Otsikossa ongelman ydin. Kukaan ei tiedä, mitä helvettiä ja taistelua käyn läpi päivittäin ulkonäköni kanssa. En ole ehkä perinteisellä tavalla "ruma ja masentunut", vaan ulkopuolisille näyttäydyn elämänmyönteisenä ja itsestäni huolehtivana 27-vuotiaana naisena joka on aina viimeisen päälle laittautunut. Kukaan ei ymmärrä, jos avaudun ja sanon, etten viihdy nahoissani. Eikä kyse ole vain viihtymisen puutteesta, vaan välillä niin suuresta itsevihasta, että olen kykenevä satuttamana itseäni, ja ajatukseni ovat usein itsetuhoisia.
Jostain syystä olen aina kokenut itseni poikkeuksellisen rumaksi, jo ala-asteikäisestä saakka. Saatan tuhlata tuntikausia aikaa vain peitelläkseni ulkoisia vikojani meikeillä ynnä muulla. Muutamia vuosia sitten en päässyt päiväsaikaan edes asunnostani ulos kuin pakon edessän, sillä vihasin kulkea armottomassa päivänvalossa. Koen edelleen päiväsaikaan ulkona liikkumisen ahdistavana mutta olen pakottautunut sopeutumaan siihen kyetäkseni käymään töissä.
Koen itseni aika-ajoin niin rumana, että voin fyysisesti pahoin katsoessani itseäni. Vaikeinta on, ettei kukaan ymmärrä. Ilmeisesti muut ihmiset eivät suhtaudu minuun niin kriittisesti, joskus saatan jopa saada kehuja ulkonäöstäni, joskus jopa tuntemattomilta. Tiedän että tässä vaiheessa moni tätä lukeva alkaa pyöritellä silmiään. Toiset eivät saa koskaan ja minä kehtaan valittaa. Asia on kuitenkin niin, että koen itse näyttäväni niin rumalta, etten käsi sydämellä ole koskaan nähnyt mitään niin rumaa tässä maailmassa, enkä voi tajuta miksi muut ihmiset eivät suhtaudu minuun niin kuin minuun "kuuluisi" suhtautua. On äärimmäisen vaikea selittää terveelle ihmiselle sitä tunnetta, kun itseviha on niin kurkkua kuristavan kauhea, että haluaisi vain luikerrella pois nahoistaan ja joskus pelkkä itseni (esim. kasvojeni) koskettaminen kuvottaa minua.
Olen ikää myöten alkanut tiedostamaan, että taidan kärsiä jonkinlaisesta ruuminkuvan häiriöstä, tai ainakaan suhtautumiseni ulkonäkööni ei ole terveimmästä päästä, olin sitten todellisuudessa miten ruma hyvänsä. On kuitenkin mahdotonta kuvitella, että mikään terapia voisi saada minäkuvani muuttumaan, kun se on koko ikäni ollut niin huono. Alan nähdä ainoana vaihtoehtona kauneusleikkaukset, mutta sekin olisi loputon työmaa, en edes tiedä mistä pitäisi aloittaa, en näe itsessäni mitään normaalissa rajoissa olevaa piirrettä, vaan kaikki on viallista.
Miten tällaiseen voi saada apua? Tuskin kukaan ottaa vakavissaan vajaa kolmekymppistä naista joka itkee ulkonäköään. Niin pinnallisen kuuloinen ongelma on todellisuudessa kohdallani niin syvällä sisälläni, että pelkään sen tuhoavan minut.
Jostain syystä olen aina kokenut itseni poikkeuksellisen rumaksi, jo ala-asteikäisestä saakka. Saatan tuhlata tuntikausia aikaa vain peitelläkseni ulkoisia vikojani meikeillä ynnä muulla. Muutamia vuosia sitten en päässyt päiväsaikaan edes asunnostani ulos kuin pakon edessän, sillä vihasin kulkea armottomassa päivänvalossa. Koen edelleen päiväsaikaan ulkona liikkumisen ahdistavana mutta olen pakottautunut sopeutumaan siihen kyetäkseni käymään töissä.
Koen itseni aika-ajoin niin rumana, että voin fyysisesti pahoin katsoessani itseäni. Vaikeinta on, ettei kukaan ymmärrä. Ilmeisesti muut ihmiset eivät suhtaudu minuun niin kriittisesti, joskus saatan jopa saada kehuja ulkonäöstäni, joskus jopa tuntemattomilta. Tiedän että tässä vaiheessa moni tätä lukeva alkaa pyöritellä silmiään. Toiset eivät saa koskaan ja minä kehtaan valittaa. Asia on kuitenkin niin, että koen itse näyttäväni niin rumalta, etten käsi sydämellä ole koskaan nähnyt mitään niin rumaa tässä maailmassa, enkä voi tajuta miksi muut ihmiset eivät suhtaudu minuun niin kuin minuun "kuuluisi" suhtautua. On äärimmäisen vaikea selittää terveelle ihmiselle sitä tunnetta, kun itseviha on niin kurkkua kuristavan kauhea, että haluaisi vain luikerrella pois nahoistaan ja joskus pelkkä itseni (esim. kasvojeni) koskettaminen kuvottaa minua.
Olen ikää myöten alkanut tiedostamaan, että taidan kärsiä jonkinlaisesta ruuminkuvan häiriöstä, tai ainakaan suhtautumiseni ulkonäkööni ei ole terveimmästä päästä, olin sitten todellisuudessa miten ruma hyvänsä. On kuitenkin mahdotonta kuvitella, että mikään terapia voisi saada minäkuvani muuttumaan, kun se on koko ikäni ollut niin huono. Alan nähdä ainoana vaihtoehtona kauneusleikkaukset, mutta sekin olisi loputon työmaa, en edes tiedä mistä pitäisi aloittaa, en näe itsessäni mitään normaalissa rajoissa olevaa piirrettä, vaan kaikki on viallista.
Miten tällaiseen voi saada apua? Tuskin kukaan ottaa vakavissaan vajaa kolmekymppistä naista joka itkee ulkonäköään. Niin pinnallisen kuuloinen ongelma on todellisuudessa kohdallani niin syvällä sisälläni, että pelkään sen tuhoavan minut.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ompa karmea diagsooninimike. Elävällä on keho, kuolleella ruumis. En minäkään ulkonäöstäni yhtään pidä, koska ihan tuntemattomatkin ihmiset vaivaantuvat habitukseni nähdessään.
Kuittaan kuitenkin puutteellisuuteni arkipäivän psygologialla ja filosofialla: Minne olemme matkalla, sinne kelpaamme sellaisenaan.
Katsotaanpa miten se toimii; äsken komea mies tai kaunis nainen. Sitten tulee äkillinen turma. Hengenlähdön jälkeen kukaan ei ole minkään arvoinen.
Haluaisin nähdä aloittajan kuvan, olisiko se mahdollista?
toivoasi! Se on vakava häiriö, johon on saatavilla hoitoa. Kannattaa tutustua englanninkielisiin sivustoihin BDD:stä.
Hei aloittaja. Kirjoittamasi teksti on aivan kuin oma. Olen 24 naisen "alku, ehkä myös kohta loppu, jos en sa tähän jotakin ratkaisua. Nuoruus iän kamppailin ison nenän kanssa jota häpesin niin etten voinut liikkua ihmisten ilmoilla.. 17 vuotiaana päädyin nenä leikkaukseen ja se oli elämän paras päätös.. Pystyin elämääb suht normaalia elämää häpeilemättä.. Kunnes lapsen pyöreys kasvoista lähti ja alta paljastui jotakin niinvkammottavaa etten Ole kahteen vuoteen pystynyt olemaan.vain ahdistumaan. Koen kasvoissani olevan jotain niin rumaa etten voi uskoa sitä todeksi. Olisi kiva vaihtaa ajatuksia kanssasi
Otsikkosi kertoo harhasi: vääristynyt ruumiinkuva
Koet itsesi ihmisen kuoreksi, vaikka todellinen itsesi on sisimpäsi, tietoisuutesi. Sinulla on tietoisuus todellisuudesta, mutta torjut sen.
Ihminen heijastaa usein ulkonäköönsä sisäisen ongelmansa. Meillä on kaikilla sama sisäinen rikkaus, joka tekee meistä ihmisiä, ulkonäkö on toisarvoista.
Joo-o. Minua ahdisti lähteä ulos ja en yhtään kestänyt jos joku katsoi minua, en viihtynyt kehossani. Sitten meille tuli ihana, söpö koira jota oli pakko ulkoiluttaa monta kertaa päivässä ja oli niin rentouttavaa kun se vei ihmisten huomion pois minusta. Toinen asia joka on helpottanut oloani on lihominen, olin ennen hyvin hoikka enkä tajunnut että tunnen itseni varmemmaksi vähän pulskempana vaikka yleinen kauneusihanne olisi muuta.
Aika vähän ihmiset piittaa toistensa kauneusvirheistä tuolla tavallisessa arjessa, nuorena kaikki on niin vaikeaa. Kolmekymppiset alkaa olla suht rentoja näiden asioiden suhteen, että kohta helpottaa aloittajallakin. Voithan sinä pitää ulkonäöstäsi huolta aina mutta koita jo raottaa verhoa tavallisuudelle.