Pikkuveljeni (17) kärsii masennuksesta, mutta vanhempani eivät suostu myöntämään että jotain on vialla. Veljeni lintsaa lukiosta minkä kerkiää, nukkuu vain päivät pitkät ja istuu tietokoneella. Aluksi ajattelin, että on kyse laiskuudesta, mutta nyt on selvinnyt että on kyse masennuksesta.Viimeisen puolen vuoden aikana olen puhunut veljeni kanssa aktiivisemmin ja huomannut kuinka paha hänen on olla. Olen myös ottanut selvää masennuksen hoidosta ja järjestänyt niin, että veljeni käy nykyään kerran viikossa psykologin juttusilla.
Vanhempani tottakai tietävät tilanteesta, mutta tuntuvat ajattelevan, että tämä on vain joku vaihe, joka kuuluu tiettyyn ikään. Luultavimmin juuri se pelko, että he olisivat tehneet jotain väärin saa heidät kieltämään koko ongelman olemassaolon.
Olen joutunut todella ikävään välikäteen, missä veljeni puhuu minulle asiansa ja toivoo että minä saisin vanhempame ymmärtämään missä mennään ja niinhän kuukaudesta toiseen teenkin... Jostain syystä vanhempamme luottavat mielipiteisiini tässä asiassa ja se on rankkaa. Äitini soittelee minulle ja kertoo mitä nyt on tehty ja mitä nyt pitäisi tehdä.
Jokaisen pikkuveljeni kanssa käydyn keskustelun jälkeen murrun ja pari päivää menee kun saa taas itsensä kokoon. Tuntuu että olen joutunut vanhemman rooliin.... Asian tekee hiukan helpommaksi se, että en enää asu kotona ja joudu todistamaan tilannetta joka päivä vaan pystyn sulkemaan tietokoneen ja kännykän jos haluan... Ajatuksia on silti vaikea saada pois.
Toivon vain, että veljeni sais elämänsä kuntoon... tuntisi hetkittäin onnea ja saisi lukion suoritettua. Minullakin olisi helpompaa...
Vanhempani tottakai tietävät tilanteesta, mutta tuntuvat ajattelevan, että tämä on vain joku vaihe, joka kuuluu tiettyyn ikään. Luultavimmin juuri se pelko, että he olisivat tehneet jotain väärin saa heidät kieltämään koko ongelman olemassaolon.
Olen joutunut todella ikävään välikäteen, missä veljeni puhuu minulle asiansa ja toivoo että minä saisin vanhempame ymmärtämään missä mennään ja niinhän kuukaudesta toiseen teenkin... Jostain syystä vanhempamme luottavat mielipiteisiini tässä asiassa ja se on rankkaa. Äitini soittelee minulle ja kertoo mitä nyt on tehty ja mitä nyt pitäisi tehdä.
Jokaisen pikkuveljeni kanssa käydyn keskustelun jälkeen murrun ja pari päivää menee kun saa taas itsensä kokoon. Tuntuu että olen joutunut vanhemman rooliin.... Asian tekee hiukan helpommaksi se, että en enää asu kotona ja joudu todistamaan tilannetta joka päivä vaan pystyn sulkemaan tietokoneen ja kännykän jos haluan... Ajatuksia on silti vaikea saada pois.
Toivon vain, että veljeni sais elämänsä kuntoon... tuntisi hetkittäin onnea ja saisi lukion suoritettua. Minullakin olisi helpompaa...
Vastaukset 3
Vanhimmat
Hyvä, että veljelläsi on sinut, olet vaan vaikeassa välikädessä kuten itsekkin tiedät. Saako veljesi mitään lääkitystä helpottaakseen oloaan. Voisitko saada vanhempasi mukaan sinne psykologin istuntoon. Pyydä vaikka että hän kutsuisi vanhempasi niin ei tulisi sinun "syyksi". Yritä pitää itsestäsi huolta ja olisiko sinunkin hyvä jutella jonkun asiantuntijan kanssa tilanteestasi sillä mielestäni sinulla on liian suuri vastuu kannettavanasi. Vanhemmillesi tämä vastuun kantaminen kuuluisi.
Jaksamista sinulle.
Mulla on ollu samantyyppinen tilanne vuosia sitten. Pikkuveli oli tosi huonossa jamassa, ei kavereita, ei tyttöystävää, ei mitään sosiaalisia taitoja.. yksin vaan istui ja katsoi telkkaria. Ei puhunut mitään kenellekään. Opiskelut alkoivat ja yksin oli aina. Mulle tilanne oli tosi vaikea. Kutsuin häntä mukaan omien kavereideni seuraan mutta ei se ratkaissut mitään. Mua itketti joka ilta se tilanne. Veli käytti alkoholia aika paljon, varmaankin jotta sosiaaliset pelot helpottaisivat. Yritin kaikin keinoin tukea veljeä, kehuin ja kannustin (ikinä hänen "ongelmastaan" ei puhuttu ääneen. Se oli veljelle häpeä enkä missään nimessä halunnut lisätä tuskaa).
Sitten eräänä päivänä huomasin että muutama kaveri oli ilmaantunut veljen elämään ja sitten tyttöystäväkin. Vieläkin olen huolissani hänestä ja vietän unettomia öitä jos kuulen että huonosti menee. Pysyn aina tukena ja hänen hyvinvoinnistaan kiinnostuneena siskona. Mutta kihlattu saa kantaa päävastuun.
Ole tukena veljellesi, korosta hänen hyviä puoliaan, kehu ja kannusta kun se luontevalta tuntuu. Mutta et voi enempää. Veljen on itse löydettävä elämän mielekkyys. En osaa muuta neuvoa. Tiedän vain, miten raskasta on katsoa läheisen tuskaa ja toivon, että asia ratkeaa teilläkin ihan itsestään, osana aikuistumista ja ihmisenä kasvamista.
Ja siitä vielä, että olet nyt perheenne "aikuinen".. se rooli on väärin. Tilanne on sinulle liian raskas ja vaikea. Sinun roolisi on olla tytär vanhemmillesi ja sisko veljellesi. Muistuta vanhempiasi siitä. Opeta perheellesi suoran kommunikaation taito.. että välikädet pois ja kaikki juttelevat suoraan toisilleen. Se on mahdollista oppia mutta alkaa pienistä askeleista. Jos ei muuten onnistu, niin menkää psykologille joskus porukalla. Psykologi voi toimia puheenjohtajana.