Jukka Seppinen: Mahdottomasta mahdollinen. Suomen tie Euroopan Unioniin
HSn kirja-arvostelusta (Unto Hämäläinen):
- - -
Sankareita olivat tavalliset suomalaiset, jotka torjuivat neuvostomyötäilijöiden pyrkimykset.
”Suomen kansan enemmistö osoitti suuntansa jo heti 1990-luvun alussa. Se osoitti halunsa pysyä länsimaisena kansakuntana. Venäläinen tulevaisuus ei sitä kiinnostanut sen enempää nyt kuin autonomian aikana. Suomen EU-ratkaisu on linjassa viimeisen tuhannen vuoden pääsuuntien kanssa.”
Sdp:n Seppinen ruotii moneen kertaan. Paavo Lipposen linjaan hän lienee tyytyväinen, mutta edellinen armon saanut taitaa olla 1950-luvulta.
”Länsimielinen Tannerin aikainen Sdp oli erittäin tärkeä tekijä Suomen selviytymisessä, porvarillisen Suomen rinnalla. Neuvostoliiton nyreä suhtautuminen sosialidemokraatteihin liittyi syvimmillään juuri Tannerin kestävyyteen: hän oli etenemisen este.”
Seppisen näkökulmasta katsottuna ei ole suuri yllätys, että Suomen puolueista parhaan arvosanan saa Kokoomus. Se ei sentään taittunut, vaikka taipuikin puuhastelemaan suhteita Neuvostoliiton kommunistisen puolueen kanssa ja kaikenlaiseen muuhun turhanaikaiseen ystävyystoimintaan.
Kokoomuksen päästyä hallitukseen 1987 se ryhtyi nopeasti kääntämään linjaansa takaisin länsimieliseksi ja edistämään Suomen liittymistä EU:n jäseneksi. Kokoomus ja keskusta ovat avanneet puoluearkistonsa Seppisen käyttöön, eikä turhaan. Varsinkin Kokoomuksen ahkerointia EU-jäsenyyden puolesta dokumentoidaan tarkasti.
Kokoomuksen kohdalla hän paikkaa historiankirjoituksen aukkoa. Sen historia on huonosti tunnettu, sillä puolueen historiankirjoitushankkeet laahustavat vielä viime vuosisadan alkupuolella.”
Max Jakobson: Pelon ja toivon aika – 20. vuosisadan tilinpäätös II:
”Kekkonen ja (RKP:n kansanedustaja) J.O. Söderhjelm olivat valmiit hyväksymään Molotovin ehdotuksen vain pienin muutoksin. ”Yhdessä NLn kanssa” korvattaisiin sanoilla ”NLn avustamana ja yhdessä sen kanssa”. Lisäksi NLn avun toteuttamisesta sopimuspuolet neuvottelisivat keskenään. Suomen puolustusvoimien osuuden rajoittamisesta omaan alueeseen ei ollut mainintaa Molotovin enempää kuin tohtoreidenkaan tekstissä.
Tästä käytiin presidentin ja tohtoreiden välillä dramaattinen väittely, jota Söderhjelm on värikkäästi kuvannut muistelmissaan:
”Paasikivi melkein huusi kiukusta. Me olimme kavaltamassa isänmaan. Neuvottelukunnan hallituksen jäsenet olivat aivan liian pehmeitä … Valtuuskunta oli vain kuvitellut, että Moskovassa oli voitettu jotain. Oli selvää, että venäläiset aikoivat tunkeutua maahamme…”
- - -
”Viimeisen sanan sanoi eduskunta. Vaalit olivat kolmen kuukauden päässä, ja kansanedustajat tiesivät, miten voimakkaasti kansalaismielipide vastusti sellaista sopimusta, jota voitaisiin pitää sotilasliittona. Vain SKDL:n ja RKP:n eduskuntaryhmät olivat valmiit hyväksymään Kekkosen ja Söderhjelmin muotoilun. Suuri enemmistö olisi sen torjunut. Presidentti teki tästä sen johtopäätöksen, että neuvottelujen oli parempi antaa raueta Moskovassa kuin tehdä sopimus, jonka eduskunta sitten hylkäisi.
Tiedämme, miten kävi. Molotov ei ollutkaan niin peräänantamaton kuin Kekkosen KGB-ystävä oli vihjannut. Sopimus hyväksyttiin muitta mutkitta olennaisilta kohdiltaan sellaisena kuin Paasikivi oli sen alun perin muotoillut.”
- - -
”Kun sopimus oli hyväksytty, Molotov kysyi huolestuneena Pekkalalta: ”Hyväksyykö Suomen eduskunta varmasti tämän sopimuksen?” Eduskunta hyväksyi, mutta tulkittuna tavalla, jota Stalin ja Mololtov eivät olleet varmaankaan osanneet odottaa. Tulkinnan syntymiseen oli Kokoomuksen edustajalla Päiviö Hetemäellä ratkaiseva osuus.” - - -
Hetemäki esitti kuitenkin toisenlaisen näkemyksen, joka tuli sitten valiokunnan kannaksi. Sen mukaan ”sopimuksessa ei määrätä maallemme rauhan aikana muita sotilaallisen toiminnan valmistelua tarkoittavia velvoituksia, kuin toisen artiklan mukainen velvollisuus ryhtyä neuvotteluihin. Mikäli sopimuksessa edellytetyssä tapauksessa ryhdytään neuvotteluihin … ja neuvotteluissa sovitaan määrätyistä toimenpiteistä, olisi näin tehtyjä sopimuksia valtiosääntömme mukaan eduskunnan myötävaikutuksen kannalta arvosteltava itsenäisesti.”
- - -
”Vuoden 1945 vaaleissa eduskuntaan valittujen ”uusien kasvojen” joukossa oli muitakin kuin kansandemokraatteja. - - - Heidän joukossaan oli Päiviö Hetemäki, joka oli valittu eduskuntaan Kansallisen Kokoomuksen listalta Vaasan läänin itäisessä vaalipiirissä. - - - Hänen 60-vuotispäivänään julkaistussa juhlakirjassa hänelle myönnettiin arvonimi ”Tosi suomalainen”.
- - -
”Miksi Moskovassa vihattiin Tanneria? Kysymyksen esitti minulle vuonna 2000 nuori tv-toimittaja ihmettelevässä sävyssä. Siihen on olemassa lyhyt vastaus: Tanner oli sosiaalidemokraatti – siis petturi. Moskovassa vihattiin kaikkia sosiaalidemokraatteja, ei vain suomalaisia. Nikita Hrushtshevin poika Sergei kertoo kirjassaan, että kun hänen isänsä huhtikuussa 1956 vieraili Britanniassa, hänelle oli äärimmäisen vastenmielistä tavata työväenpuolueen johtajia:
”Olimme perineet Stalinilta leppymättömän vihamielisyyden kaikkia sosiaalidemokraatteja kohtaan … Päähämme oli taottu käsitys, ettei sosiaalidemokraatteja pahempia ihmisiä ollut olemassakaan. Koulussa opettajat selittivät, että on paljon helpompi olla tekemisissä kapitalististen omistajien kanssa kuin heidän lakeijioinaan toimivien sosiaalidemokraattien kanssa.”
Tanner tuomittiin, koska Suomesta ei tullut neuvostovaltiota, vaan Paavo Haavikon sanontaa lainatakseni ”Tannerin tasavalta”; häntä oli rangaistava, koska hänen johdollaan sosiaalidemokraatit olivat voittaneet kommunistien kanssa käymänsä henkien taistelun.”
- - -
”Mutta Kennedy ei onnistunut muuttamaan Kekkosen käsitystä Saksan vaarasta. ”Minun täytyy elää vielä parikymmentä vuotta ennen kuin uskon saksalaisten demokraattisuuteen”, hän sanoi. Ennen Washingtoniin lähtöään hän oli merkinnyt päiväkirjaansa: ”Vanha natsihenki ei ole koskaan kuollut ja näinä päivinä se nostaa päänsä korkealle. Sokeat lännen valtiomiehet, jotka antoivat aseet Länsi-Saksalle.” Tämä päiväkirjamerkintä - monien samansuusntaisten joukossa – osoittaa, että Kekkonen ei ainoastaan toistanut neuvostojohtajien käsitystä Saksan vaarasta, vaan oli sen sisäistänyt omakseen.”
- - -
”NLn ulkoministeriössä tiedettiin yhtä vähän kuin Suomen pääesikunnassa, mistä oikein oli kysymys. Nootin tarkoitus paljastui, kun ulkoministeri Karjalainen tapasi virkaveljensä Gromykon Moskovassa. 11.11. Gromyko toisti ensin nootissa esitettyjä väitteitä Länsi-Saksan sotilaallisista valmisteluista Pohjolassa ja väitti NLn sotilasjohdon vaatineen konsultaatioiden pitämistä YYA-sopimuksen pohjalta, mutta siirtyi sitten asiaan:
”Poliittinen tilanne Suomessa on tällä hetkellä hyvin epävakaa. Tietty ryhmittymä yrittää estää Paasikiven-Kekkosen ulkopoliittisen linjan noudattamista... ottaen huomioon NLn turvallisuusintressit haluamme olla vakuuttuneita siitä, että nykyinen ulkopoliittinen linja (Paasikiven-Kekkosen linja) säilyy tulevaisuudessa. Sen vuoksi ehdotimme Suomen hallitukselle konsultaatioita.”
Siis Suomen tilanteen, ei Länsi-Saksan sotilaallisen uhan vuoksi. Gromyko sanoi, että sotilaskonsultaatioista voitaisiin luopua, jos NL voisi saada ”poliittisen varmuuden siitä, että Suomen ulkopolitiikka jatkuu muuttumattomana. Karjalainen selitti, että tammikuussa 1962 pidettäisiin valitsijamiesvaalit ja heinäkuussa eduskuntavaalit, joissa kansa toisi julki kannatuksensa Paasikiven-Kekkosen linjalle. Mutta Gromyko vastasi, ettei neuvostohallitus voisi odottaa niin pitkään. Silloin Karjalainen omien sanojensa mukaan ”onneksi huomasi” mainita, että presidentillä oli valta nopeuttaa eduskuntavaalien aikataulua.”
- - -
”Kukaan ei silloin tiennyt, että Kekkonen oli kesäkuussa 1968 ehdottanut Brezhneville ”suurta vaihtokauppaa”: Suomi tunnustaisi DDR:n, jos NL palauttaisi Suomelle ”Viipuri alueineen”. DDR:n tunnustamisen lisäksi Suomi luovuttaisi NLlle Lapista alueen ”Norjan rajaa vastaan”.
Tämän merkillisen salajuonen Juhani Suomi paljasti vuonna 1996 ilmestyneessä kirjassaan Taistelu puolueettomuudesta. Sen toteutuminen olisi ratkaissut taistelun – Suomen tappioksi. Puolueettomuutemme uskottavuus olisi romahtanut lännessä.”
- - -
”NKP:n ideologi Boris Ponomarjov kirjoitti, että vaikka tsaarinvallan tavoitteet ja menetelmät olivat taantumuksellisia, ”historian dialektiikka” toimi siten, että muiden kansojen liittämistä Venäjään ja niiden historian yhdistämistä Venäjän kansan historiaan oli pidettävä ”objektiivisesti muönteisenä kehityksenä”. Tätä oppia voitiin soveltaa myös Suomeen. Tästä oli esimerkkinä vuonna 1969 ilmestynyt V.V. Pohlebkinin kirja Suomi vihollisena ja ystävänä. Sen mukaan Venäjä oli aina ollut Suomen kansan todellinen ja vilpitön ystävä sekä sen suojelija. Selkkaukset ja muut ikävyydet olivat seurausta ulkopuolisten voimien puuttumisesta Suomen ja Venäjän suhteisiin. Onneksi Paasikiven-Kekkosen linjaa edeten – Pohlebkin kirjoitti – Suomi oli jälleen palaamassa ”luonnolliseen historialliseen ja maantieteelliseen poveensa Venäjän etuvartioasemana”.
- - -
Max Jakobson: Vallanvaihto (1992):
- - -
(1979)” Vaalien suureksi voittajaksi nousi Kokoomuspuolue: se sai 12 lisäpaikkaa ja saavutti suurimman porvarillisen puolueen aseman. Yhtenä syynä Kokoomuksen äänivyöryyn pidettiin poliittisten tarkkailijoiden keskuudessa NKP:n pää-äänenkannattajassa Pravdassa vaalien aattona julkaistua lehden Helsingin kirjeenvaihtajan Juri Kuznetsovin kirjoitusta, jossa leimattiin Kokoomus ulkopoliittisesti epäluotettavaksi ja varoitettiin Suomea muodostamasta hallitusta, jossa Kokoomus oli mukana. Tämä räikeä yritys puuttua Suomen sisäisiin asioihin selvästi suututti äänestäjiä.”
- - -
”Sekä vuoden 1974 poikkeusvaali että vuoden 1978 paraativaali olivat poikkeamia demokraattisen järjestelmän normaalista toiminnasta. Muodollisesti ne olivat lain mukaisia, mutta sotivat hengeltään demokratian periaatteita vastaan. Ne heikensivät kansalaisten kunnioitusta ja luottamusta omaa järjestelmäänsä kohtaan.”
Johannes Virolainen, joka oli itse täysin rinnoin mukana näitä poikkeamia toteuttamassa, on myöhemmin tullut katumapäälle. Kirjassaan Vallankäyttö Kekkosen kaudella (Otava 1986) hän kirjoittaa:
”Kekkosen liian pitkä kausi opetti kansallemme, että yhdelle henkilölle keskittyvä valta, vaikkakin lahjakkaalle, viisaalle, kokeneelle ja aktiiviselle, mitä Kekkonen oli, ei ole hyväksi, koska mikään voima ei silloin voi seurata, valvoa ja rajoittaa vallankäyttöä, vaikka siinä tapahtuisi virheitäkin.”
- - -
”Mielipideilmaston muuttumista osoitti myös Suomen Gallupin marraskuussa 1978 suorittama tutkimus kansalaisten suhtautumisesta ulkopolitiikkaan. Sen mukaan yli 90 % kaikista äänestysikäisistä suomalaisista piti puolueettomuuden noudattamista ulkopolitiikassa tärkeänä, mutta vain 55% oli sitä mieltä, että ulkopolitiikkaa oli hoidettu hyvin.”
- - -
”Karjalainen itse on muistelmakirjassaan Presidentin ministeri (Otava 1989) tarkkaan dokumentoinut välirikkonsa Kekkosen kanssa. Näiden kahden miehen kirjeenvaihdosta ja keskusteluista heijastuu masentava kuva siitä juonittelun ja panettelun ilmapiiristä, joka vallitsi 70-luvulla. Kolmantena osapuolena oli taustalla kaiken aikaa Neuvostoliitto.”
- - -
”..Vladimirovin valtiovarainministeri Ahti Pekkala marssitti valtioneuvoston juhlahuoneistoonkin puhumaan kepun kokousvaltuutetuille. KGB-päällikön asunnossa, joka enteellisesti sijaitsi Pietarinkadulla, saivat epäröivät kepulaiset kuulla selvin sanoin, miten vakavia seurauksia olisi Virolaisen valitsemisesta puolueen ehdokkaaksi. Eräs puolueen johtoon kuuluva henkilö tuli luokseni hätääntyneenä kysymään, oliko todella pelättävissä, että idänkauppa loppuisi, ellei Karjalaista valittaisi. Hän sanoi olevansa itse Virolaisen kannattaja, mutta ei halunnut aiheuttaa isänmaalle vahinkoa.”
- - -
Paasikivi päiväkirjassaan 20.3.1952:
”Yksi periaate minulla on aina ollut: meidän pitää koettaa tulla toimeen Venäjän kanssa, mutta ei sillä tavalla, että ei mennä pitemmälle kuin mitä meidän oman elämämme ja kansamme olemuksen edellytyksille on välttämätöntä. Jos vaaditaan menemään niitä pitemmälle, niin on sanottava: ei, tuli mitä tuli.”
HSn kirja-arvostelusta (Unto Hämäläinen):
- - -
Sankareita olivat tavalliset suomalaiset, jotka torjuivat neuvostomyötäilijöiden pyrkimykset.
”Suomen kansan enemmistö osoitti suuntansa jo heti 1990-luvun alussa. Se osoitti halunsa pysyä länsimaisena kansakuntana. Venäläinen tulevaisuus ei sitä kiinnostanut sen enempää nyt kuin autonomian aikana. Suomen EU-ratkaisu on linjassa viimeisen tuhannen vuoden pääsuuntien kanssa.”
Sdp:n Seppinen ruotii moneen kertaan. Paavo Lipposen linjaan hän lienee tyytyväinen, mutta edellinen armon saanut taitaa olla 1950-luvulta.
”Länsimielinen Tannerin aikainen Sdp oli erittäin tärkeä tekijä Suomen selviytymisessä, porvarillisen Suomen rinnalla. Neuvostoliiton nyreä suhtautuminen sosialidemokraatteihin liittyi syvimmillään juuri Tannerin kestävyyteen: hän oli etenemisen este.”
Seppisen näkökulmasta katsottuna ei ole suuri yllätys, että Suomen puolueista parhaan arvosanan saa Kokoomus. Se ei sentään taittunut, vaikka taipuikin puuhastelemaan suhteita Neuvostoliiton kommunistisen puolueen kanssa ja kaikenlaiseen muuhun turhanaikaiseen ystävyystoimintaan.
Kokoomuksen päästyä hallitukseen 1987 se ryhtyi nopeasti kääntämään linjaansa takaisin länsimieliseksi ja edistämään Suomen liittymistä EU:n jäseneksi. Kokoomus ja keskusta ovat avanneet puoluearkistonsa Seppisen käyttöön, eikä turhaan. Varsinkin Kokoomuksen ahkerointia EU-jäsenyyden puolesta dokumentoidaan tarkasti.
Kokoomuksen kohdalla hän paikkaa historiankirjoituksen aukkoa. Sen historia on huonosti tunnettu, sillä puolueen historiankirjoitushankkeet laahustavat vielä viime vuosisadan alkupuolella.”
Max Jakobson: Pelon ja toivon aika – 20. vuosisadan tilinpäätös II:
”Kekkonen ja (RKP:n kansanedustaja) J.O. Söderhjelm olivat valmiit hyväksymään Molotovin ehdotuksen vain pienin muutoksin. ”Yhdessä NLn kanssa” korvattaisiin sanoilla ”NLn avustamana ja yhdessä sen kanssa”. Lisäksi NLn avun toteuttamisesta sopimuspuolet neuvottelisivat keskenään. Suomen puolustusvoimien osuuden rajoittamisesta omaan alueeseen ei ollut mainintaa Molotovin enempää kuin tohtoreidenkaan tekstissä.
Tästä käytiin presidentin ja tohtoreiden välillä dramaattinen väittely, jota Söderhjelm on värikkäästi kuvannut muistelmissaan:
”Paasikivi melkein huusi kiukusta. Me olimme kavaltamassa isänmaan. Neuvottelukunnan hallituksen jäsenet olivat aivan liian pehmeitä … Valtuuskunta oli vain kuvitellut, että Moskovassa oli voitettu jotain. Oli selvää, että venäläiset aikoivat tunkeutua maahamme…”
- - -
”Viimeisen sanan sanoi eduskunta. Vaalit olivat kolmen kuukauden päässä, ja kansanedustajat tiesivät, miten voimakkaasti kansalaismielipide vastusti sellaista sopimusta, jota voitaisiin pitää sotilasliittona. Vain SKDL:n ja RKP:n eduskuntaryhmät olivat valmiit hyväksymään Kekkosen ja Söderhjelmin muotoilun. Suuri enemmistö olisi sen torjunut. Presidentti teki tästä sen johtopäätöksen, että neuvottelujen oli parempi antaa raueta Moskovassa kuin tehdä sopimus, jonka eduskunta sitten hylkäisi.
Tiedämme, miten kävi. Molotov ei ollutkaan niin peräänantamaton kuin Kekkosen KGB-ystävä oli vihjannut. Sopimus hyväksyttiin muitta mutkitta olennaisilta kohdiltaan sellaisena kuin Paasikivi oli sen alun perin muotoillut.”
- - -
”Kun sopimus oli hyväksytty, Molotov kysyi huolestuneena Pekkalalta: ”Hyväksyykö Suomen eduskunta varmasti tämän sopimuksen?” Eduskunta hyväksyi, mutta tulkittuna tavalla, jota Stalin ja Mololtov eivät olleet varmaankaan osanneet odottaa. Tulkinnan syntymiseen oli Kokoomuksen edustajalla Päiviö Hetemäellä ratkaiseva osuus.” - - -
Hetemäki esitti kuitenkin toisenlaisen näkemyksen, joka tuli sitten valiokunnan kannaksi. Sen mukaan ”sopimuksessa ei määrätä maallemme rauhan aikana muita sotilaallisen toiminnan valmistelua tarkoittavia velvoituksia, kuin toisen artiklan mukainen velvollisuus ryhtyä neuvotteluihin. Mikäli sopimuksessa edellytetyssä tapauksessa ryhdytään neuvotteluihin … ja neuvotteluissa sovitaan määrätyistä toimenpiteistä, olisi näin tehtyjä sopimuksia valtiosääntömme mukaan eduskunnan myötävaikutuksen kannalta arvosteltava itsenäisesti.”
- - -
”Vuoden 1945 vaaleissa eduskuntaan valittujen ”uusien kasvojen” joukossa oli muitakin kuin kansandemokraatteja. - - - Heidän joukossaan oli Päiviö Hetemäki, joka oli valittu eduskuntaan Kansallisen Kokoomuksen listalta Vaasan läänin itäisessä vaalipiirissä. - - - Hänen 60-vuotispäivänään julkaistussa juhlakirjassa hänelle myönnettiin arvonimi ”Tosi suomalainen”.
- - -
”Miksi Moskovassa vihattiin Tanneria? Kysymyksen esitti minulle vuonna 2000 nuori tv-toimittaja ihmettelevässä sävyssä. Siihen on olemassa lyhyt vastaus: Tanner oli sosiaalidemokraatti – siis petturi. Moskovassa vihattiin kaikkia sosiaalidemokraatteja, ei vain suomalaisia. Nikita Hrushtshevin poika Sergei kertoo kirjassaan, että kun hänen isänsä huhtikuussa 1956 vieraili Britanniassa, hänelle oli äärimmäisen vastenmielistä tavata työväenpuolueen johtajia:
”Olimme perineet Stalinilta leppymättömän vihamielisyyden kaikkia sosiaalidemokraatteja kohtaan … Päähämme oli taottu käsitys, ettei sosiaalidemokraatteja pahempia ihmisiä ollut olemassakaan. Koulussa opettajat selittivät, että on paljon helpompi olla tekemisissä kapitalististen omistajien kanssa kuin heidän lakeijioinaan toimivien sosiaalidemokraattien kanssa.”
Tanner tuomittiin, koska Suomesta ei tullut neuvostovaltiota, vaan Paavo Haavikon sanontaa lainatakseni ”Tannerin tasavalta”; häntä oli rangaistava, koska hänen johdollaan sosiaalidemokraatit olivat voittaneet kommunistien kanssa käymänsä henkien taistelun.”
- - -
”Mutta Kennedy ei onnistunut muuttamaan Kekkosen käsitystä Saksan vaarasta. ”Minun täytyy elää vielä parikymmentä vuotta ennen kuin uskon saksalaisten demokraattisuuteen”, hän sanoi. Ennen Washingtoniin lähtöään hän oli merkinnyt päiväkirjaansa: ”Vanha natsihenki ei ole koskaan kuollut ja näinä päivinä se nostaa päänsä korkealle. Sokeat lännen valtiomiehet, jotka antoivat aseet Länsi-Saksalle.” Tämä päiväkirjamerkintä - monien samansuusntaisten joukossa – osoittaa, että Kekkonen ei ainoastaan toistanut neuvostojohtajien käsitystä Saksan vaarasta, vaan oli sen sisäistänyt omakseen.”
- - -
”NLn ulkoministeriössä tiedettiin yhtä vähän kuin Suomen pääesikunnassa, mistä oikein oli kysymys. Nootin tarkoitus paljastui, kun ulkoministeri Karjalainen tapasi virkaveljensä Gromykon Moskovassa. 11.11. Gromyko toisti ensin nootissa esitettyjä väitteitä Länsi-Saksan sotilaallisista valmisteluista Pohjolassa ja väitti NLn sotilasjohdon vaatineen konsultaatioiden pitämistä YYA-sopimuksen pohjalta, mutta siirtyi sitten asiaan:
”Poliittinen tilanne Suomessa on tällä hetkellä hyvin epävakaa. Tietty ryhmittymä yrittää estää Paasikiven-Kekkosen ulkopoliittisen linjan noudattamista... ottaen huomioon NLn turvallisuusintressit haluamme olla vakuuttuneita siitä, että nykyinen ulkopoliittinen linja (Paasikiven-Kekkosen linja) säilyy tulevaisuudessa. Sen vuoksi ehdotimme Suomen hallitukselle konsultaatioita.”
Siis Suomen tilanteen, ei Länsi-Saksan sotilaallisen uhan vuoksi. Gromyko sanoi, että sotilaskonsultaatioista voitaisiin luopua, jos NL voisi saada ”poliittisen varmuuden siitä, että Suomen ulkopolitiikka jatkuu muuttumattomana. Karjalainen selitti, että tammikuussa 1962 pidettäisiin valitsijamiesvaalit ja heinäkuussa eduskuntavaalit, joissa kansa toisi julki kannatuksensa Paasikiven-Kekkosen linjalle. Mutta Gromyko vastasi, ettei neuvostohallitus voisi odottaa niin pitkään. Silloin Karjalainen omien sanojensa mukaan ”onneksi huomasi” mainita, että presidentillä oli valta nopeuttaa eduskuntavaalien aikataulua.”
- - -
”Kukaan ei silloin tiennyt, että Kekkonen oli kesäkuussa 1968 ehdottanut Brezhneville ”suurta vaihtokauppaa”: Suomi tunnustaisi DDR:n, jos NL palauttaisi Suomelle ”Viipuri alueineen”. DDR:n tunnustamisen lisäksi Suomi luovuttaisi NLlle Lapista alueen ”Norjan rajaa vastaan”.
Tämän merkillisen salajuonen Juhani Suomi paljasti vuonna 1996 ilmestyneessä kirjassaan Taistelu puolueettomuudesta. Sen toteutuminen olisi ratkaissut taistelun – Suomen tappioksi. Puolueettomuutemme uskottavuus olisi romahtanut lännessä.”
- - -
”NKP:n ideologi Boris Ponomarjov kirjoitti, että vaikka tsaarinvallan tavoitteet ja menetelmät olivat taantumuksellisia, ”historian dialektiikka” toimi siten, että muiden kansojen liittämistä Venäjään ja niiden historian yhdistämistä Venäjän kansan historiaan oli pidettävä ”objektiivisesti muönteisenä kehityksenä”. Tätä oppia voitiin soveltaa myös Suomeen. Tästä oli esimerkkinä vuonna 1969 ilmestynyt V.V. Pohlebkinin kirja Suomi vihollisena ja ystävänä. Sen mukaan Venäjä oli aina ollut Suomen kansan todellinen ja vilpitön ystävä sekä sen suojelija. Selkkaukset ja muut ikävyydet olivat seurausta ulkopuolisten voimien puuttumisesta Suomen ja Venäjän suhteisiin. Onneksi Paasikiven-Kekkosen linjaa edeten – Pohlebkin kirjoitti – Suomi oli jälleen palaamassa ”luonnolliseen historialliseen ja maantieteelliseen poveensa Venäjän etuvartioasemana”.
- - -
Max Jakobson: Vallanvaihto (1992):
- - -
(1979)” Vaalien suureksi voittajaksi nousi Kokoomuspuolue: se sai 12 lisäpaikkaa ja saavutti suurimman porvarillisen puolueen aseman. Yhtenä syynä Kokoomuksen äänivyöryyn pidettiin poliittisten tarkkailijoiden keskuudessa NKP:n pää-äänenkannattajassa Pravdassa vaalien aattona julkaistua lehden Helsingin kirjeenvaihtajan Juri Kuznetsovin kirjoitusta, jossa leimattiin Kokoomus ulkopoliittisesti epäluotettavaksi ja varoitettiin Suomea muodostamasta hallitusta, jossa Kokoomus oli mukana. Tämä räikeä yritys puuttua Suomen sisäisiin asioihin selvästi suututti äänestäjiä.”
- - -
”Sekä vuoden 1974 poikkeusvaali että vuoden 1978 paraativaali olivat poikkeamia demokraattisen järjestelmän normaalista toiminnasta. Muodollisesti ne olivat lain mukaisia, mutta sotivat hengeltään demokratian periaatteita vastaan. Ne heikensivät kansalaisten kunnioitusta ja luottamusta omaa järjestelmäänsä kohtaan.”
Johannes Virolainen, joka oli itse täysin rinnoin mukana näitä poikkeamia toteuttamassa, on myöhemmin tullut katumapäälle. Kirjassaan Vallankäyttö Kekkosen kaudella (Otava 1986) hän kirjoittaa:
”Kekkosen liian pitkä kausi opetti kansallemme, että yhdelle henkilölle keskittyvä valta, vaikkakin lahjakkaalle, viisaalle, kokeneelle ja aktiiviselle, mitä Kekkonen oli, ei ole hyväksi, koska mikään voima ei silloin voi seurata, valvoa ja rajoittaa vallankäyttöä, vaikka siinä tapahtuisi virheitäkin.”
- - -
”Mielipideilmaston muuttumista osoitti myös Suomen Gallupin marraskuussa 1978 suorittama tutkimus kansalaisten suhtautumisesta ulkopolitiikkaan. Sen mukaan yli 90 % kaikista äänestysikäisistä suomalaisista piti puolueettomuuden noudattamista ulkopolitiikassa tärkeänä, mutta vain 55% oli sitä mieltä, että ulkopolitiikkaa oli hoidettu hyvin.”
- - -
”Karjalainen itse on muistelmakirjassaan Presidentin ministeri (Otava 1989) tarkkaan dokumentoinut välirikkonsa Kekkosen kanssa. Näiden kahden miehen kirjeenvaihdosta ja keskusteluista heijastuu masentava kuva siitä juonittelun ja panettelun ilmapiiristä, joka vallitsi 70-luvulla. Kolmantena osapuolena oli taustalla kaiken aikaa Neuvostoliitto.”
- - -
”..Vladimirovin valtiovarainministeri Ahti Pekkala marssitti valtioneuvoston juhlahuoneistoonkin puhumaan kepun kokousvaltuutetuille. KGB-päällikön asunnossa, joka enteellisesti sijaitsi Pietarinkadulla, saivat epäröivät kepulaiset kuulla selvin sanoin, miten vakavia seurauksia olisi Virolaisen valitsemisesta puolueen ehdokkaaksi. Eräs puolueen johtoon kuuluva henkilö tuli luokseni hätääntyneenä kysymään, oliko todella pelättävissä, että idänkauppa loppuisi, ellei Karjalaista valittaisi. Hän sanoi olevansa itse Virolaisen kannattaja, mutta ei halunnut aiheuttaa isänmaalle vahinkoa.”
- - -
Paasikivi päiväkirjassaan 20.3.1952:
”Yksi periaate minulla on aina ollut: meidän pitää koettaa tulla toimeen Venäjän kanssa, mutta ei sillä tavalla, että ei mennä pitemmälle kuin mitä meidän oman elämämme ja kansamme olemuksen edellytyksille on välttämätöntä. Jos vaaditaan menemään niitä pitemmälle, niin on sanottava: ei, tuli mitä tuli.”
Vastaukset 21
Vanhimmat
Ervastin kirja Irak-gate!
Siitä voi Annelifanitkin kiskoa huumoria ja keksiä selityksiä, joilla todistaa kirjan potaskaksi.
Kirjakaupoista, pehmeäkantisena, tinkaamalla 15 euroa.
Ei paha hinta totuudesta!
Ilkka Remeksen sivuilta viihteellinen tulevaisuuden visio, jonka voi myös tulostaa, (14 sivua tuli).
nimi on, Pimeän uhrit
Annelin viihteellinen kertomus asioiden kulusta..
Nimi lienee, *omatkin koirat purivat*?
Ei kuitenkaan Ronja, eikä Bernhardilaispiski.
Taattua kepulaista totuutta, niin totta kuin vain Anneli osaa ja jaksaa vääntää tulemaan..
...
!!!!
...
...
Tuolllaisista yksittäisillä lainauksilla Noista kirjoista saa "todistettua" mitä hyvänsä.
Olen parhaillaan lukemassa Seppisen tuoretta kirjaa Urho Kekkosesta. Luin sitä ennen Paasikiven muistelmat uudelleen. Olen molemmista kirjoista merkannut nyt jo varmaan pari sataa kohtaa, joissa käy ilmi, miten tyhmä oli Tanner miten paljon hän haittaa maallemme aiheutti sodanjälkeisellä toiminnallaan. Teen niistä iloksesi eräänä päivänä yhteenvedon.
YYA-neuvottelut -48 Moskovassa käsitellään em. kirjoissa myös hyvin tarkkaan. Kekkonen ja Söderhjelm tosiasiassa johtivat Suomen puolelta neuvotteluja, vaikka mukana oli pääministeri Pekkala. Nämä kaksi miestä Paasikivi kutsui Suomeen kesken neuvottekun käymään tilannetta läpi presidentin ja eduskuntapiirien kanssa ja saamassa uusia ohjeita. Kaikki muutkin kirjoittajat tunnustavat Paasikiven ohella Kekkosen ansiot siitä, että YYA-sopimuksen sisältö oli niinkin hyvä.
Kekkonen taitavana neuvottelijana saikin Paasikiven ajatukset läpi sopimukseen. Venäläisille ei oikeastaan ollut niin tärkeää, mitä siinä sopimuksessa luki, tärkeintä oli että jonkinlainen sopimus syntyi, jotta se sai näyttää maailmalle, että jokaisen sen etupiiriin sodassa joutuneen maan kanssa sillä nyt on sopimus ystäävyydestä ja avunannosta.
Ei ollut myöskään käytännössä merkitystä, lukiko sopimuksessa "undessä N-liiton kanssa" vai "N-liiton avustamana" tai ei kumpaakaan, sillä Paasikivi ja Kekkonen saivat taitavalla politiikallaan hoidettua niin, ettei tuota sotilaallista pykälää tarvinnut kertaakaan soveltaa. Se oli sodan jälkeisen ulkopolitiikan ykköskysymys. Sen estämiseksi kannatti harjoittaa "ystävyyttää" monella tapaa; se ei maksanut mitään ja vältyttiin sotilasyhteistyöstä.
Varsinkaan siitä "totuudesta", jonka sinä itse haluat uskoa.
Se on jo nähty, että sinä selität vaikka minkä asian itsellesi mieluisaksi.
Ei kai sinun tarvinne jotain teosta toistamiseen lukea, saati muistiin merkitä niitä kohtia, jotka haluat muistaa ja oman mielesi mukaiseksi "totuudeksi" värittää?
Ehei, Oiva, sinähän muistat ne kohdat aivan hyvin, olet ne tällä saitillakin usein toistanut.
Yhtä usein ne ovat tulleet tyrmätyiksi ja sinä olet kadonnut saitilta?
tämä Oivan Ukko Ylijumala, Kekkonen. Oivalle hän näyttäytyy maailman ainoana ihmisenä, joka teki aina kaiken oikein ja veti siinä sivussa muitakin kaidalle tielle.
Jopa Juhani Suomi kavahti Kekkosen toimia, kun UKK neuvotteli neuvostoliittolaisten kanssa kepun puheenjohtajajärjestelyistä. Itsenäinen ja omapäinen Virolainen piti vaihtaa sylikoira Väyryseen. Oivan mielestä asia oli ilmeisesti ok, vain kepulaisen viekkauden osoitus.
Kuten antiikin jumaltaruissa, Oivakin tarvitsee tälle loputtomalle hyvyydeelle vastavoiman, mittaamattoman pahuuden. Tätä pahuutta edustavat tietysti Tanner ja Lipponen, jotka eivät, vastakohtana Kekkoselle, ole Oivan kartalla koskaan tehneet mitään oikein. Max Jakobson on siinä sivussa näille jonkinmoisena vänkärinä.
...
Oiva saa merkattua lisää omasta mielestään mukavia asioita kirjoistaan.
Hänhän kertoi jo parisataa kliffaa juttua alleviivanneensa!
Kuinkahan monta sivua Oiva on joutunut lukemaan saadakseen noin paljon itselleen mieluisia asioita esiin?
PS. Oivan kannalta toivon, että Annelin tuleva kirja on tosi paksu!
... kirjoittanut, että Tanner teki hyvää työtä isänmaan hyväksi aina sodan loppupuolelle saakka, mutta sitten meni pilalle ja ehti vahingoittaa vastaavan määrän maata. Kirjoitin nuorena aineen, jonka nimi oli Tanner, mies, joka on tehnyt eniten ja toisaalta vähiten maan hyväksi.
Lipposesta olen myös kirjoittanut, että nuorempana hän oli kunnon mies, tosin meni neukkulaisuudessaan yhteen aikaan liian pitkälle, syytti jopa Kekkosta liiasta länsimielisyydestä ja neuvostosuhteiden vaarantamisesta. Lipponen meni piloille 70 luvun loppupuolella kun hän käänsi kelkkansa ja tuli kiihkoisan länsimieliseksi ja ehti tekemään paljon pahaa demareiden puheenjohtajana, pääministerinä ja uustannerilaisuuden herättäjänä.
Max Jakobson oli nuorempana ulkoministeriön virkamiehenä Kekkosen hyvä neuvonantaja ja luottomies. Hän meni pilalle niihin aikoihin kun selvisi, ettei hän pääse YK:n pääsihteeriksi. Mies ei älynnyt hoitaa asioitaan Neukkuihin päin. Sitten hän erosikin ulkoministeriöstä ja meni EVAan. Myöhemmin on liittynyt koklipien äänitorveksi.
... mieluisia katkelmia kirjoista ja sitten virittelet niitä tänne. Et huomaa, että teet samaa, mistä minua syytät. Tosin näitä koklipeille mieluisia kirjoituksia on niin harvassa, ettei työsi niin suuri ole.
Kaikki on mennyt pilalle, kun Oiva on lakannut tykkäämästä!
Anneli ei ole vielä mennyt pilalle, vaikka kaikki muut on lakannut tykkäämästä!
Omakin väki!
Jään odottamaan, milloin Annelikin "menee pilalle" ja Oiva antaa selityksensä?
Vai onko se itse Oiva, joka "on mennyt pilalle" jo ajat sitten kepu-uskossaan, joka ei salli edes valheita valheiksi myöntää, vaan pyrkii ne uusilla valheilla kumoamaan?
PS. Lue nyt ne kirjasi ensin edes loppuun ennen kuin keksit niihin itse sen lopun!
Alunhan lienetkin jo muokannut "sopivaksi"?
...
...Suomi jotenkin vähemmän läntinen maa jos olisimme valinneet vuonna 94 Sveitsin ja Norjan tien?
Noiden maiden kansalaisten enemmistö on ilmeisesti kommunisteja?
Margaret Thatcerista nyt puhumattakaan? :)
Kysymykseesi on helppo vastata ja vastaus on jo otsikossa, joten tähän ei tarvita kuin perustelut.
Suomen erottaa Sveitsista yksi hyvin olennainen seikka. Norjasta meidät erottaa toinen yhtä olennainen seikka. Ja Englannista Suomi eroaa kummassakin mainitussa suhteessa. Osaat arvata jo, mitkä nämä kaksi asiaa ovat? Minä helpotan vähän arvausta. Toinen on reilut tuhat km pitkä ja toinen alkaa isolla N:llä ja suomenkielisenä sanana se tarkoittaa myös jonkin sortin sukulaisuutta.
...
...tähän öljy liittyy? Norjan valtiollehan öljy on helkkarin suuri tulonlähde. Suomen valtiolle EU aiheuttaa vain kustannuksia.
Miten ihmeessä nämä ovat sinusta verrannollisia toisiinsa?
Eikö teilläkin päin tulot ja menot ole aivan eri asia?
...