Tänään on taas ilta kun mieleen tulee ajatuksia siitä miten päästä tästä elämästä helpoiten pois.... ottaisinko loput lääkkeeni.... hirttäisinkö itseni vaatehuoneeseen.....
viiltäisinkö ranteeni auki....
Mulla on ollut masennusta vaihtelevasti viimeiset 15 vuotta ja lääkkeitä olen kohta syönyt 6 vuotta. Olen käynyt psykiatrilla ja saanut kelan tukeman psykoterapian jossa kävin 2 vuotta. Viime keväänä jouduin hakeutumaan mielenhäiriöiden takia lääkäriin ja sain sieltä lähetteen mielenterveyspuolelle jossa taas käyty kohta puolivuotta. Lisäksi olen koko 28 vuotisen elämäni kärsinyt univaikeuksista, niihin en ole ikinä löytänyt ratkaisua mistäään, ja IHAN kaikki on kokeiltu...
Mun paska elämänvaiheeni alkoi 25 vuotta sitten kun siskoni syntyi. Muistan jo silloin tunteneeni ettei äiti enää välitä musta vaan siskosta. Nyt yhtämonta vuotta jälkeenpäin saan jatkuvasti vahvistusta tuolle tunteelle...
Luulen olleeni maailman helpoin lapsi, sen takia kun kätkin sisääni kaikki ns. negatiiviset tunteet: en kiukutellut, en itkenyt, en suuttunut jne. Jatkoin tätä lapsuuden, nuoruuden tähän päivään saakka. Olen koko nuoruuden yrittänyt olla äidille mieliksi, olin kiltti, en haastanut riitaa, autoin niin paljon kotitöissä yms. kun pystyin hakeakseni huomiota. En koskaan saanut arvostusta siitä etten aiheuttanut harmia... sitä pidettiin itsestäänselvyytenä. Lisäksi yläasteikäisenä koin koulussa jonkinasteista syrjintää. Ei mua niin sanotusti kiusattu mutta jäin aina porukan ulkopuolell.... kukaan ei halunnut olla kaverini.... olin se jonka kanssa ei haluttu tehdä paritehtäviä ja se joka valittiin kaikkiin ryhmäjuttuihin viimeisenä. Onnekseni minulla kuitenkin oli kaveri koulun ulkopuolella...
Myöhemmin yläasteen jälkeen mulla on ollut vaikeuksia löytää paikkaani työelämässä. Olen opiskellut muutamia erialoja mutta jotenkin ahdistun monista asioista joten olenlopettanut ja aina yrittänyt uutta. Muutama vuosi sitten luulin löytäneeni oman alani jonka opintoja nyt jatkan korkeakoulussa. Nyt kuitenkin olen alkanut miettimään onko musta ikinä tekemään kyseistä työtä käytännössä... onko mun opintojen jatkamisen perimmäinen syy se että yritän edelleen näyttää äidilleni että olen hyvä vai se että saan lisäaikaa työelämään siirtymiseen... nyt mua on alkanut ahdistaa tämä ihan älyttömästi ja lisäksi hävettää, sillä tuntuu etten muuta ole tehnytkään kuin opiskellut, havahdun usein ajatukseen että olen ollut tässä samassa tilanteessa jo usean vuoden siirtymättä eteenpäin elämässäni.... hävettää vaan päiväpäivältä enemmän ja mietin mitä ihmiset ajattelee tästä mun ikuisesta opiskelusta...
Opiskelun lisäksi mun elämässä ei ole yhtään mitään. Mä en halua ns. elämän kumppania sillä jollain tasolla tiedän sen ettei musta ole parisuhteeseen. Ahdistun jos joku tulee liian lähelle. En myöskään tiedä pystynkö jakamaan elämääni sillä häpeän itseäni ja tunteitani siinä määrin että se tuntuu mahdottomalta. En ole koskaan pystynyt olemaan itseni muuta kuin omassa seurassani. Lisäksi en halua lapsia, en sen takia ettenkö lapsista tykkäisi vaan siitä pelosta että tekisin jonkun elämästä helvetin ja pilaisin. Oma lapsuuteni oli paska ja tiedän etten ole tasapainoinen joten musta ei ole äidiksi. Ajattelen jo valmiiksi että sen lapsen on parempi koskaan olla syntymättä.
Ainoa asia mitä rakastan elämässä on eläimet mutta sekin on riistetty multa. Olen aina ollut allerginen ja sairastan astmaa joten ei tule mitään.
Nyt kun miettii mitä mun elämä on ollut ja mitä se tulee olemaan niin en näe muuta kuin pelkkää ahdistusta. Se ei ole ollut helppoa eikä siinä tule olemaankaan mitään odottamisen arvoista. Yhä enemmän päivä päivältä mietin enää miksi? ketä varten? ei tunnu enää olevan syitä. Elämän ilo mulle täysin tuntematon käsite. Elämäni on vain masennusta, ahdistuneisuutta ja häpeää... häpeän olla olemassa.
viiltäisinkö ranteeni auki....
Mulla on ollut masennusta vaihtelevasti viimeiset 15 vuotta ja lääkkeitä olen kohta syönyt 6 vuotta. Olen käynyt psykiatrilla ja saanut kelan tukeman psykoterapian jossa kävin 2 vuotta. Viime keväänä jouduin hakeutumaan mielenhäiriöiden takia lääkäriin ja sain sieltä lähetteen mielenterveyspuolelle jossa taas käyty kohta puolivuotta. Lisäksi olen koko 28 vuotisen elämäni kärsinyt univaikeuksista, niihin en ole ikinä löytänyt ratkaisua mistäään, ja IHAN kaikki on kokeiltu...
Mun paska elämänvaiheeni alkoi 25 vuotta sitten kun siskoni syntyi. Muistan jo silloin tunteneeni ettei äiti enää välitä musta vaan siskosta. Nyt yhtämonta vuotta jälkeenpäin saan jatkuvasti vahvistusta tuolle tunteelle...
Luulen olleeni maailman helpoin lapsi, sen takia kun kätkin sisääni kaikki ns. negatiiviset tunteet: en kiukutellut, en itkenyt, en suuttunut jne. Jatkoin tätä lapsuuden, nuoruuden tähän päivään saakka. Olen koko nuoruuden yrittänyt olla äidille mieliksi, olin kiltti, en haastanut riitaa, autoin niin paljon kotitöissä yms. kun pystyin hakeakseni huomiota. En koskaan saanut arvostusta siitä etten aiheuttanut harmia... sitä pidettiin itsestäänselvyytenä. Lisäksi yläasteikäisenä koin koulussa jonkinasteista syrjintää. Ei mua niin sanotusti kiusattu mutta jäin aina porukan ulkopuolell.... kukaan ei halunnut olla kaverini.... olin se jonka kanssa ei haluttu tehdä paritehtäviä ja se joka valittiin kaikkiin ryhmäjuttuihin viimeisenä. Onnekseni minulla kuitenkin oli kaveri koulun ulkopuolella...
Myöhemmin yläasteen jälkeen mulla on ollut vaikeuksia löytää paikkaani työelämässä. Olen opiskellut muutamia erialoja mutta jotenkin ahdistun monista asioista joten olenlopettanut ja aina yrittänyt uutta. Muutama vuosi sitten luulin löytäneeni oman alani jonka opintoja nyt jatkan korkeakoulussa. Nyt kuitenkin olen alkanut miettimään onko musta ikinä tekemään kyseistä työtä käytännössä... onko mun opintojen jatkamisen perimmäinen syy se että yritän edelleen näyttää äidilleni että olen hyvä vai se että saan lisäaikaa työelämään siirtymiseen... nyt mua on alkanut ahdistaa tämä ihan älyttömästi ja lisäksi hävettää, sillä tuntuu etten muuta ole tehnytkään kuin opiskellut, havahdun usein ajatukseen että olen ollut tässä samassa tilanteessa jo usean vuoden siirtymättä eteenpäin elämässäni.... hävettää vaan päiväpäivältä enemmän ja mietin mitä ihmiset ajattelee tästä mun ikuisesta opiskelusta...
Opiskelun lisäksi mun elämässä ei ole yhtään mitään. Mä en halua ns. elämän kumppania sillä jollain tasolla tiedän sen ettei musta ole parisuhteeseen. Ahdistun jos joku tulee liian lähelle. En myöskään tiedä pystynkö jakamaan elämääni sillä häpeän itseäni ja tunteitani siinä määrin että se tuntuu mahdottomalta. En ole koskaan pystynyt olemaan itseni muuta kuin omassa seurassani. Lisäksi en halua lapsia, en sen takia ettenkö lapsista tykkäisi vaan siitä pelosta että tekisin jonkun elämästä helvetin ja pilaisin. Oma lapsuuteni oli paska ja tiedän etten ole tasapainoinen joten musta ei ole äidiksi. Ajattelen jo valmiiksi että sen lapsen on parempi koskaan olla syntymättä.
Ainoa asia mitä rakastan elämässä on eläimet mutta sekin on riistetty multa. Olen aina ollut allerginen ja sairastan astmaa joten ei tule mitään.
Nyt kun miettii mitä mun elämä on ollut ja mitä se tulee olemaan niin en näe muuta kuin pelkkää ahdistusta. Se ei ole ollut helppoa eikä siinä tule olemaankaan mitään odottamisen arvoista. Yhä enemmän päivä päivältä mietin enää miksi? ketä varten? ei tunnu enää olevan syitä. Elämän ilo mulle täysin tuntematon käsite. Elämäni on vain masennusta, ahdistuneisuutta ja häpeää... häpeän olla olemassa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.