Karjalan kuningas

Se punainen setä jäi ikuisesti mieleeni hänen kirjoistaan. Mikä ihminen!

Turusen kirjoissa on vain se heikkous, että niissä on sivukaupalla sitä humalaisten filosofointia, siis suoraan sanottuna pa*kan jauhantaa. Ei se ole hauskaa luettavaa, eikä sisällä mitään mainittavia oivalluksia. Minä ainakin hyppään ne nykyään yli. Eniten tätä löysää tekstiä oli siinä "Maalainen"-teoksessa. Olisi saanut jäädä kirjoittamatta, tai ainakin aivan suppeana versiona, jos piti aiheesta välttämättä jotain saada aikaan.

Kuinka hyvä kirjailija Turunen olisikaan, jos kustannustoimittajat olisivat raakanneet nämä tyhjän jauhamiset pois. Hänen lahjoistaan antaa viitteen ne Saarelaisen yrittäjäsuvusta kertovat teokset, joihin Turunen ei ole pystynyt tätä suosimaansa humalaisten pa*kan jauhantaa tekstin sekaan paljonkaan ujuttamaan.

Heikki Turusessa on se vika, että hän kirjoitti parhaimman teoksensa ensimmäisenä. Hän ei koskaan tule yltämään Simpauttajan tasolle. Tämän tietäenkin Karjlan kuningas oli suuri pettymys. Se oli homoseksuaalisuutta korostanut, anakronistinen, näennäisfilosofinen ja tekosyvällinen.

Miten jokaisella päähenkilöllä on homoseksuaalisia kokemuksia? Turunen korostaa niitä, mutta kuitenkin tavallaan selitellen kuvaa kokemukset negatiivisiksi. Oliko 1970-luvun alussa Pohjois-Karjalassa poikkeuksellisen paljon homoseksuaaleja nuorten miesten ja lasten hyväksikäyttäjiä? Tietenkin kylän mahtitalon juoppo isäntä on sellainen. Osa tietenkin kuuluu Oton taudinkuvaan ollen houreita.

Alibi-lehti ei ilmestynyt 1970-luvun alussa eikä paniikkihäiriöstä taidettu vielä tuolloin paljoa puhua.

Asetelma Jelena ja Imppa on epäuskottava. Talinnassa asti tehdään sopimus, jossa järjestetään pohjoiskarjalaiselle nuorukaiselle nainen, joka "pelastaa" tämän ikuiselta naimattomuudelta ja poikuudelta luoden uskoa tulevaisuuteen.

Sodan jälkeistä asutustoimintaa kritisoidaan, mutta mikä olisi ollut tuossa vaiheessa parempi vaihtoehto rintamamiesten sijoittamiseksi takaisin yhteiskuntaan?

Loppupuolen sovintotilaisuus Simpauttajineen ja Juuleineen on myös epäuskottava. Kaikki on taas hyvin ja Hilppalan tilan toiminta jatkuu menestyksekkäästi vielä EU-aikana jopa laajmepana kuin ökytalo Pirtamon.
Simpauttajan kuoleman Turunen on vitsinä kertonut jo aikoja sitten. Olisiko hänen kaltaiselleen ovelalle sutkille edes käynyt niin.

Ikävä kyllä Heikki Turunen kirjoitti Simpauttajalle jatkoa.

liian laajaa jatinaa

On näköjään monta tapaa lukea kirja. Turunen kuvaa kokemuksensa kautta homoseksuaalien hyväksikäyttämiä hetero-ihmisiä ja heidän avuttomuuttaan käsitellä asiaa 70-luvun Pohjois-Karjalassa. Mikä minussa on vikana tyyliin. Sanoin jo aiemmin että kirja olisi tuonut helpotusta uhreille jos se olisi julkaistu 70-luvulla. On selvää ettei tietoa tuolloin homoseksuaalisuudesta ollut nykypäivän malliin. Turusella itselläänkin meni häpeätunteen käsittelyssä vuosikymmeniä.

Paniikkihäiriöt ovat ilmiönä vanha, ja tunnettu jo 1800-luvun loppupuolella. Kyllä kansan keskuudessakin shokki ja paniikkitila tunnistettiin 70-luvulla.

Simpauttajan tapaisen viurun voi hyvin kuvitella pestaamassa maksettua naista Impalle. Juonenkulku naisen asumisesta korvessa Manen kotona vainko Imppaa odottamassa jätetään avoimeksi. Kuuluiko toimenkuvaan muutakin? Missä tarkoituksessa muutoinkin näitä ”Tatjaanoita ilmoja haistelemassa” rajan yli kulki?

En ole huomannut Turusen kritisoivan yhdessäkään kirjassa sodanjälkeistä asutustoimintaa sinänsä. Hän kuvaa vain ansioituneesti kuinka viisivuotta rautasateessa olleet ressukat jäivät ilman minkäänlaista jälkihuoltoa. Kuinka se jätti jäljet heidän lapsiinsa ja kuinka se näkyy aina näihin päiviin asti. Armoton raadanta korven keskellä vie leikinlaskun halun terveeltäkin, saati sodassa fyysisesti ja/tai psyykkisesti invalidisoituneelta. Emon osa on yrittää suojella penikoitaan ja itseään hankovarrella työhön usuttavalta perheenpäältä.

Kovin tosikkomaisesti kaunokirjallistatekstiä luetaan jos loppukevennystä ei sallita. Vedetään tavallaan yhteen Impan ja Simpauttajan kohtalot. Mikään kummajainen yrittävän nuorenparin menestyvä maitotila ei Pohjos-Karjalassa ole. Hylättyjä raivattuja peltoja on saanut ostaa ja vuokrata sen minkä maitokiintiöt myöden antavat.

Karjalan kuningas oli valtava pettymys. Toki sen aavistinkin, ettei se Simpauttajan tasoa ole, ja onhan Simpauttaja muutenkin Turusen paras teos, mutta silti.

Siinä vaiheessa kun se venäläinen muija ilmestyi kuvioihin, meinasin lopettaa lukemisen kokonaan mutta jaksoin silti loppuun saakka. Ei ehkä olisi kannattanut lukea, mutta se on varma että Turusen ei olisi kannattanut tätä kirjaa tehdä.

tulipa luettua, ...................... huoh.

Turusen parhaat kirjat ovat Simpauttaja, Kivenpyörittäjän kylä, ja sitten se teos, jonka nimeä en nyt muista, mutta joka kertoi hänen äitinsä tarinan tämän kuolemaan asti.

Kaikki muut kirjat on hemmetin vaikeita lukea. Olen yrittänyt ja monet luin loppuunkin asti, mutta ei jäänyt kuin pettynyt olo. Jo Joensuun Elli oli vaikeasti seurattava ja epäuskottava. Hupelissa oli jo väkisin väännettyä mystiikkaa ja seksuaalisuutta ja sitä vääntöä alkoi olla täynnä sitten jo jokainen kirja. Olen kutakuinkin samaa ikäpolvea ja maalla kasvanut minäkin, mutta en minä muista lasten elämän tuolloin olleen niin paljon kaikenlaisen tirkistelyn ja pissipyllyilyn korostamaa.

Miksi sitten Simpauttaja ja Kivenpyörittäjän kylä oli niin hyviä? Ne on suhteellisen uskottavia, henkilökuvat selkeitä. Seksuaalisuudella ja mielenterveysongelmilla ei mässäillä, vaikka Kivenpyörittäjän lopussa yksi pamauttaakin päänsä hajalle. Samassa kirjassa on herkullisia yksityiskohtia, paras varmaan se, missä Jalmari keskustelee kuoleman kanssa. Myös naisten huussikohtaus on riemastuttavaa luettavaa. Molemman kirjat on filmatisoitu, Simpauttaja onnistuneesti, Kivenpyörittäjän kylä taas onnistuttiin lähinnä pilaamaan.

...juuri näin ei mitään mihin voisi tarttua kirjailija tai tosiarvostelija?? heittoja,heittoja kuka tahansa kykenee tähän!
kuollut on kirjallisuuspalsta, kirjat, nettiin pillunkuviakatslemaan, siinä on kulttuuria ylenängeten sanoisi Turunen

Olen tietoinen kirjallisuudesta, joka on sukua Joel Lehtosen Putkinotkolle. Se kirjallisuus on kuten novelli Kuolleet lehdet täysin kuollutta. Tulee kesä, talvi, kevät mikään ei muutu kunnes taas tulee syksy. Oletko koskaan lukenut Raamattua, jokainen asia on samanlaista "Mikään ei muutu auringon alla." Ihmiset eivät ymmärrä mitään kovin hyvin. Voisimme löytää, jotain aivan uutta, jolle voisi rakentaa uuden perustan. Vanhoja totuttuja kaavoja ja tapoja toistetaan noissa romaaneissa. Se seksi on vanhanaikaista mitä noissa romaaneissa viljellään, eikä sieltä löydy muuta kuin vanhaa aikaa, mutta nämä ovat vanhojen miesten kuvaamaa aikaa, joka on kirjoitettu nykyaikana. Lukekaa mielummin historiallisia romaaneja kuten Välskärin kertomuksia Z. Topeliukselta. Niissä on vielä paljon enemmän aikaa, jota Suomi kaipaisi nyt.
Uudelta ajalta Simo Puupposelta alias Aapelilta voisi löytyä jotain mieltä nostattavaa kirjallisuutta. Tälläinen on esimerkiksi tunnettu kirja klassikko
Meidän Herramme muurahaisia: Kavalkadi pienestä kaupungista (1954).