aina kaiken miellyttääkseni isääni, ihan aina. Silti olin hänen mielestään paska, hyödytön, vammainen, huora, ties mitä kaikkea.
Ollessani 16-vuotias yritin itsemurhaa. Tästä kerroin isälleni ja myös siitä, että kävin salaa psykologilla koulun kautta. Myönnän, että yritin itsemurhaa osittain siksi, että olisin saanut huomiota, sellaista josta näkisi, että isäni välittää. Asiasta hän ei suostunut keskustelemaan, muutaman kerran todella vihaisena ollessaan hän on todennut, että olisinpa onnistunut itsemurhassani, niin ei tarvitsisi minua enää katsella. Vaikeista asioista vaiettiin aina, niistä ei saanut puhua muille ja juurikin tuo minun psykologilla käymiseni oli anteeksiantamatonta. Kerran kuitenkin halusivat minut ja isäni tavata samaan aikaan ja isä suostui; manipuloidakseen heitä, väittämällä että minulla on vain vaikea murrosikä, en tarvitse enää keskusteluapua. Käyntini loppuivat siihen. Kuullessaan minun kuitenkin jatkaneen käyntejä, isäni tietenkin suuttui ja uhkasi laittaa minut mielisairaalaan.
Muutin kotoa pois ollessani 19-vuotias. Olin idiootti kun en lähtenyt heti kun se oli mahdollista täysi-ikäisyyteni takia. Oletin vain, että jos miellytän häntä vielä hetken, hän ehkä muuttuu.
Olen tällä hetkellä 25-vuotias kotiäiti, lapseni on puolivuotias. Vähän reilu vuosi sitten valmistuin ensimmäiseen ammattiini, lähihoitajaksi. Töitä ehdin tekemään jonkin aikaa monessakin eri paikassa, mutta missään en kyennyt käymään kahta viikkoa pidempään ilman ensimmäistä sairaslomaa. Kärsin töissä ollessani aivan kamalasta ahdistuneisuudesta, aina jos piti työkaverin kanssa yhdessä tehdä jotain, menin lukkoon. Jos sain kritiikkiä jostain, menin lukkoon. Jos työpuhelin soi ollessani kotihoidossa töissä, sain paniikkikohtauksen. Pelkäsin jatkuvasti epäonnistumista ja tiedän tämän tulleen lapsuuden traumoista. Tuolloin kärsin myös unettomuudesta, heräilin pitkin yötä kun kuvittelin ovikellon soivan ja jonkun tulevan sisään. Eräs tuohon liittyvä muisto minulla nuoruudestani onkin, nukkuessani huoneessani kesälomalla vähän liian myöhään (mitä isäni ei suvainnut), tuli isäni huoneeseen ja pahoinpiteli minua kunnes nousin sängystä. Näitä kamalia esimerkkejä voisi jatkaa loputtomiin, mutta kohta kukaan ei jaksa tätä lukea.
En siis tiedä, mitä minun tulevaisuus tulee olemaan työnteon kannalta. Ahdistukseni on jonkin verran helpottanut, kun saan olla kotona vauvan kanssa. Hänen kanssaan jaksan touhuta erittäin hyvin ja olen hänestä onnellinen. Kuitenkaan täysin normaalia ei esimerkiksi sosiaalinen elämäni ole, pelästyn yhä lähes aina kun puhelin soi, kavereita en kykene tapaamaan koska ahdistaa liikaa jne. Isääni pidän yhteyttä kyllä, välillä harvemmin, välillä useammin. Useimmiten hänen soittonsa ovat uhkailua erinäisistä asioista, maanittelua, haukkumista, v*ttuilua. Joskus harvoin (kerran kuukaudessa) hän saattaa olla hyvällä tuulella. Muut sisarukseni pärjäävät paremmin elämässään, kaikki käyvät töissä eikä heillä ole henkisiä ongelmia.
En myöskään tiedä miksi tänne kirjoitin. Ehkä haluan keskustella kohtalotovereiden kanssa tai jotain. Kauhean pitkä teksti kuitenkin tuli ulos.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Älä pidä mitään yhteyksiä isääsi ja vaihda puhelin salaiseksi niin helpottaa ja se siitä.
Mene terapeitille niin se voi helpottaa.
Iso halaus. Pyydä neuvolan kautta lähete pitkään kelan maksamaan terapiaan. Ihan jo siksi, että pääset tervehtymään, että saat elämäsi kuntoon. Sinun itsesi vuoksi ja lapsen takia. Isääsi et voi muuttaa sen tulet ymmärtämään.
Sinua on pahoinpidelty. Olen kokenut vastaavaa, mutta en fyysistä. Minulla kesti 20 vuotta eheytyä traumoista ja en usko, että kaikesta voi parantua ihan täysin. Voit kuitenkin oppia rakastamaan itseäsi ja ymmärtämään mitä sinulle tapahtui. Oppia niin vahvaksi ettet enää pelkää.
Voimia matkallesi.